28.9.2011

In sickness and in health

Kyllä, otsikosta voi arvata, olen saanut itseeni jonkun mystisen pöpön hommattua. Johan oli aikakin kun noi lapset on pärskineet nyt 1,5 viikkoa vuorotellen, mutta minä olen siltä välttynyt. Täällähän on tällä hetkellä taas täys kesä meneillää +27-29 astetta päivisin, öisinkin +22, joten tulee todella ironiseen saumaan tämä minun tautini.

Tänään olen ollut erittäin onnellinen siitä faktasta, että noi lapset on jo vanhempia ja eivät tarvitse välttämättä ketään kehittämään niille tekemistä, vaan touhuavat mielellään omia juttujaan. Tämä on mahdollistanut mun työnteon olevan sitä, että makaan sohvalla ja koen olevani kipeä. Normaalisti yritän minimalisoida aikaa joka istutaan tv:n edessä piirrettyjä tuijottaen, mutta tänään en oikein jaksanut vaan mielelläni koomasin itsekin.

Olen tänään kiittänyt korkeampia voimia kranaattiomenateestä (<3) ja tämän perheen kapselikahvikoneesta, jonka avulla olen saanut megahyvää kaakaota tautini kaitsemiseen. Olen zombeillut ja ajanut noin 3 tuntia edes takaisin urheilukeskuksen ja kodin väliä. (Kolme lasta aloittaa urheilunsa 18.00, 18:30 ja 19:30 ja lopettavat 20:00, 20:30 ja 21:00. Cool, huh?)

Kun istuin päivällispöydässä ihan kuolleena raatona host mama oli jo valmis pitämään puhuttelun lapsille siitä, mitä ikinä ovatkaan tehneet saadakseen mut niin zombie tilaan, mutta vakuutin, että lapset ovat olleet pelkästään mukavia, tämä oma tauti vain yrittää tappaa minut. Sain lääkkeeksi kamomilla-teetä ja Strepsilsejä ja käskyn mennä nukkumaan. Vielä pitäisi jaksaa noi koulutehtävät tehdä ja käydä nukkumaan. Saanko maagisesti toivoa, että tämä tauti katoaa yön aikana?

27.9.2011

As Cruel As School Children

(Anteeksi, että sanasta koulu oma pääni kehittää tällä hetkellä vain Gym Glass Heroesin levyn nimen otsikoksi, koska Stereo Love soi päässäni taukoamatta).

Eka koulupäivä, jee!

Multa kyseltiin eilen monta kertaa jännittääkö. Ei jännittänyt. Vasta siinä vaiheessa kun seisoin Pariisin Operan edessä (jossa muuten kuulemma ei enää mene kuin baletteja, ranskalainen logiikka huipussaan) ja mietin, että minkäköhän kadun varrella se koulu oli, kun katuja lähti risteyksestä varmaan 7 ja yksi niistä olisi vain oikea.

Löysin kuitenkin koulun ja epätietoisena aulan väkipaljoudessa joku paikan opettaja onneksi pelasti minut ja ohjasi oikeaan luokkaan. Tuntui niin hullulta aloittaa koulu. Opettaja oli mukava, joka puhuu pelkkää ranskaa ja selittää niin monesti, että kaikki ymmärtävät. Pidän siitä, koska jos mulla olisi mahdollisuus, ottaisin varmasti easy way outin joka käänteessä ja puhuisin englantia.

Mun eka ajatus meidän ryhmästä oli se, että great, kaksi ruotsalaista, kaksi brittiä, minä ja poika, jonka kansalaisuus jäi vähän epäselväksi. Haluaisin veikata saksaa tai itävaltaa... Mutta lähinnä se, että ruotsalaiset selvästi tunsivat toisensa jo hyvin ja englantilaisten olisi aika helppo pariutua keskenään, joten jäätäisiinkö me tämän pojan kanssa yhdessä epäsosiaalisiksi ja ulkopuolisiksi. Ei sillä, että tarvitsisin ketään suomalaista porukkaan, mä melkein mielummin papatan englanniksi menemään kuin suomeksi, mutta kuitenkin... Noh tunnin jälkeen toinen ruotsalaisista tuli juttelemaan... suomeksi. Hei, yhteinen kieli, cool.

Käytiin sitten yhdessä syömässä pikaruokalassa, joka vastaan mcdonaldsia, unohdin sen nimen vain jo. Oli muuten huomattavasti parempaa ruokaa kuin mäkkärissä. Puhuttiin vähän suomea ja tytöt puhui ruotsia keskenään, itse ymmärsin minkä ymmärsin. Ei haitannut yhtään. Lähdin harrastamaan myös shoppailua tämän toisen tytön kanssa, joka ei suomea puhunut ja selvittiin loistavasti kyllä englannilla. Kannattaisiko joskus odottaa edes puoli sekunttia ennen kuin teen johtopäätöksiä ihmisistä... kannattaisi. Meillä oli hauskaa ja vihdoin pääsin shoppailemaan edes vähän kun piti testata uuden pankkikortin toimista.


Mun uus vauva! Olen viime aikoina rakastanut kaikkea joka on väriltään vähän kuin vaaleanpunaista, muttei siltikään osaa päättää olisiko kuitenkin beige tai harmaa enemmän. Tämä on juuri sellainen kummajaisenvärinen upeus, jonkalaista laukkua olen halunnut. Melkein jo ostin C&A:lta vähän samantyyppsien laukun, mutta joka oli ihan ok, mutta onneksi odotin enkä ostanut kun tämä ihanuus tuli vastaan.

Mulla on kamala laukkufetissi ja otin tänne vain _yhden_ laukun (lähinnä, jotta voi hyvällä omalla tunnolla ostaa täältä lisää. Noh, olen kuukauden etsinyt laukkua johon rakastuisin, mutta en ole löytänyt. Normaalisti voisin ostaa laukkuja kerran viikossa vähintään, mutta tällä kertaa en ole vain löytänyt mitään kivaa. Rakastan laukkuja, mutta niiden pitää olla täydellisiä, ihan kivat jää kauppaan. Tämän laukun bongasin ensiksi mustana ja vaikka se oli juuri sitä, mitä olin metsästänytkin, päätin olla vahva ja olla ostamatta. Kun näin saman tässä värissä, se koko "en tarvitse tätä" ajatusmaailma kaikkosi mielestä ja kiikutin tämän kassalle, jotta voisin testata pankkikorttiani, joka ei sitten suostunut toimimaan tuolla. Maksu sitten käteisellä ja seuraavaan kauppaan testikierrokselle.


Ostin oikeesti tarpeellisuuksia. Mun luomivärinpohjustaja (Urban decayn normiversio) on niin vanha, että varmasti jokainen itkisi jos tietäisi minkä ikäistä mömmöä luomilleni vetelen, joten uusi oli pakko ostaa. Tällä kertaa päädyin tuohon värilliseen versioon. Meiltä on myös suihkugeeli lopussa, joten sitä piti ostaa (jaetaan ton teini-ikäisen kanssa kylppäri ja käytännössä kaikki kylpy/suihkutuotteet siinä samalla). Kynsilakkoja, koska mulla on addiktio niihin ja Benefitin Coralista poskipuna. Kyllä, 32 euroa on suolainen hinta poskipunasta, enkä olisi ostanut, jos en tietäisi rakastavani tätä. Jätin nimittäin suomeen entisen versioni tästä, jonka raunoilta sai siveltimellä raapia punia poskille kahden vuoden käytännössä päivittäisen käytön jälkeen. Sephorassa toimi kortti muuten ihan moitteettomasti, joten hei hei rahat nyt ja tulevaisuudessa...

Muuten tässä päivässä ei sitten ehkä mitään mielenkiintoista kerrottavaa olekaan. Kivaa, että mulla alkaa koulu samalla viikolla kun perheen isä on reissussa, joten saan herätä aikasin ja päsmäröidä lasten perässä pitkälle iltaan... Onneksi mulla on vielä "jee koulua" -fiilis, enkä malta odottaa torstaita. Katsoo vaan miten iloiselle tuulella olen torstaina kun tyhmät ranskalaiset lakkoilee huomenna, eikä täällä ole ala-astetasolla ollenkaan koulua, joten saan viettää kaksi päivää kotona tuon nuorimmaisen kanssa. Cool. 

25.9.2011

"Hey, look at that, it's zombie no.1 and zombie no.2"

Otsikko kuultiin eilen perheen teini-ikäisen kanssa kauppakeskuksen ulkopuolella kun kilpaa keskustelimme siitä, miten väsynyt olo oli. Mun zombiemaisuudestani tuli muutenkin yleinen vitsi eilen perheen kesken. Vähän väsytti ehkä edellisen illan jälkeen, mutta mitä pienistä.

Perjantai-iltana tosiaan nappasin suunnaksi junalla Pariisin, kun tarkoituksena oli lähteä ulos. Musta oli huvittavaa, miten jopa 12-vuotias poika tajusi jossain vaiheessa iltaa tajuta, että näytän nätiltä kun kerrankin olin ehkä panostanut naamaani kauemmin kuin sen perinteisen viisi minuuttia (suurimman osan päivistä tähän saakka olen vetänyt meikittä, koska en vain jaksa vaivautua jos hengaan neljän seinän sisällä koko päivän).


Pariisissa metsästin oikean juna-aseman, jolle Anni saapui kaverinsa Margaux:n kanssa vähän itseni jälkeen. Otettiin suunnaksi Riemukaari ja klubi, joka sijaitsi ihan sen vieressä. Kyllä, se oli suosittu ja muutamien kiemuroiden kautta päästiin jopa sisään klubille. Ajattelin, että 20 euroa sisäänpääsystä on aika suolainen hinta, mutta siihen sisältyi yksi juoma (kaikki juomat paikassa maksoi muuten 11 euroa). Kun vähän tein jälkikäteen laskutoimituksia, olen saattanut suomessa hesassa ja tampereella maksaa helposti 8 euroa baariin sisälle ja etenkin hesassa juomista saa pulittaa aika kovan hinnan tietyissä paikoissa, joten ei toi loppuviimein ollut edes niin kovin paha hinta.

Yleensä väitän pitäväni bilemusiikista vain humalassa, mutta tällä kertaa, selvinpäinkin musiikki upposi hyvin ja käyettiin melkein koko yö tanssilattialla viihtymiseen. Savukone ja tupakansavu yhdistelmänä tuotti ainakin itselleni pientä pääkipua, mutta ei mitään sellaista, että sitä jaksaisi murehtia. Tanssittiin välillä ihan tyttöjen kesken, välillä saatiin (lähinnä ällöjä) miehiä seuraamme, enkä tainnut tanssia kuin yhden kanssa yhtään pidempään. Oli kiva tanssia. Se ei osannut pussailla, tuntui kuin se olisi halunnut nokkia. Hurjan ihanaa. Anni onneksi nappasi minut matkaansa sen luota, juuri kun oltiin tultu siihen tulokseen, että se puhuu ranskaa ja hollantia, minä taas suomea ja englantia.

En tiedä kuinka pitkälle aamuun siellä jatkui bileet, itse lähdimme ennen viittä pois. Pitkään pohdittiin miten päästään takaisin juna-asemalle ja päädyttiin reilun kolmen kilometrin aamulenkkiin asemalle. En halua miettiä kuinka paljon ehdimme tuon illan aikana kävellä. Itse hyppäsin klo 5:49 junaan missattuani ensimmäisen junan ja olin kotona joskus kuuden ja puoli seitsämän välillä. Junassa istuin ja kuuntelin Pariisin Kevättä ja mulla oli taas yksi tässä hetkessä on todella hyvä olla -hetki. 

Itseäni ärsytti, miten pysyin ranskankielisessä keskustelussa mukana ihan hyvin, mutta heti jos multa kysyttiin jotain, putosin kärryiltä. Anteeksi Anni, että jouduit välillä tulkkaamaan. 


Unta tuli nautittua ehkä 5 tuntia yössä, vähän zombie olo sen jälkeen. Aamupalaksi edellisen illan pitsan loput ja koomaamista. Lupasin lähteä perheen kanssa kuitenkin pyörimään isoon ostoskeskukseen illaksi ja lähinnä vain seurailin muita jaksamatta kunnolla katsella edes ympärilleni. Väsytti aika paljon. Sain tosiaan aika paljon kuittailuja siitä, miten väsynyt olin. 

Mullahan oli siis "töitä" eilen illalla. Niin kuin ehkä olenkin sanonut, mun työstä suuri osa on sitä, että olen vain talossa paikalla kun täällä ei ole muita aikuisia. Nuorin lapsista ei edes ollut kotona, joten kokkailtiin nopeasti ribsejä (joita en syö) ja mac & cheeseä suoraan paketista (jossa juusto on jauheena) ja katseltiin Mediumia sohvalla. Mulle perheen isä oli sanonut jo ulos lähtiessään, että jos haluan, voin mennä suoraan nukkumaan ja antaa lapsien keksiä itselleen ruokaa. Niin kuin sanottu, saisin tehdä mitä haluan kunhan olen talossa. Kymmenen aikaan melkein nukahdin sohvalle, joten oli aika painaa pää omalle tyynylle ja nukkua reilut 13 tuntia. 


Tänään ollaan ehditty juhlistaa isoisän synttäreitä isolla lounaalla ja mut pakotettiin maistamaan ankkaa. Juu, säilyketölkistä saapunutta mikrossa lämmitettyä ankkaa. Hyi. Onneksi kaikki muut oli samaa mieltä ja sain hyvällä omalla tunnolla jättää ankan lautaselleni. 

Harrastin myös skypeilyä vanhemmilleni ensimmäistä kertaa täällä olon aikana. Moni varmasti pitää mua hulluna kun olen melkein kuukauden vältellyt kotiin soittamista, mutta mulla on ollut syyni. Silloin kun on vähän ikävä, en halua maksimoida sitä soittamalla kotiin vaan keskittyä niihin asioihin, jotka täällä on loistavasti. Tiedän kokemuksesta, että koti-ikävää on helpompi käsitellä, jos ei ihan alussa pidä koko aikaa yhteyttä kotiin vaan annoin itselleni mielummin aikaa sopeutua tänne ja siinä vaiheessa kun täällä tuntuu elämä normalisoituneen, soittaisin kotiin. Olen tottakai jutellut kavereiden kanssa facebookissa ja muualla ja äidin kanssa ollaan tekstiviestitelty, mutten ole vain kokenut tarvetta soittaa. Ei sitä välttämättä vieläkään olisi ollut, mutta soitimpa kuitenkin.

Sain melkein parkumiskohtauksen kun näin koiran kamerassa ja se meni ihan sekaisin ääneni kuultuaan ja poukkoili ympäri huonetta etsien äänen lähtökohtaa. Muuten kotiin kuuluu hyvää ja kaikki on kuulemma tosi hyvin. Oli kiva puhua pitkästä aikaa rakkaille ihmisille.

Kyselin myös vanhemmista seuraa Lontooseen kuukauden päästä. Mulla pitäisi olla neljä vapaata putkeen (lauantaista tiistaihin) ja eilen kun host maman kanssa puhuttiin, se totesi mulle, että jos haluan, voin tottakai lähteä matkustelemaan silloin jos haluan. Vaikka mulla ois useampi kaveri, jotka saisin varmasti joko A) ranskaan tai B) jonnekin muualle seurakseni, mun ensimmäinen ajatus oli se, että haluan äitin ja Lontoon. Rakastan Lontoonreissuja äitini kanssa ja sitä harmitti kun lähdin tänne eikä meidän "joskus tulevasuudessa pian" reissu päässytkään toteutumaan. Tiesin, että ne haluavat lähteä iskän viiskymppisille loka-marraskuussa ja ne olivat jossain vaiheessa pohtineet myös pariisia vaihtoehtona. Itse kuitenkin tiedän noiden kummankin rakastavan Lontoota yhtä syvästi kuin minä, joten mun idea otettiin ilolla vastaan. Joten jos kaikki menee hyvin, pääsen kuukauden päästä pienelle visiitille Lontooseen ja näkemään omaa perhettä, vaikka tää tarkoittaakin, että sisarukset ja koira saavatkin odottaa jouluun saakka sitä näkemistä. Ei se mitään.

23.9.2011

ei-enää-möks

Mun kahden maailma potkii päähän päivän jälkeen elämä maistuu taas. En sitten uskaltanutkaan lähteä talosta tuon kipeän lapsen takia, mutta olen puuhaillut omia juttuja koko päivän, laitoin lounasta sille tosin.

10 minuutin päästä pitää hakea nuorin taas koulusta. Mulla on naama meikattuna oikeasti huolella (ei mielestäni kuitenkaan liian huomiota herättävästi) ja hiukset sotkuisella meganutturalla pään päällä kihartumassa iltaa varten. Ehkä nämä kaksi tasapainottavat vähän toisiaan.

Kyselin host mamalta tarvitseeko se mua illalla kun olisi vähän suunnitelmia tutustua pariisin yöelämään ja samaan lauseeseen tuli ilmoitettua että saattaisin tulla vasta aamulla kotiin. Vastaus oli ABSOLUTELY YES ja itseäni vain nauratti. Jos tästä lähettäisin omalla äidille suomeen viestin, et "hei, ajattelin tästä lähteä koko yöksi hillumaan pariisiin, enkä saapua edes yöksi kotiin", se varmaan kehittäisi minuutissa teleporttausmasiinan jolla saisi itsensä tänne ja kahlittua mut nilkasta sängynjalkaan kiinni. Kivaa, että ainakin täällä muhun luotetaan.

Huomasin tossa, että varpaassani on edelleen mystinen tumma mustelma/rupi viimeiseltä baarikeikalta suomessa, jossa onnistuin potkaisemaan varpaani kynnykseen aika kovaa. Tällä kertaa ajattelin ollatelomatta itseäni.

Nyt lähden ehkä shokeeraamaan niitä perheenäitejä tuonne koululle tämän omaperäisen lookini kanssa. Anteeksi, että haen lapsen koulusta ilman että mulla vuosisadan kulahtaneimmat vaatteet päällä.

22.9.2011

"I'm not speaking to anyone today" "You're not speaking to anyone, or you're not speaking to men" "I'm not speaking to men"

Mulla on tänään jo toinen äkspoks-päivä putkeen. Kun heräsin aamulla, olin valmis jo kiroamaan koko maailman alimpaan helvettiin, koska yläkerrasta kuului ääniä ja olin ihan varma, että tuo nuorimmainen oli kehittänyt flunssansa siihen pisteeseen, että saisin viettää vielä yhden kotipäivän. Omaksi onnekseni kuitenkin kyseessä olikin vain tuo teini-ikäinen, jonka huoletta jätin kotiin sairastamaan kun itse pakenin kaupungille - testattuani tosin ensiksi meidän Hello Kitty muroja, jotka olivat ehkä pahimpia ikinä.

Juna-asemalla nappasin sen hitaamman junun Pariisiin ja vaikka normaalisti tykkäänkin siitä enemmän, tällä kertaa vain tympi. Tympi myös tietää, että olin torkuttanut herätyskelloani noin 1,5 tuntia aamulla ja lähdin shoppailureissulleni siten, että ehdin juuri käydä hakemassa shamppoota ja suklaata ennen kuin piti lähteä eteenpäin. Junamatka kusi jo siinä kun viimeisellä pysäkinvälillä junassa löysi (kyllä, se oli taas tummaihoinen), nuorimies eteeni istumaan ja yritti tehdä hirveästi tuttavuutta. Katselin sitä jo murhaavasti kun se yritti väkisin saada mut juttelemaan siille pitämällä kättä omani päällä, mutta ärähtämispisteeseen pääsin vasta sen yrittäessä varastaa mun puhelimen. Okei, en tiedä, oliko se megalomaanisen huono pila, mutta oletan, että alkuperäinen tarkoitus oli napata se taskuunsa. Sain kuitenkin pidettyä otteeni siitä ja vihaisesti ärähdettyä takaisin. Helvetin idiootti, joka sai mut niin pahalle tuulelle, ettei tosikaan.

Junasta poistuessani kelasin vain päässäni sitä, miten Jenkeissä ollessani värjäsin hiukseni ruskeiksi ekaa kertaa elämässäni, ihan siksi vaan, että vaaleat hiukset vetivät vähän liikaa huomiota puoleensa, ja kun sain kuulla keskellä Park Avenueta New Yorkissa (lapsen kanssa ollessa muuten vielä), ehkä luokkaavimman asian, jota mulle on ikinä sanottu, vaihtui pään väri aika äkkiä ja ainakin kuvittelin sulautuvani massaan paremmin. Nyt olen aika lähellä samaa pistettä, koska olen tässä kolmen viikon aikana ehtinyt saamaan niskaani vähän liian monta miestä, jotka ei ota vihjeistä opikseen ja tuntuu, että jokaiselle indikaattori on ollut tämä pirun vaalea kuontalo. Täällä ei siis blondeja hiuksia katukuvassa oikeastaan näy ja jos näkyy, viiden sentin tumman juurikasvun kanssa.

Suuntasin urheasti kuitenkin kohti uutta metroasemaa päin, jonka yhteydessä sijaitsi ihan-vain-pieni ostoskeskus. Hetken kuvittelin hukanneeni metrolippuni ja tuon puhelinepisodin jälkeen siellä metrokäytävässä ollessani olisin ollut aika valmis luovuttamaan siinä vaiheessa ja lähtemään peiton alle pakoon. Lippu löytyi, onneksi, ja pääsin hengaamaan kauppakeskukseen melkein tunniksi odottamaan host mamaa paikalle. Puoli tuntia seisoin paikallani ja odotin ja vaikka ymmärrän, että kokouksesta ei noin vain lähdetä kesken kaiken, vaikka kuulemma oli yrittänyt päästä pois, mua ei siinä mielentilassa vaan kamalasti odotuttanut.

Käytiin kuitenkin syömässä lounasta ravintolassa, jossa tarjoilija kaatoi puoli litraa banaani-appelsiinimehua vieressä istuneen miehen päälle (kävi sääliksi sitä) ja ei osannut tuoda meidän annoksia edes lähes oikeina versioina. Päädyttiin sitten kiertämään vaan pari tarpeellista kauppaa läpi eikä vierailtukaan maman pankissa kun megaärsytyksen kourissa halusin vain kotiin ajallaan hakemaan nuorimman koulusta. Pientä apua ikävään toi kyllä se, että ostettiin meille iltapäiväsnackseiksi juustokakkua (mun oli valkosuklaa-vadelma, nomnomnom) ja cupcakeseja.

Poika on taas ilmeisesti kipeänä ja huomenna ajattelin kyllä karata kotoa muutamaksi tunniksi vaikka se olisikin päivän kotona. Tämä ei siis ole mitään "vuoden huonoin au pair" -käytöstä vaan mulle tiistaina, ne kaksi päivää lapsen kanssa kotona oltuani, kerrottiin, että olisit sä nyt voinut lähteä, kyllä tuo itsensä osaa hoitaa. Hyvä tietää siinä vaiheessa.

Tälleen jälkikäteen möks-fiiliksissä kirjoitettuani tämän, tuntuu kuin suurentelisin asioita, mutta hei, mä olen mustavalkoinen ihminen ja kun yksi asia menee pieleen, kaatuu koko maailma mun hartioilleni.

Tänään en tykkää...

... siitä, että ruokapöydässä istutaan 2 tuntia ja kaikki puhuu ranskaa. En jaksa edes ymmärtää

... siitä, että ihmiset ajavat tyhmästi, parkkeeraavat vielä typerämmin ja jos et löydä parkkipaikkaa, on oikein jättää auto vaikka keskelle tietä poikittain jos hätävilkut on päällä. (Terveisin 8 metrinen rekka hätävilkut päällä liikenneympyrässä paikan minikeskustassa, johon se saakelin rekka ei mitenkään voi mahtua).

... siitä että en ole pessyt pyykkejäni ihan liian moneen päivään

... siitä, että olen kuudetta päivää kotona, tällä kertaa tosin lasten kanssa ja saatiin paljon hyödyllistäkin aikaiseksi

... siitä, että pitää olla nainen ja mun alaselkäni haluaa tappaa mut just nyt eikä heti

... siitä, että en vain osaa ranskaa niin hyvin kuin haluaisin ja turhauttaa

... siitä, että unirytmini on ihan kökkö, terveisin 1-2 aikaan yöllä nukkumaan ja herääminen 10-11 aikaan aamulla. Kiitos koululle, joka alkaa viiden päivän päästä ja pakottaa mut ylös jo ysin aikaan

... siitä, että tv:ssä kaikki mielenkiintoisimmat jutut on vaan ranskaksi ja turhauttaa etten ymmärrä.

Tiivistettynä: tänään turhauttaa vähän kaikki, eniten se, etten puhu tätä kieltä ja välillä olisi vain niin kiva papattaa menemään ajattelematta.

Jotta tää ei menisi niin negatiiviseksi niin:

Tänään tykkään:

... siitä, että olen saanut olla kielioppipoliisi lasten englanninkielenkäytön suhteen ja kumpikin joita joudun oikomaan, molemmat sanoi, että ihanaa kun autat ja korjaat, että oppivat puhumaan oikein. Itsehän papatan mitä sylki suuhun tuo eikä aina mene kieliopillisesti oikein, mutta kuulen sekä omassa, että toisten puheessa kaikki virheet ja pystyn niitä korjaamaan. Korjaan siis omaakin puhettani jatkuvasti mikä on varmasti megarasittavaa.

... siitä, että perheen isä oli iltapäivän kotona ja kävi huutomatsilla lapsen kanssa läpi tämän koejutut (mikä sai itseni tuntemaan oloni huonoksi, kun anteeksi, etten ymmärrä A) ranskaa niin hyvin, että voisin sen tehdä ja B) mitään ranskan yhteiskuntasivistyksestä)

... siitä, että saatiin hyvää mansikkakakkua jälkkäriksi

... siitä, että pääsen huomenna vierailemaan perheen äidin työpaikalla, yhdessä ranskan suurimmassa pankissa ja mennään naminami lounaalle

... siitä, että koulu alkaa ja pääsen vihdoin preppaamaan kieltä oikealla tavalla

... siitä, että tällä hetkellä tasan tiedän mitä haluaisin tehdä nyt, ja mitä vuoden päästä

... siitä, että näin tänä aamuna mielenkiintoisen dokumentinlopun telkkarista ja huomenna voin katsoa sen koneelta

... siitä, että arki alkaa täällä vähitellen oikeasti rullaamaan ja alan saada siitä kiinni

... siitä, että tajusin vasta eilen katsoa paljonko mun vika palkkani oli suomesta, joka tuli pari viikkoa sitten ja huomenna (/+perjantaina) ajattelin shoppailla oikein kunnolla. (Typerä materialisti)

... siitä, että mulla on täällä hyvin asiat ja mua kohdellaan kuin aikuista.

... siitä, että ihan vielä mun ei tarvitse kääntää unirytmiäni vaan voin ihan just käpertyä sängylle ja katsoa uuden kauden ekan jakson Glee:tä, joku juu, on ehkä maailmanhistorian typerin sarja, mutta johon silti olen joskus onnistunut itseni koukuttamaan ja nyt en osaa lopettaa

20.9.2011

I met this pretty boy in Paris, he used to tell me that I'm jolie

Vähän hajottaa tällä hetkellä. Olen kotona viidettä päivää tekemättä oikein mitään järkevää. Eilen olin jo sulkenut kaikki ikkunat ja ovet, jotta voisin laittaa hälyttimen päälle ja karata junalla Pariisiin, kun keskimmäinen lapsista kömpiikin yläkerrasta sohvalle ja kertoo olevansa kipeänä. Mahtavaa, mun miljoonakohtainen shoppailulistani ei pääsekään lyhenemään yhdelläkään kohdalla vaan minä istun kotona koko päivän.


Eniten mua ehkä pänni se, että kukaan ei ollut asiasta mulle infonnut. Lappu pöydällä tai mitä vain, jotta olisin tiennyt, että hei pysyisitkö päivän kotona, lapsi on kipeänä. Jos tuo olisi nimittäin viivytellyt yläkerrassa minuutinkin pidempään, olisin lukinnut oven ja laittanut hälytykset päälle, koska ihan ensimmäisenä ei käy mielessä, että käympäs katsomassa, että onko ketään kotona, kun siihen aikaan ei kuuluisi olla. Siitä olisikin voinut tulla kiva soppa, jos olisin ehtinyt lähteä.

Noh, mahtava päivä edessä, urheilua ja maailman huonoimpia elokuvia sohvalla. Ranskalainen jännäri, jossa oli vähän huonoa jännitystä, mutta mikä ei silti estänyt mua seuraavana yönä pelkäämästä, että joku tulee kuristamaan mut unissani. Vielä huonompi aasialaistyyppinen taisteluleffa ja minä vain koomasin sohvalla, selailin facebookia puhelimellani ja luin kirjaa. 


Illalla pääsin esittelemään kokin taitojani ekaa kertaa lihamurekkeen muodossa josta tuli... ihan hyvää. Varsinaisesti siinä ei ole mitään vikaa, mutta koska osaan tehdä murekkeen parhaiten sipulikeittopussipohjaan ja meidän sipulikeittopohja oli yksi iso kivikova köntti, jouduin vähän soveltamaan. Se olisi kaivannut mausteita, mutta upposi onneksi perheen suuhun ihan hyvin. 

Illan jouduin viettämään sohvalla odottaen _jos_ vanhin tyttö soittaa mulle ja pyytää hakemaan. Nii-in, jos. Se soitti joskus kymmenen jälkeen ettei tarvitse hakea. Great, mutta sen takia päädyin katsomaan Night at the Museum 2 kipeän pojan kanssa ja pakko sanoa, että se oli aika kiva leffa, enkä ikimaailmassa olisi sitä itse muuten alkanut katsomaan.


Tänään olen ehtinyt jo katsoa The Social Networkin kun se sattui alkamaan sopivasti juuri kun kömmin ylös ja muuten vaan tylsistymään. Tuo sairas tapaus pelaa vain x-boxiaan ja minulla on tylsää. Ehdin leikkiä photoboothilla kyllä. Nyt voisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hakea alhaalta pyykit ja silittää ne, jotta voisin väittää tehneeni edes jotain fiksua. 

Huomenna tottakai kotona kun nuorimmalla ei ole koulua, mutta onneksi host äiti totes tuossa puhelimessa, että jos jostain syystä tuon pojan pitäisi vielä torstaikin olla kotona, saa perheen isä jäädä sitä hoitamaan, jotta itse pääsen näiden seinien sisältä pois muutakuin siksi puoleksi tunniksi mikä menee nuorimman hakemiseen koululta. 


ps. suomessa ainakin meillä kipeällä syötetään paljon gefilus-tuotteita ja juotetaan jaffaa. Ainakin täällä korvaavat versiot on kokakola ja riisi. Mietimpä tässä vain itsekseni, että tuo lapsen lepääminen on mielenkiintoista siinä vaiheessa kun elimistössä ja litra kolaa ja kofeiini... 

pps. terveisiä ihmiseltä, jolla on likaiset hiukset eikä meikkiä kuvissa

18.9.2011

It's not the end of the world but I can see it from here

Mä meenasin kirjoitella tänään tänne ranskan kielestä, siitä, miten sitä oppii tuntemaan ihan kuulemansa perusteella ja miten välillä tekee mieli vain parkua kun joku puhuu 10 minuuttia luotijunan nopeudella, etkä ymmärrä sanaakaan. Yritin ihan tosissani, mutta se raapustelma on tällä hetkellä tasan yhtä tylsä kuin Aleksis Kiven Seitsämän veljestä (vihasin sitä kirjaa sydämestäni!), joten jätetään se toiseen päivään, jos päästä löytyisi silloin jotain vähän mielenkiintoisempaa tarjoiltavaa.

Muutenkin täällä tuntuu arki rullaavan jo mukavasti. Mun ei tarvitse etsiä 15 minuuttia tuloksetta leikkuulautoja keittiöstä, osaan ajaa niihin paikkoihin, joihin mun pitää löytää ja juna-aikataulut alkavat vähitellen piirtyä päähäni. Selviän kaupan kassalla ranskaksi asioimalla, lähinnä itse hokien "bonjour, oui, merci, s'il vous plâit" ja ymmärtämällä loppusumman, jonka myyjä ilmoittaa.



Olen kaksi viikkoa hokenut tuolle host mamalle, että sen pitäisi levätä sairaslomallaan, mutta se ei vain osaa. Sen ystävä oli täällä perjantaina, joka oli (ilmeisesti Kanadasta) ja joka oli hiukan taiteellisen kummallinen, mutta maailman mielenkiintoisin ihminen. Ne teki kotitekoista toffeeta ja katselivat mustavalkoelokuvia 1930-luvulta samalla kun minä tappelin lasten läksyjen kanssa. Pääsin kuitenkin lystiin mukaan myöhään illalla ja katsottiin 42nd Street. Kotitekoinen toffee oli muuten megahyvää! Sain myös kuulla noin 8 kertaa "your host mom in states never made you chicken pie? are you sure she was american?" kun kokkailtiin kanapiirasta. Mun piiras ristittiin siksi nätiksi piiraaksi ja noiden toisten piirakka oli lähinnä sen näköinen kun sen sisuksia oltaisiin yritetty raadella ulos. Juotiin maailman parasta punaviiniä ja käytettiin ilta jutellen raskan koulutussysteemistä ja siitä, miten täällä yritetään kaikki lapset survoa samaan muottiin.

Mun viikonloppu on kulunut ohi ihan täysin vain koomatessa ja "en halua tehdä mitään" fiiliksissä. Olen taas kattonut ihan liikaa leffoja koneelta ja vain ollut tekemättä mitään. Katsottiin eilen host äidin kanssa Bad Teacher ja naurettiin kumpikin vatsalihaksemme kipeiksi. Sen jälkeen muutama jakso Vampire Diariesia ja tuntui niin hassulta vain selittää juonikuvioita ääneen, jotka itsekin on jo puoliksi unohtanut. Saksalainen F totesi mulle maanataina, että olen ehkä maailman onnellisin tyttö, kun host äitini on niin hauska ja naurava ihminen, jonka seurassa varmasti viihtyy. En väitä yhtään etteikö tuo olisi totta.


Mä olen elänyt nyt meikittä kaksi päivää villasukissa ja koska ulkona on kylmä (köhköh, 16 astetta) haaveilen lämpimästä suihkusta ja ehkä sen jälkeen kaakaosta ja sohvalle käpertymisestä ison kaakaomukin kanssa. Saatiin eilen Kanadasta postia tuon maman vanhemmilta, jotka polttavat elokuvia meille ja lähettävät DVD:inä ja saatiin taas eilen valikoima kaikkee kivaa ja uutta, vaikka mulla riittäis noista vanhoistakin elokuvista katsottavaa vaikka koko vuodeksi. Vähän kummittelisi se uusi Pirates, jonka jostain syystä missasin leffassa.

Huomenna lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja raahata itseni pariisiin. Haluaisin ostaa jotain pieniä sisustusjuttuja huoneeseeni, sekä feikki-UGGit. Mä vihaan niitä feikkejä ja sitä miten niiden pohjat painuu kasaan puolessa sekunnissa, mutta 9 euroo voisin niihin hukata. Tai sitten vain googletan mistä pariisista saa aitoja sämpyläkenkiä niin kuin äitini ne risti ja käyn ostamassa itselleni sellaiset. Onhan täysin oikeutettua vaihtaa suoraan balleriinoista niihin?

16.9.2011

Isi on ihana

Tänään postilaatikosta meille tupsahti eteiseen pieni paketti, lättänä kirjekuori, jonka tiesin saapuvan, mutta oletin sen tulevan vasta ehkä ensi viikon puolessa välissä. Tiesin, että isä laittaisi mulle uuden pankkikortin tulemaan tänne, koska vaikka kuinka olenkin nettishoppailun kuningatar ja harvase viikko täyttelen kortin voimassaoloaikaa eri paikkoihin (09/11), en tajunnut yhtään ajatella, että kappas, se pankkikortti menee oikeasti vanhaksi nyt eikä heti. Äiti uhkaili kirjatulla kirjeellä, mutta esitin pienen pyynnön ettei tuota laitettaisi kirjattuna, koska A) en tiedä tietävätkö ranskalaiset mikä on kirjattu kirje, taikka B) en halua ajatella itseäni asioimassa ranskalaisessa postikonttorissa yrittäen saada korttiani käsiini.

(Mulla oli hieno pakettikuvakin tähän liitettäväksi, mutta just nyt olen liian laiska muokatakseni siitä 75% suttuisaksi, jotekin kummasti kun isäni on saanut osoitteen viemään suurimman osan kirjekuoren pinta-alasta)


Iskä oli ihana ja pisti mun unohtuneet rannekorut kirjekuoren mukana ranskaan tulemaan. Nämä kaksi on asuneet ranteessani nyt noin vuoden joka ikinen päivä (otan suihkuun ja yöksi pois, mutta muuten) ja on ollut maailman orvoin olo ilman näitä. Jee!


Pankkikortti (hyi, se on ruma!, olisin halunnut kortin samalla kuosilla kuin vanhanikin oli, mutta katsotaan jos saisin esim jouluksi hommattua itselleni uuden suomeen odottamaan), veljen inttikuva, mikä melkein nostatti kyyneleet silmiin, kun mulla on ikävä totakin hölmöä(!), ja suklaata paikkaamaan sitä ikävää. Kaikkea tarpeellista siis. Kyllä mun isä osaa piristää tytärtään.

Nyt, koska mulla on suklaata, on mulla myös eväät täydelliseen iltapäivää, nimittäin kohta voin upota tämän miehen silmiin.


Kyllä, Vampire Diaries alkoi eilen taas jenkeissä ja nyt mun perjantaini on pelastetut. Vielä kun viikon päästä tähän päälle alkaa The Big Bang Theory ja Grey's Anatomy, niin voin viettää kaikki perjantaini mummoillen, katsoen vain lempisarjojani koneelta. 

