7.11.2011

Je n'suis pas ton prince charmant

Olen ihminen, joka tykkäisi kertoa asioista edes jokseenkin aikajärjestyksessä. Kuitenkin Lontoon kuvien kaivaminen muistikortilta tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä tällä hetkellä - niin kuin se tuntui koko viime viikonkin - joten palataan Lontooseen jossain vaiheessa jos muistan jaksan ja ehdin ajatella. Yhteen lauseeseen tiivistettynä viikonloppu oli aivan mahtava, mutta pieni koti-ikävä iski päiväksi, onneksi kuitenkin vain siihen saakka kun pääsin Pariisiin - kotiin.

Mietin kauanko noita ikäväfiiliksiä jatkuu, mutta sain huomata, että heti keskiviikkona arkeen takaisin päästyäni kaikki oli taas normaalia ja nautin elämästäni täällä ihan samalla intensiteetillä kuin olen aiemmat kaksi kuukauttakin nauttinut. Keskiviikko ja torstai normiarkea, perjantaina maailman hauskimmat tunnit koulussa, josta ehkä vähän enemmän, jos ikinä saan julkaisukuntoon tuota eilen yöllä kirjoittamaani luonnosta, ja perjantai-ilta babysittausta. Nii-in, istun 3 tuntia sohvalla syöden pitsaa ja katsellen Keeping Up With The Kardashiansia ja muita E! sarjoja. Voihan sitä niinkin iltansa kuluttaa.

Lauantai ja sunnuntai oli megamukavia päiviä. Karkasin kotoa jo puolen päivän aikaan lauantaina Emilian luokse ja lähdettiin neljän tytön voimin hiukan shoppailemaan isoon ostoskompleksiin jonnekin sinne lähelle. Mitään en ostanut (olin ylpeä itsestäni!) ja muutama tunti vierähti helposti. Seikkailu takaisin Emilian lähiöihin tapahtui ensiksi bussilla jollekin vieraalle RER asemalle, jossa totesin, että mua ei ole luotu tähän pariisiin "hyppään lippuautomaattien puomien ylitse" tapaan, sillä yritin alittaa puomin - lopputuloksena maailman kipein kuhmu otsassa, sitten junalla, jalkaisin ja bussilla. Istuttiin jalkakäytävän reunalla, puoliksi tiellä ja syötiin suklaakeksejä. Kaupasta pullo vodkaa ja redbulleja ja meillä oli hauskaa laittautuessa.

Muutaman mutkan kautta tultiin siihen tulokseen, että ollaan juotu yhdessä pullollinen vodkaa ja seikkailtiin - taas kerran muutaman mutkan kautta  - itsemme ensiksi Helenan huoneeseen Pariisissa ja sieltä baariin. (Perheillä jotka asuvat ihan Pariisin keskustassa, on usein tapana, että au pair asuu erillisessa huoneessa samassa talossa kuin perhe tai ainakin sen lähellä. Suurissa kerrostaloissa on ylimmissä kerroksissa pieniä makuuhuoneita ja käytävällä yhteinen vessa yleensä 2/3 asuntohuonetta kohden. Aiemmin ne ovat olleet sisäkköjen käytössä, jolloin sisäkkö pystyi työskentelemään päivän perheessä, mutta nukkui omassa kopperossaan. Helena asuu siis yhdessä tällaisessa huoneessa ihan keskustassa.)

Meidän humalatilan huomioonottaen mulla ja Emilialla oli pirun hauskaa ja tanssittiinkin koko ilta. "Muistuta mua, että seuraavalla kerralla laitan housut jalkaan enkä hametta", totesin jossain vaiheessa, koska no, osaatte ehkä päätellä miksi. Tiedän, että jonkun kännykkään on tallennettu hienoja kuvia musta tanssimasta jonkun italialaisen kanssa ja purin yhtä poikaa sormeen kun sen mielestä mun kielilävistys oli maailman mielenkiintoisin juttu.

Mun illasta teki mahtavan ehkä eniten se, että tapasin ehkä ensimmäisen miehen pariisissa, joka ei baarissa ensimmäisenä yrittänyt lähennellä mun hameeni kanssa. Se pelasti mut aluksi tolta mieheltä, joka oli mun kävistykseni perään ja lupasi mulle pitää huolen musta sen jälkeen. Kyynisenä meenasin karata siltä, mutta se osoittautui ihan mahtavaksi ihmiseksi, jonka kanssa oli kiva jutella ja joka halasi mua tiukasti ja antoi mun nukkua seisoalteen sen olkaa vasten varmaan 15 minuuttia kun uupumus iski joskus kolmen jälkeen yöllä. Se puhui englantia mikä parasta ja nauroi sille, miten en yritin miimikoida sitä polttamaan tupakkansa nopeammin, mutta ei mennyt kovin vahvasti. Niin kuin se lupasi, se piti musta huolen koko illan, eikä kertaakaan yrittänyt mitään muuta kuin halata mua. Kaverinsa kanssa ne oli aika hyvä kilpi iljettävien miesten poissapitämiseen mun ja Emilian luota ja huolehtivat siitä, että saatiin haluamaamme ruokaa keskellä yötä ja saattoivat meidän oikealle juna-asemalle. Puhuttiin yhteen ääneen asemalla siitä, miten pelkkä sen läsnäolo sai meidät tunteen olomme turvallisiksi koko illan ja se oli selvästi meidän onnistuneen illan avain.

Oltiin illalla päätetty, että lähden Emilialle yöksi (koittakaapa kirjoittaa tekstiviestiä englanniksi kun olet juonut puoli pulloa viinaa, kun viestin haluaisi olevan kieliasullisesti oikea, sen lähtiessä perheen äidille, jolle työskentelet. En ole vielä uskaltanut lukea sitä viestiä, mutta niin miljoona kertaa sitä korjasin ja tarkistin, että pakko sen on olla oikein.) Toivoteltiin kahdeksan aikaan aamulla hyviä öitä facebookissa saavuttuamme juuri kotiin ja nukuttiin tyytyväisinä iltapäivään.

Koko sunnuntai oli koomaamista, juttelua ja kolmen aikaan raahattiin itsemme pariisiin niille pitsoille, jota himottelimme koko aamun. Pitsat ravintolassa ja sen päälle leffa. Automaatilta lippujenosto ja meillä ei ollut mitään hajua mihin leffaan ostimme liput. La couleur de sentiments:


En tiedä miksi englannin The Help on osattu ranskantaa noin vaikeasti, mutta leffa oli parempi mitä osasimme olettaa. Suosittelen katsomista kun avaa aika paljon silmiä rotukysymyksiä kohtaan. Ainoa ongelma saattoi olla se, että vuorotellen jouduttiin vilkuilemaan toisiamme ja varmistamaan, että ollaan molemmat hereillä. Kotona joskus 10 aikaan illalla suurimman osan viikonlopusta paossa olleena ja viikonlopun jälkeen olo on kaksi kertaa väsyneempi kuin mitä se oli sitä ennen. Siitä huolimatta ottaisin koska tahansa uusiksi. Kohta voin kumota päivän toisen redbullini ja toivoa, että silmäluomet pysyvät auki vielä iltaan saakka. Lohduttaa ajatella, että ensi viikonloppuun on enää kolme päivää kun nämä on taas päättäneet, että perjantai on pyhä. Kysyi viime viikolla mikä pyhä se on, mutta unohdin jo. Ainakin se tarkoittaa kolmea vapaata ja mahdollisuutta nukkua ainakin vähän. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti