1.10.2011

No. Full. Sentences.

Mua vaivaa edelleen flunssa, mikä tarkoittaa sitä, että olen joka ilta ihan ruumishuoneelta karanneen näköinen ja oloinen. Eilen olisi tehnyt mieli valittaa siitä, miten en vain olisi halunnut hakea lasta enää kymmenen jälkeen illalla urheilukompleksilta kun en vieläkään tiennyt minnä mennä siellä. Itketti ja väsytty. Turhautti ja teki mieli avautua, miten mut ilmeisesti taas yritettiin ryöstää metrossa (tällä kertaa vastaan kävelevä mies yritti napata rannekoruni ohi kulkiessa, mutta eipä saanut sitäkään matkaansa) ja miten mua vain pänni vähän jokainen asia ja teki mieli itkeä. Huvikseni mietin, että jos ottaisin vain auton alleni ja lähtisin ajamaan kohti Puolaa (en oikein tiedä mistä se Puola tuli kuvioihin), kuinkahan pitkälle pääsisin ennen kuin joku mut pysäyttäisi. Tämä siis ihan vitsillä, en ole karkaamassa puolaan.

Jo pelkästään se, että tällä kertaa löysin tuon lapsen sieltä sports complexin uumenista piristi iltaa. Siellä aika varovasti etsiskelin lasta ja kävelin mm. miesten suihkutilojen läpi ja uiui kuinka hyvännäköisen pojan sieltä löysinkin. (Tässä ei alunperin ollut mitään foot notea, mutta koen näin oikolukiessa tarpeelliseksi selventää, että ei, en löytänyt hyvännäköistä miestä sieltä suihkutiloista, vaikka se ei olisi haitannutkaan, vaan ihan sieltä salin puolelta, jonne vain piti tuon pukkarin läpi mennä). Tarkoittaako tämä sitä, että saan nyt syyn meikata myös keskiviikkoisin, jolloin normisti vietän päivää kollareissa hiukset sekaisin ja meikittä, kun ei oikeasti tarvi näyttää naamaansa pahemmin ulkona?

Oikeasti olen ihan onnellinen, etten mitään eilen kirjoittanut, koska luultavasti olisin nähnyt asiat vain raskaammin kuin ne oikeasti ovatkaan. Mietin tänään, miten ehkä on helppo kirjoittaa siitä, miten saan epämiellyttävää huomiota tai miten joku yrittää ryöstää mut, mutta sitten ehkä unohdan kertoa niistä pienistä asioista, jotka ilahduttavat. Siitä, miten normaalisti jalankulkijoille ei paljon tietä täällä anneta, mutta miten autot yleensä pysähtyy mun eteen, miten sain eilen taskuparkkeerattua auton täydellisesti ehkä ekaa kertaa elämässäni, miten seisoin yksi päivä pikkukatujen risteyksessä pitkän tovin stop merkin takana ilveillen pojan kanssa, jolla olisi ollut oikealta etuajo-oikeus, mutta miten se halusi antaa mulle tietä ja miten alan oppimaan pariisin metrokarttaa. Ne pienet negatiivisuudet kaatuvat helposti kaikilla niillä pienillä asioilla, joita täällä rakastan, mutta välillä ne negatiivisuudet on vain helpompi muistaa.

Päivät on olleet pitkiä kun host isä on ollut poissa koko viikon, se kun on tämän perheen osapuoli, joka tulee ihmistenaikaan kotiinkin. Tämä sairaus ja koulun alku eivät vain auta asiaa, kun vaihdan nothing to do aikataulusta täyteen päivään. Silti olen onnellinen siitä, että saatiin käytyä eka kunnon keskustelu ranskaksi meidän portugalilais-ranskalaisen siivoojan kanssa tänä aamuna mun koulusta ja siitä, miten menen sinne kolmatta kertaa tänään. Tähän saakka musta tuntuu, että se on lähinnä vain pelännyt loukanneensa mua pariin kertaa kun on todennut mm. imuroivansa ja sanonut, että pistä telkkaria lujemmalle, mutta minä olen kadonnut huoneesta tekemään jotain muuta. Jos olen niin onnellisessa asemassa, että täällä on joku joka siivoaa meidän puolesta, mun mielestäni on pelkästään kohteliasta antaa sen tehdä hommansa rauhassa eikä siten, että pitäisi varoa mua. Kyllä tämä tästä. Seuraavaksi voin esittäytyä meidän takapihan talossa vuokralla asuville ihmisille. Tähän mennessä vain olen kuullut miten ne kuuntelee Rihannaa ja meidän kaikista ikkunoista näkee suoraan niiden taloon sisälle ja olen vähän liiankin tietoinen mitä siellä välillä tapahtuu ja miksi ne verhot menee kiinni.

Koska en ehkä höpötä tänne enää mitään järkevää, vaihdan ehkä Sheldonin seuraan ja katson uusimman The Big Bang Theory -jakson. Tämä viikko kului ohi ihan liian nopeasti ja juuri tänään koulussa mietin, että olen onnellinen kun mulla on vielä 9 kuukautta jäljellä täällä kun kuulin, että yksi ruotsalainen on täällä vain 4 kuukautta. Ihan liian vähän aikaa.

ps. Mun 1 kuukautispäivää Pariisissa asumiselle (vain fiksut valitsevat saapumispäiväkseen 31. mitään kuuta, kun nyt mulla on anniversary vain joka toinen kuukausi) on juhlistettu Pariisissa tappohelteillä ja olen hikoillut "like a beef" kuten tossa yksi päivä päätimme tuon teini-ikäisen kanssa. Miten liha hikoilee, se on oma lukunsa, mutta meillä oli hauskaa. Mutta ihan oikeasti, syksy tule tänne ja vie nämä +30 asteen ilmat pois. Minä kärsin ja kuolen.

pps. veiskö joku mun pankkikortin piiloon. Meinasin tänään koulukirjojen lisäksi tehdä vähän heräteostoksia... iPadin. Päätin kehittää obsession sen hommaamiselle ja perustelinkin homman itselleni tosi hyvin myös... Olen maailman paras perustelemaan itselleni vaikka mitä ja oikeuttamaan itseni ostamaan vaikka kuun taivaalta, joten eikö olisi ihan oikeutettua ostaa myös iPad?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti