28.12.2011

For a minute there, I lost myself

Varoitus: tämä luultavasti tulee sisältämään ihan sekavaa tajunnanvirtaa, pohdiskeluja ja ajatuksia. Lue omalla vastuulla.

Miksi, miksi, miksi mun on niin helppo saada pääni sekaisin? Miksi en kerrankin voisi saada ajatuksia jäsenneltyä pääni sisällä kasaan, jotta tietäisin mitä haluan tehdä?

Koko vuosi 2011 on ollut mulle ihan hirveä pyörremyrsky ja tehosekoitin, joiden läpi olen elämäni laittanut ja joka on samalla sisältänyt ihan hirveän monta juuri oikeaa valintaa itseni kannalta. Lopetin opinnot, jotka tuntuivat todella vääriltä, vietin huolettoman kesän tehden töitä enemmän kuin kuvittelin edes jaksavani ja kun päätin painaa elämäni pauselle suomessa ja vaihtaa maisemaa ranskaan, olin kahden viikon päästä siitä päätöksestä jo maailmalla. Ihan pieni pyörremyrsky, mutta jokainen päätös on ollut niin oikea, ettei ole tosikaan. Jokaista päätöstä olen pelännyt, mutta jokainen on osoittautunut juuri siksi, mitä mun kuuluukin tehdä. Pistää välillä silmät kiinni ja "anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin, kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi olet kaunis, ja maailma on sun".

Tällä hetkellä mun suurin ongelma onkin se, mitä tapahtuu heinäkuussa 2012 kun mun aikani mun upean host perheen kanssa loppuu. Kun yhtäkkiä pitäisikin taas pistää silmät kiinni, pyörittää karttapalloa ja tökätä sormi jollekin kohtaa maapallosta sanoen 'täällä mä haluan seuraavaksi asua'. Ei, se ei ole niin mustavalkoista, että haluaisin pysyä maailmalla, mutta kuitenkin, joku suunta pitäisi keksiä.

Tällä hetkellä mulla on kolme vaihtoehtoa:

YKSI: Palata Suomeen, muuttaa toivottavasti Tampereelle, omaan kämppään. Hakea vihdoin sinne saakelin yliopistoon, jonka olen aina kokenut sinä oikeana tulevaisuuden ammatin opiskeluna (en muutan ole kertaakaan edes hakenut yliopistoon, vaan sitä vastoin ottanut vastaan kolme ammattikorkeakoulupaikkaa ja opiskellut niistä yhdessä sen 1,5 vuotta) ja asettua edes vähän aloilleen. Ne kielet kiinnostaa edelleen pirusti, mutta ei, en halua opettajaksi, enkä tiedä miksi muuksi haluaisin.

Ensimmäiset kaksi kuukautta Ranskassa tää oli mun vahva suunnitelma tulevaisuuden suhteen. Vuosi Ranskaa ja sen jälkeen Tampere. Fiksua, filmaattista ja älykästä, mitä ehkä tähän ikään mennessä pitäisi jo olla. Tietoa siitä mitä tahtoo. Entä sitten jos (ja luultavasti kun, kun aika ei riitä lukemiseen) en pääsekään yliopistoon sisään. Onko se sitten Tampere + Prisman kassa for the next 12 months? Hyvä kysymys.

KAKSI: Jää Ranskaan. Toivottavasti opi kieli siihen mennessä sellaiselle tasolle, että voisit sieltä jotain muuta työtä löytää. Nauti siitä maasta, johon olet viimeisen neljän kuukauden ajan ihastunut todella syvästi. Elä elämääsi siellä, missä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sulla on olo siitä, että tänne minä kuulun, täällä mun on hyvä olla. Testaa jalkojesi kantavuutta yksin siinä maassa, missä olet elämästäsi nauttinut.

Ainoa vaan, että mun elämä ranskassa on ihanaa ja huoletonta varmasti lähinnä juuri siksi, että mun ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruokakaupassa käymisestä tai monesta muustakaan asiasta. Mun huoleni on siinä, ehdinkö siihen junaan, joka mun pitäisi ottaa, jotta pääsen näkemään kavereita ajallaan ja huvittaako sitä lasta nyt tänään mennä sinne harrastukseensa vai ei. Ei mitään kovin suuria kysymyksiä. Niistä mikään ei olisi ranskassa enää ensi syksynä. Perheeni haluaa uuden au pairin ensi vuodeksi myös käsittääkseni, mutta vaikka pyytäisivätkin mua jäämään luokseen, tuskin suostuisin jäämään. Perhe on täydellisen mahtava ja en olisi parempaa voinut toivoa, mutta siitä huolimatta haluan ajatella, että mulla olisi ensi syksynä ranskassa muitakin mahdollisuuksia saada töitä kuin vain au pair hommat. Ja niin kuin sanoin, mulla on ranskassa aivan mahtavaa, koska mulla on mun ranskan tytöt siellä. Ne jotka on samassa tilanteessa ja joiden kanssa voi käydä fb-keskustelua pelkkien hymiöiden avulla, koska me kuitenkin ymmärretään toisiamme. Ei mulla olisi niitä tyttöjä enää ranskassa mun kanssa ensi vuonna, ja vaikka löytäisin uusia ystäviä, olisiko ne yhtä mahtavia ja olisiko mulla yhtä kivaa? Tämä on pyörinyt ehkä kuukauden pari mielessä. Voisiko Ranskaan jäädä pidemmäksi aikaa?

KOLME: Ihan vaan, jotta the world would be my oyster: Jenkit. For the second time, and hopefully, tällä kertaa silleen, että kaikki menisi kivasti. Mä en tiedä kuinka selvästi olen asian täällä aiemmin ilmoittanut, mutta mun ensimmäinen au pair kokemus on Jenkkilästä vuodelta 2009. Siellä perheen kanssa ei oltu ihan kamalan hyvä match ja puolen vuoden jälkeen meidän tiet eros. Ainoa vaan, että kärsittyäni kuusi kuukautta tilanteessa, joka oli itselleni todella ikävä ja raskas, en enää halunnut uuteen perheeseen, vaan ostin paluulipun suomeen. Palaaminen ei kaduta, mutta se harmittaa, että koko kokemus päättyi ikävästi. Vikaa oli varmasti sekä minussa, että perheessä. Itse olin nuori ja kokematon, ensimmäistä kertaa kaukaa kotoa ja suoraan vuodeksi maailmalle. Aika raskaaseen paikkaan iskin itseni. Perhe taas, no niiden ensimmäisenä au pairina ne ei tienneet mitä vaatia au pairilta, miten toimia ja noh, muutenkin asioita meni aika rehellisesti sanottuna päin seiniä.

Jenkkeihin kuitenkin tykästyin valtiona. Asuttiin ihan New York Cityn ulkopuolella aivan ihanassa pikkukylässä alueella, jossa jokainen kylä ja kaupunki on täysin toisiinsa kiinni kasvaneita. Ihan mega ihana paikka. New York kaupunkina taas... se on mulle kuin toinen koti. Sinne kaipaan ihan koko ajan ja sitä kaupunkia rakastan koko sydämmestäni. Mun ensimmäinen visiitti oli kaukana siitä my american dreamista, mutta siitä saakka päässä on itänyt pieni ajatus siitä, josko voisin toteuttaa sen unelman uudestaan ja tällä kertaa oikeasti löytää sen perheen, jossa viihdyn yhtä hyvin kuin mitä viihdyn täällä ranskassa ja jossa voisin viettää sen koko vuoden ja olla onnellinen.

Mua pelottaa se, miten vuosi on pitkä aika sitotumiselle ja poissaololle. (Ironista, koska ranskaan olen sitoutunut noin kymmeneksi ja puoleksi kuukaudeksi ja en ymmärrä, miten ne 1,5 kuukautta enää tekevät mitään eroa asialle.) Ranskassa mulla on ehkä ollut kaksi koti-ikäväfiilistä, jota ei varsinaisesti ole edes koti-ikävää olleet vaan en edes osaa kuvailla niitä. En tiedä johtuuko se siitä, että Ranska on kuitenkin niin lähellä, että tietää pääsevänsä nopeasti kotiin koska vain, jos sitä haluaa. Tulisiko se koti-ikävä tuolla lätäkön toisella puolen, jos sieltä löytäisi mukavan perheen ja ihanat ystävät. Haluan uskoa, että ei tulisi, ei ainakaan samalla tavalla kun mitä se ensimmäisellä kerralla siellä tuli kun vähän kaikki asiat meni juuri niin kuin niiden ei olisi pitänyt mennä. Tällä kertaa olisin kuitenkin yli kolme vuotta vanhempi ja aika paljon enemmän asioita nähneempi.

Tästä on ihan hemmetin hyvä lähteä liikkeelle, ajatuksia pään sisällä, joista ei oikein tiedä mistä ottaisi kiinni. Mä oon selvästi aivan liian hyvä miettimään tätä asiaa välivuosien määrän kannalta ja oman ikäni kannalta. Jos tarkkoja ollaan, koska kirjoitan tätä puolen yön jälkeen, tänään on jo keskiviikko. Se tarkoittaa sitä, että huomenna mun elämän tiimalasi kääntyy jälleen ja sitten taas hiekka saa valua rauhassa sen 365 päivää. Mulla on tällä hetkellä maailman pahin ikäkriisi, koska 21 on ollut niin hyvä ikä, etten halua päästää tästä vuodesta vielä irti. Entä jos 22 onkin vielä parempi ikä ja saan nauttia elämästä vielä enemmän? Mä olen pitkään puhunut, miten 23 vuotiaaksi saakka saan mielestäni elää ihan onnellisena ja huoletta. Sitten kun on täyttänyt 24 voi hetken miettiä sitä, että kohta täyttää 25. Suunnitelmani ei varsinaisesti ollut pyöriä maailmalla ympäri montaa vuotta ennen kuin edes vähän juuriani jonnekin kasvatan, mutta tällä hetkellä se ei kuulosta hullummalta vaihtoehdolta.

Ehkä pitäisi vain elää tässä hetki vielä huolettomasti, mutta kun jos kouluun haluaa, pitäisi tehdä pian jo yhteishaut, lukea pääsykokeisiin, olla motivoitunut ja tietää mitä tahtoo. Entä sitten kun haluaisin vain heittää kolmipuolista kolikkoa ja katsoa mitä se käskee mua tekemään. Totuushan on se, että jos palaan suomeen, kaipaan joka solullani takaisin ulkomaille seikkailemaan. Jos pysyn poissa suomesta, kaipaan kaikkea mitä mulla täällä on, vaikken hirveästi koti-ikävöisikään. Tämän asian perässä olen ongelmoinut viimeiset kolme vuotta ja edelleen ongelmoin. Kuka tekisi päätöksen mun puolesta?

Ironista, että tällä hetkellä päässä soi vain Karma Policen loppu "And for a minute there, I lost myself, I lost myself" ja miss Radiohead on maailman ärsyttävin ja yliarvostetuin bändi Coldplayn, Metallican ja Iron Maidenin rinnalla, on sitä mieltä, että lyriikat joihin on helpoin ikinä samaistua, on juuri nuo yllä olevat. 


I LOST MYSELF

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti