9.9.2011

just go with it


Leikin taas turistia. Hups. 

Piti viettää koko päivä kotona. Katsoa big brotheria netistä ja katsoa viimeisen kolmen(?) viikon Pretty Little Liarsit koneelta. Täällä host äiti on kotona saikulla tän viikon ja se kyseli kyselemistään olenko varma, etten oikeasti halua lähteä ulos. Lupasi jopa hakea nuorimmaisen koulusta jos haluaisin. 

Mietin asiaa ja päätin, että tuntuu ajan haaskaukselta vain maata kotona samalla kun ympärillä on kokonainen suurkaupunki. Päätin siis hypätä junaan ja junailla itseni Pariisiin. 


Oma matkani alkoi loistavasti kun oman vaununi alakertaan eksyi joku hullu tummaihoinen ihminen, joka huusi, lauloi ja ryyppäsi koko matkan ajan. Ainakin osan ajasta puhe oli osoitettu mulle, mutta yritin vain keskittyä maisemiin ja musiikkiin. Ennen junasta nousemista mies yritti tehdä lähempää tuttavuutta kanssani ja mulla palasi niin kamalat muistot taas mieleen, ettei mitään. 20 minuuttia olin istunut paikallani nurkassa, ja joku nousee seisomaan mun viereen, blokaten mut täysin ja yrittäen tehdä tuttavuutta. Tuntui etten pystynyt hengittämään viiteen minuuttiin, vaikka oikeasti mies vai yritti kiinnittää mun huomiota seisomalla vieressä ja tönäisemällä mua olkapäästä.

Vaikka luulen, että on turhaa, haluan painottaa, etten ole millään tavalla rasistinen ihminen. Päinvastoin, mun mielestä hiukan tummempi ihonväri on maailman kaunein, mutta mulla on maailman kamalampia kokemuksia suomesta, myöskin junasta tummaihoisesta miehestä joka lähenteli aika törkeästi, eikä uskonut, vaikka huusin päin naamaa sille. Sen takia pelkäsin tänään taas ihan hirveästi, koska pelkäsin tilanteen kehittyvän samanlaiseksi, jota aikanaan käsittelin aika kauan ennen kuin uskalsin luottaa enää tuntemattomiin miehiin. Junasta poistuessani mietin, kauankohan menee ennen kuin joku tummaihoinen palauttaa uskoni takaisin miehiin. 


Mun alkuperäinen suunnitelma oli ihan vain mennä fiilistelemään Chaps-Èlysseelle (miten ikinä se kirjoitetaankaan, oon liian laiska tarkistamaan), kävellä ja haistella Pariisi-fiboja. Vaihtaessani metroa (menin pisimmän kautta tottakai), metrotunnelissa oli kylttejä Eiffel-tornille ja hetken mielijohteesta päätin suunnistaa katsomaan ensiksi sitä. Sen piti olla ensiksi.

Fiilistelin tornia jonkun museon terassilla balleriinojeni kastuessa kaiteen vieressä olevasta vesilätäköstä, mutten piitannut asiasta. Siinä hetkessä oli hyvä olla, mutta sen keskeytti poika, joka tuli juttelemaan mulle. Täysin tuntematon ja ihan tyhjänpäiväisistä jutuista. 


Olen oikeasti maailman huonoin tuntemattomille höpöttäjä, mutta se sitkeästi piti juttua yllä, vaikka välillä meillä olikin hiljaisia hetkiä, joiden aikana tuijotin vain tornia ja mietin, pystynkö excusaamaan itseni siitä tyylillä. 

Höpötettiin aikamme Pariisin liikenteestä, Lontoosta, suurkaupungeista, Suomesta ja kaikesta mahdollisesta. 

"So, English is the national language in Finland, right?"
"Nope, it's Finnish"
"So it's the second official language?"
"No, we just learn it in school"
"O.o"

Opin, ettei toinen ollut osannut puhua sanaakaan englantia kun muutti Lontooseen. Sain kuulla myös paljon muita juttuja, ihan vain hölmöjä pieniä asioita, joilla ei ollut merkitystä. Sain avautua niin elämästäni täällä, kummasta koti-ikävättömyydestä, kuin sekavista mieskuvioistani. Puhuttiin ranskan kielen opiskelemisesta ja kaikesta mahdollisesta.

Päädyttiin kävelemään edestakaisin puistossa ja lopulta Seinen viertä pitkä matka Louvrelle katsomaan lasipyramideja. Sain kuulla olevani välillä liian ujo, vaikka samalla puhuin ehkä enemmän asioistani kuin monet ystäväni ovat kuukaudessa oppineet tuntemaan mua. 

Metroasemalla sanoin heipat parin tunnin jutustelun jälkeen ja todella epätyypilliseen tapaan suostuin tallentamaan myös numeroni toisen puhelimeen. Tiedän, että itse en koskaan tuon puhelimeen tule soittamaan, mutta ajattelin, etten halua polttaa siltoja takanani jonkun omanikäisen jutellessa vapaaehtoisesti mulle. Normaalisti olen maailman paras karkaamaan miehiltä aina siinä vaiheessa kun joku saa suustaan ulos, että haluaisi puhelinnumeroni. Ja hei, vaikka tiedän, että tuolla ihmisellä on varmasti nainen joka viikonpäivälle, en välittänyt, koska ei mua haitannut, että joku eli hetkessä mun kanssa ja sohi välillä kauniiden ja koristeellisten rakennuksten perään kertomalla mitä ne on. Ainakin joku palautti mun uskon tummaan ihonväriin nopeammin kuin osasin aavistaakaan.


Koska typerä metro petti mut (ja olin ehkä pelannut aikani vähän tiukille kun tiesin, että voisin soittaa host mamalle ja pyytää sitä hakemaan nuorimman koulusta), missasin junani ja mua nolotti maailman eniten soittaa ja pyytää, vaikka tuo olikin sanonut tekevänsä sen mielellään. 

Lähdettiin suoraan syömään McDonald'siin päivällistä (eka päivä kun saan päivällisen ennen kahdeksaa illalla) ja loppuilta on kulunut taas epämääräisissä työnteon ja oleilun välimaastossa, kun mitään ei oikein tarvitse tehdä, mutta silti yritän olla avuksi. Päädyin taas katsomaan jotain liian pelottavaa, tällä kertaa ranskalaista, leffaa ja en varmaan taas nuku ens yönä. Jee!

3 kommenttia:

  1. Olipas sulla jännä reissu! :) Toivottavasti mäki pääsen pian Pariisiin fiilistelemään ja törmäilemään uusiin ihmisiin ^^

    VastaaPoista
  2. Mitä tuo blogin nimi tarkoittaa ? :) ja hei tee joskus videopostaus missä puhuisit ranskaa, vaikka ainakaan minä en siitä mitään ymmärtäisi kun en ranskaa osaa :D

    VastaaPoista
  3. nian: toivottavasti pääset myös tänne fiilistelemään pian juu (:

    Ano: se tarkoittaa että "en kadu mitään" (: ja videopostauksesta voisi tulla vähän köyhä, kun tällä hetkellä lähinnä toistelen sanoja bonjour, merci, ca va, pardon ja sitten trés, trés peu, kun joku kysyy puhunko ranskaa :D ehkä sitten kun kielitaito kehittyy sen verran, että uskallan paikallisillekin puhua :D

    VastaaPoista