13.9.2013

Closure.


Neljä kuukautta sitten: "ps. kirjoitan sitten kun asioiden ajatteleminen ei enää aiheuta paniikinsekaista itkukohtausta"...

Ainoa vaan, että sitä hetkeä ei tainnut koskaan tulla. Asioiden ajatteleminen sattuu edelleen: ahdistaa, itkettää, pelottaa ja ikävöin, ikävöin ihan joka päivä, ihan hirveästi. 


Tulin kotiin melkein 5 kuukautta sitten. Muistan edelleen miten viimeisenä aamuna istuin sängyllä kun multa pyydettiin etten lähtisi, ja kuinka lentokentälle itseni saattaneen ystävän kanssa istuttiin vain Starbucksissa hiljaa, koska siihen tilanteeseen ei ollut sanoja, jotka olisivat muuttaneet mitään. Ostin kentältä Chanelin Coco Mademoiselle tuoksun, joka on ainoa oikea pariisituoksu, vaikken sitä aiemmin ollut omistanut. Nykyään joka päivä sitä iholle suihkiessa en tiedä itkeäkö vai hymyillä. Bittersweet moments.

Itkin koko lentomatkan suomeen ja mietin, miten elämä näyttää taas ironisia puoliaan. 31.8.2011 olin itkenyt koko lentomatkan suomesta pariisiin kuvitellen tekeväni elämäni suurimman virheen yhtäkkisen "haluan pariisiin" päähänpiston vuoksi. 21.4.2013 itkin kolme tuntia lentokoneessa ollen taas varma tehneeni elämäni suurimman virheen palaamalla takaisin suomeen. Ja olen edelleen samaa mieltä. 


Suomessa mä putosin hirveän pian rutiineihin takaisin. Töitä, pääsykokeisiin lukemista ja liian vähän ystäviä ennen kuin nämä palasivat takaisin kotikaupunkiin kesäksi. Yritin kerrankin olla rationalisti ja toimia niin kuin kuuluu: lukea pääsykokeisiin, käydä töissä, säästää rahaa ja työskennellä sen eteen, että jossain vaiheessa itselläni olisi tutkintopaperit kädessä seisottuani aloillani edes tarpeeksi kauan kerätäkseni enemmän kuin 65 opintopistettä, mikä taisi olla saldoni AMKin puolelta.

Menin ranskan pääsykokeisiin lukematta edes koko aineistoa läpi - 34 sivuista PDF:ää, miten vaativaa sen kertaalleen läpilukeminen olisikaan ollut - ja olen nyt istunut reilut kaksi viikkoa yliopiston penkillä kuuntelemassa luentoja ranskaksi. Oho, hups, miten tässä näin kävi.


Kesällä tajusin olleen ensimmäistä kertaa aidosti onnellinen siitä, että olen suomessa, juhannuksena. Kaksi kuukautta sen kotiinpaluun jälkeen. Kivat juhannussuunnitelmat, kaverit, juhlat, vanhempien juhannusgrillaukset ja mökkisauna mahtuivat kaikki mun juhannukseen ja silloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani 100% onnellinen siitä, että olen suomessa.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla ostin lennot Pariisiin ja kun alkoi laskea 55 alaspäin jäljellä olevia päiviä, alkoi elämä taas helpottaa ja sen tunnelin päässä oli valoa.


Pitkälle kesään kaverit kyselivät multa, mitkä mun suunnitelmat on, jos en pääse yliopsitoon. Yleensä tervehdin niitä kysymyksiä vain olankohautuksella ja sanoilla "en mä tiedä, mutta aina mä jotain keksin". Nii-in, mulla ei ollut suunnitelmaa, paitsi se ääni pään sisällä, joka hoki itsepäisesti "jos et pääse kouluun, lähdet takas pariisiin! tekemään mitä? olemaan onnellinen". 

Kun sain tiedon, että pääsin kouluun, kaikki olivat äärimmäisen iloisia puolestani. Ja olin itsekin iloinen, vihdoin osaisin hypätä sen oravanpyörän kyytiin, johon kaikkien jossain vaiheessa kuuluu mennä. Elämän kuuluisi olla seuraavat vuoden kurssivalintoja, opintopisteitä, luentoja, muistiinpanoja, esseitä ja kaikkea aikuismaiseen opiskeluun liittyvää täynnä. Tottakai maustettuna uusilla tutuilla, kavereilla ja ystävillä, erinäisillä opiskelijabileillä ja illanistujaisilla ja muulla sellaisella, mutta päämäärä olisi, että ennen vuotta 2020 omissa kätösissäni majailisi maisterin paperit. 

Yhden hyvän ystäväni onnitteluviestiä seurasi mahtavaa, että nyt olet täällä meidän luona seuraavat muutamat vuodet -lause, ja oman päänsisäiset Niagaran putoukset aukesivat jälleen. Vaikka kuinka kielien opiskeluun kuuluu kieliharjoittelut ja voi/saa lähteä vaihtoon ja niin edelleen, mutta silti, tämä olisi mun kotini seuraavat x vuotta. Eihän mikään tietenkään ikinä olen mustavalkoistaja lopullista, mutta siltä se tuntui. 


Kävin sitten ennen koulun alkua rikkomassa sydämmeni vielä kerran Pariisissa. Silloin tiesin, että minun kotini ei enää olen täällä, vaikka milloinkaan ennen en ole tuntenut samanlaista honey, i'm home -oloa kuin sillon kun lentokone kaarsi Pariisin yllä, ja korkeuksista tunnisti niin monta tuttua ja tärkeää, ja ah niin turistimaista, aluetta. 

Vietin viikon Pariisissa Emilian kanssa, joka esiintyy varmaan jokaisessa tekstissä tämänkin blogin puolella ensimmäisen Pariisivuoden ajalta. Tottakai viikkoon mahtui ihan hirveästi vanhoja ja muutamia uusiakin tuttavuuksia, mutta pääasiassa nautin kaupungista sen ihmisen kanssa, jonka kanssa yhdessä me rakastuttiin elämään tuossa kaupungissa. Ensimmäisen vuoden aikana me ehdittiin jakaa kaikki tyhmät päätökset, koti-ikävät, ahdistukset ja rakkaudet elämää kohtaan ympäri Pariisia. Mä en edes muista kaikkia niitä kertoja, jolloin sanat "jos me nyt kuollaan, ainakin me kuollaan onnellisina", on olleet meidän huulilla, mutta se on aina ollut totta.

Viikossa me ei saatu paljoa aikaan, mutta tehtiin juuri niitä juttuja, mitä haluttiin. Kierreltiin ympäri meidän suosikkipaikkoja, syötiin paljon sushia, juotiin ihan liian monta rommikolaa, ostettiin ihan liian monta kynsilakkaa, poltettiin ihan liian paljon tupakka ja naurettiin ihan liikaa tyhmille asioille. Oltiin ihan vaan onnellisia, jos sen haluaa tiivistää.

Niin onnellinen kuin viikon ajan olinkin, enää en tiedä oliko hyvä vai huono idea lähteä. Tuskin olisin kestänyt lähtemättä, mutta samalla tällä hetkellä itseeni sattuu enemmän kuin pitkään aikaan aiemmin on sattunut. Sain ehkä pisteen monen avoinna olleen asian perään, mutta se ei tarkoita sitä, ettäkö asiat olisivat hyvin. Musta tuntuu, että tämän koko parivuotisen jättämiä jälkiä saan parannella vielä pitkään.


Melkein kaksi vuotta Ranskaa on ihan liian pitkä aika, että sitä voisi millään tavoin koota yhteen yhdeksi, tai edes kymmenksi tekstiksi. 

Aikoinaan Ranskaan lähteminen oli eittämättä paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Se oli oikein ja mun oli silloin pakko päästä pois omasta elämästäni ja oman pääni sisältä. En tiedä missä olisin ja olisinko onnellinen, jos olisin jäänyt silloin pari vuotta sitten suomeen, mutta hei, nyt makaan sängyllä parkumassa kaikkien niiden muistojen perään, joita viimeisen kahden vuoden ajalta mulla on. 

Kun aikanaan lähdin, mä olin rikki ja hukassa. En tiennyt mitä mä elämältäni haluan ja mihin suuntaan enää lähteä. Mulla oli monta tienhaaraa avoinna, mutta päätinkin hypätä ylöspäin ja antaa tuulen kuljettaa. Kaukana kotoa, kaukana kaikesta turvallisesta, mä sain vähitellen kasattua itseni taas kasaan, ja yhtäkkiä, muutaman kuukauden päästä muutoksesta, tajusin, että mä olen onnellisempi kuin ikinä ennen olen elämässäni ollut. Pystyin sanomaan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen, että olin aidosti onnellinen juuri siinä hetkessä. Koko elämäni olen aina työskennellyt saavuttaakseni seuraavan ja sitä seuraavan päämäärän, silloin taas olisin halunnut pysäyttää ajan juuri siihen hetkeen ja elisin varmasti onnellisena edelleenkin, jos saisin elää samassa hetkessä vielä. 

Tiivistettynä ehkä: mulla on ikävä. Löysin ensimmäisen paikan maailmasta, jossa mun on hyvä olla. Jossa olen selvinnyt kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja jossa olo on kuin kotona. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että oikeasti kuulun jonnekin. 


Tällä hetkellä mä sitten opiskelen. Taidan olla ensimmäistä kertaa elämässäni päättänyt jotain järjelläni, enkä sydämelläni. Olen maailman paras ajattelemaan kaikki asiat pitkälle läpi, analysoimaan, pohtimaan ja tarkkailemaan asioita monelta kannalta. Tiedän pääni sisällä, että ratkaisu A on paras ongelmaani, koska niin kuuluu tehdä. Silti yleensä aina valitsen vaihtoehdon n, koska päätöksen tullessa eteen tajuan, että ainoa tapa, jolla voin olla onnellinen, on silloin kun valitsen sydämelläni. 

Ilmeisesti 23-vuotiaana pitäisi olla niin fiksu, että valitsee asiat järjellä, eikä enää poukkoile ympäri maapalloa kuin päätön kana ja mietin, että eiköhän se päämäärä sieltä jostain löydy. Tällä hetkellä mä yritän parhaani, vaikka motivaatiota ei ole ja tuntuu, että keräilen särkyneen sydämen sirpaleita edelleen matkalaukusta, joka makaa melkein koskemattomana tuossa lattialla edelleen, vaikka kotiuduin kolme viikkoa sitten.


Kyllä tää tästä, vakuutan itselleni, vaikka en aina usko siihen itsekään. Ainakin jonain päivänä toivottavasti. Yritän kaivaa sen sängyn alle piiloutuneen opiskelumotivaation jostain esiin, koska motivaatiota tai ei, mä kyllä tykkään istua kaikilla noilla luennoilla, joilla tällä hetkellä olen. Ehkä tää on vain alkukankautta tai jotain, yritän ainakin saada elämäni takaisin raiteille täällä. Samalla kun yritän parannella niitä haavoja, joita sekä pariisi, että takaisin kotiin palaaminen on mulle aiheuttaneet. Ja työskennellä hitosti sen eteen, että lähitulevaisuudessa löydän itseni vaihdosta ranskasta ja kauempana tulevaisuudessa mun oma kotinikin on siellä. Jos on päämääriä, pitää niiden takia myös jaksaa taistella ja taka-alalla taistella sitä ajatusta vastaan, joka sanoo päästä irti vaan ja lähde sinne missä olet onnellinen, hyvin se aiemminkin meni. Nyt mun kotini on pakko olla täällä, ja mun on pakko löytää se onni myös täältä.

Voin rehellisesti sanoa, että ne vuodet, jotka vietin Pariisissa, on olleet mun tähänastisen elämäni onnellisimpia. Ja voin sanoa olevani onnellinen, kun ainakin uskon tietäväni minne oma tieni tulevaisuudessa johtaa, ja minne kuulun. Siksi haluan myös ajatella, että nämä tulevat vuoden koulun penkillä, ei ole vain pakonomaista pullaa, joka pitää kestää ja jolloin mun oma onneni on tauolla, vaan haluan ajatella, että opin olemaan myös täällä onnellinen: en ehkä yhtä kokonaisvaltaisesti kuin jossain muualla, mutta kuitenkin onnellinen. Ja aina on mahdollista, että elämä ottaa jossain vaiheessa uuden suunnan jonnekin muualle, mutta sen voi vasta tulevaisuus näyttää. 

En oikeasti tiedä vastaako tämä ihmisille yhtään niihin kysymyksiin, mihin vastausta on toivottu, mutta tällä hetkellä en pysty vain parempaan. 

Au revoir!

25.4.2013

April 25th


ps. kirjoitan sitten kun asioiden ajatteleminen ei enää aiheuta paniikinsekaista itkukohtausta

11.4.2013

Jos sovitaan, että mä en lähdekään koskaan tästä kaupungista pois?

Ok

9.4.2013

Phoenix

Kuukauden radiohiljaisuus. 

Hups. 

Tässä samalla kun taannun 15-vuotiaan tasolle kuunnellen uusinta Fall Out Boy albumia (kyllä, kuulostaa muuten helvetin hyvältä, joka nostaa esiin kysymyksen kuuntelinko jo teininä tosi hyvää musiikkia, vai onko mun musiikkimaku edelleen aika nolo...) voisin ehkä jotain yrittää raapustaakin. Kuvituksena jotain räpsyjä puhelimesta, lomaviikoilta, joiden teemana kyllä oli lähinnä oman maksansa tuhoaminen ja yleinen koomailu, mutta oli ihan mielettömän hauskaa, joten mitäs pienistä. 


Viimeiset viikot voisi varmaan tiivistää siihen, että olen lähinnä ollut onnellinen ja nauttinut elämästä, kavereista, pariisista ja siitä, että saa tehdä juuri niin kuin tykkää, eikä tarvitse miettiä mitään.

Olen käynyt ihan liikaa baareissa ja tuhonnut niin monta viinipulloa, etten varmasti enää edes itse tiedä. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja hengaillut vanhojen tuttujen kanssa. Tehnyt tyhmiä juttuja ja toisia vielä vähän enemmän tyhmempiä. Kuitenkin aina muistanut seuraavana päivänä vain nauraa niille päätöksille, jotka jossain vaiheessa ajatuksenjuoksua on olleet niitä maailman parhaimpia. Välillä on hyvä vain olla hemmetin tyhmä ihminen. 


Sillon joskus kuukausi takaperin kun alkoi loma, Pariisissa myös ihanat kevätsäät hemmotteli meitä muutaman päivän. Istuttiin niin Luxembourgin puistossa kuin Eiffelinkin vieressä vain nauttimassa, pikniköimässä ja olemassa pariisilaisiaturisteja. Eiffelillä vältettiin sakot kun poliisit tuli jututtamaan, että teillä ei muuten saisi olla kuin yksi pullo viiniä piknikillä, ei neljää. Onneksi näille kelpasi selitykseksi "ei puhuta ranskaa, käykö jos laitetaan nää kolme muuta laukkuun". 


Seuraavana viikkona sitten talvi päättikin yllättää meidät taas, ja lumisade sai aikaan kaksi vittumaista asiaa: ensiksi mun 5:14 lähtenyt juna kotiin päätti jäädä jumiin keskelle ei mitään venyttäen mun kotimatkan nelituntiseksi ja toisekseen, ei se mun kuuden vuoden toive vieläkään toteutunut, vaan Killersin keikka piti perua, koska instrumentteja ei saatu Pariisiin. Onneksi olin osannut varautua siihen heti aamulla ulos katsoessani tietäen hyvin, millainen yhdistelmä Pariisi + lumi on. Vitutuskännit onnistuikin sitten poikkeuksellisen hyvin ja ylempi kuva on baarista, jonne kaveri kutsui juomaan ilmaiseksi. Kaksi rommikolaa, jotka vahvuudellaan olisi varmaan vienyt kokeneemmankin juopon pöydän alle. Ainakin sai ajatukset muualle. 


Loman jälkeen jaksoin poikkeuksellisen hyvin jopa lapsia muutaman päivän. Seuraava viikonloppu kului turistia leikkiessä äidin ja siskon kanssa, tosin taisin olla huono opas, koska Eiffelin huipulta äiti osoitteli vähän jokaista kirkkoa ja kukkulaa kysellen mitä ne on ja itse osasin nimetä vain ne perinteisimmät nähtävyydet. Voin yrittää lohduttautua sillä, että en tunnista niiden rakennusten kattoja, mutta kyllä mä ne katutasolta tunnistaisin. Ehkä. 


Kerrankin edes heippojen sanominen perheelle ei tuottanut koviakaan vaikeuksia, koska kuukauden päästä nähdään. Tai siis tällä hetkellä alle kahden viikon. Pari viikkoa sitten nimittäin sain käydä maailman vaikeimman keskustelun tämän perheen äidin kanssa ja todeta, että mulle on tarjottu töitä suomesta, olisiko mun mahdollista lähteä aiemmin kun sovittiin. (Meillä on vain suullinen sopimus, ei mitään kirjallista.) 

Tosiaan Suomen puolella olisi työpaikka odottamassa itseäni ja fiilikset siitä kaikesta on kyllä enemmän kuin täydellisen ristiriitaiset. Olen yrittänyt miettiä hyviä puolia suomeen paluusta: saan halailla ja pussailla meidän koiraa, saan syödä paljon lakuja, pääsen saunaan, näen ystäviä, saan takaisin rakennekynnet... Tällaisia tosi isoja, suuria ja painavia syitä, jotka painaa vaakakupissa. Vastapainona: mä edelleen rakastan Pariisia, koen kuuluvani tänne ja mulla on täällä elämä ja ystävät. Jälkimmäisistä osa, jotka tuntee mut varmaan paremmin kuin moni suomessa. 


Tiedän kyllä, että Suomessa on monta hyvää juttua, ja tiedän, että mulla tulee varmasti olemaan taas todella ihana kesä Suomessa, mutta mitäs sitten syksyllä?

Olen kovasti yrittänyt tapella pääsykoekirjojen kanssa tässä, mutta tarpeeksi vai liian vähän. Pelkään, että jälkimmäistä. Vaikea sanoa, kun en oikein itsekää tiedä. 


Vaikea kuvitella, että siitä on 20 kuukautta kun ensimmäistä kertaa tulin pariisiin asuakseni täällä, varmana siitä, että se on yksi elämäni suurimmista virheistä, ja makaan nyt sängyllä ahdistumassa siitä ajatuksesta, että täältä pitäisi ihan oikeasti olla nyt lähdössä ja luultavasti tällä kertaa ihan vaan for good. Aikuistua, ottaa itseään niskasta kiinni ja keksiä mitä elämällään haluaa tehdä. Mä tuskin koskaan tulen kyllä keksimään sitä ja elän jatkossakin sitä pienempää tavoitetta kohti joka on: mitä ikinä teenkään, haluan olla onnellinen. Ehkä se elämä jonnekin kaiken tän sumun ympärille muotoutuu. 


Pitää ainakin yrittää ottaa täällä vielä viimeisistä päivistä kaikki mahdollinen ilo irti. Laskea, että mun pitää enää kuusi kertaa jaksaa herätä klo 6:37, enää 7 kertaa pitää tapella 4 vuotiaalta vaatteet pois ja saada se ottamaan suihkunsa ja muuta tällaista pientä. 

Päiviä voi viettää samalla tavalla kun viime sunnuntain, joka oli kaikessa tyhmyydessään niin huvittava, että kahdelta yöllä nukkumaan mennessäni en osannut kuin nauraa laskuhumalalleni, vaikka tiesin herätyskellon soittavan neljän tunnin päästä. Neljän aikaan iltapäivällä Seinen rannassa istuessa ajatus siitä, että voisi ostaa pienen pullon viiniä ja mennä St. Martinin kanaalin rannalle istumaan aurinkoon ja nauttimaan. Jostain syystä sen pienen 0,375 pullon lisäksi piti ostaa vielä pullo pirun hyvää rosekuoharia (hintaa 2,54, kiitos Ranska) ja lopputuloksena viimeisellä junalla kotiin ennen puolta yötä. Ehdin jo tapaamaan Massyn juna-asemalla miehen, joka vaikutti tosi mukavalta, ja jolle sitten ehdin antaa numeroni. (Tiedän, että sillon olen humalassa, jos numeroni annan, koska muuten en sitä ikinä jakele.) Käytin sitten puoli yötä tekstaillen tyhmiä tyypin kanssa, lupasin nähdä tätä maanantaina ja maanantai-iltaan mennessä olin ehtinyt jo kyllästyä koko tyyppiin, joka ei ollut ihan yhtä iloinen "josko sittenkään ei nähtäis" -viestistä kuin mitä itse olin. Vaikka harvemmin jaksan olla kiinnostunut samasta ihmisestä kovinkaan pitkään, tää ale 24 tunnin attention span alkaa olla jo aika hyvin. Nyt voin sitten toivoa seuraavat pari viikkoa, etten törmää samaan ihmiseen junaa vaihtaessa enää.. 


Nyt pitäisi lähteä lyhentämään työiltojen countdownia taas yhdellä päivällä ja hakea lapset koulusta, vaikka mielummin jättäisin ne sinne: tuolla nimittäin tulee vettä vähän turhankin antaumuksella ja varsinaisesti ei huvittaisi kastua yhtään. Perkeleen pariisin kevät ja vesisateet! Noh, ainakin blogia on päivitetty ja toivottavasti realistinen mahdollisuus tälle olisi päivittyä seuraavan kerran jopa alle kuukauden päästä.

8.3.2013

Smile like you mean it

The happiest girl alive:


ps. isi, annan sulle näin melkein kuusi vuotta myöhemmin anteeksi, että raahasit 17-vuotiaan tyttäresi kahden viikon lomamatkalle Kreetalle (oli se teinin elämä niin kamalan vaikeaa), ja samainen teini missasi Killersien keikan kesällä 2007. Voidaan olla taas musiikkikavereita.