15.9.2011

How did I end up in here...

Tänä aamuna päädyin taas kerran miettimään tuota "how did I end up in here" linea, jota olen pyöritellyt päässäni nyt kaksi viikkoa. Meidän portugalilaisen siivoojan tömistellessä huoneeni ulkopuolella, heräilin laiskasti kymmenen aikaan ja nappasin puhelimen pöydältä tarkistaakseni sähköpostit nopeasti ennen kunnolla heräämistä. Ellu oli jättänyt kommentin "Elämäsi kuulostaa hyvälle :D Olet tainnut viihtyy?" ja aloin vasta itsekin miettimään asiaa. En ollut uhrannut asialle ajatustakaan, mutta kyllä, olen viihtynyt. Olen viihtynyt todella hyvin.


Vertaan automaattisesti tätä kokemusta viime kokemukseen au paireilusta, mikä ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Jenkeissä vähän joka asia meni pieleen ja perhe ensi kertaa au pairia kokeillessaan, olivat vähän pihalla asiasta ja myönnän olleeni itsekin nuori ja naiivi silloin tietyissä asioissa. Tällä kertaa, kaikki tuntuu menevän hyvin ja kyllä, olen nauttinut näistä kahdesta viikosta Pariisissa. Samalla tuntuu todella ironiselta, miten päädyinkään tänne. Ja miten nopeasti. Jenkkeihin lähtö kesti 6 kuukautta, tännetulo hyvä kuin kaksi viikkoa.

Taustana voin kertoa lopettaneeni journalistiikan opinnot maalis-huhtikuussa viimein myönnettyäni itselleni, että olin ihan väärällä alalla. Touko-elokuun vietin elämäni yhtä ihanimmista kesistä Särkänniemessä, jo toista vuotta kuunnellen miten kaikki on niin kamalan kallista. Get over with it, se on huvipuisto, asiat maksavat siellä.


Olin hakenut keväällä amkiin ja elokuun alussa sainkin tietää päässeeni toiselta varasijalta sisään. Ainoa vaan, että koulu sijaitsee keskellä ei mitään, muutaman tuhannen asukkaan pikkukylässä. Kyllä, olen idiootti, mutta mua ei ole luotu elämään pikkupaikkoihin ja ajatus koulusta lähinnä ahdisti. Ajatusta Ranskasta olin pyöritellyt päässäni kesäkuusta saakka ja asiaa liiemmin miettimättä, lähetin koululle vastauksen, että lykkään aloittamista ja haluan maailmalle.

14.8, eli tasan kuukausi sitten tein profiilin au pair worldiin. Väsyneenä mietin tarkkaan miten voin erottua joukosta edes vähän. Ei aloittamalla "I'm a 21-year-old girl from Finland" eikä ainakaan laittamalla lakkiaiskuvaa profiiliin. (Keskusteltiin tästä host maman kanssa tuossa yks päivä ja naureskeltiin sitä, miten hassu hattu antaa ulkomaalaisille enemmän kuvan "I'm dating a sailor"" kuin kuvan fiksusta ihmisestä). Kirjoittelin profiiliini hassuja juttuja ja yksityiskohtia itsestäni ja yritin kirjoittaa itsestäni elävästi ja mielenkiintoisesti. Vahva englanninkielentaito ja muutenkin se, että osaan ilmaista itseäni parhaiten tekstin kautta, auttoivat asiaa.


Sain muutamia positiivisia reaktioita perheiltä, jotka eivät itseäni liiemmin kiinnostaneet heti sunnuntain ja maanantain aikana. Tiesin, että hyvän perheen löytyessä lähtisin minne tahansa maailmalle, mutta oma sydämmeni sykki vahvasti pariisille. Missään en kuitenkaan sanallakaan maininnut Pariisiin haluavani. Maanantai-iltana sain myös hakemuksen nykyisiltä hosteiltani ja perässä heti sähköpostia perheeltä. Heti kun luin heidän profiilin, tiesin, että tästä minä tykkään ja tänne minä haluan. Vastasin perheen sähköpostiin, jossa kyselivät voisivatko soittaa mulle pian ja kyselin muutenkin tarkentavia kysymyksiä.

Tiistaina mailailtiin, keskiviikon olin töissä ihan tööt kun jännitin puhelua. Illalla puhelin sitten pärähti soimaan ranskan suuntanumerolla varustettuna ja yritin pitää ääneni kasassa. Höpöteltiin host äidin kanssa melkein kaksi tuntia kaikesta maan ja taivaan väliltä, sain tietää talon tavaoista ja omasta työnkuvastani kaiken. Nauretiin suuri osa ajasta ja kaikki tuntui vain loksahtelevan paikoilleen.

Puhelun päätteeksi tämä äiti ilmoitti, että ota pari päivää aikaa miettiä, mutta heidän puolestaan hän sanoo kyllä. Totesi, että oli tykännyt jo mun profiilista niin paljon, että jo sen perusteella pystyi sanomaan, että haluaa mut niille. Olin aika imarreltu.


Lupasin miettiä pari päivää ja palata asiaan. Olin tosin itsekin heti sitä mieltä, että tuonne minä haluan. Omaksi onnekseni torstaina lähdin baareilemaan pitkän työpäivän päätteeksi ja perjantai olikin ihana päätöksentekopäivä kun olin maailman väsynein ihminen 3 tunnin yöunieni kanssa ja kun minä olen megaväsynyt, minä itken. Ja kun tehtävänä on tehdä päätös koko ensi vuoden kulusta, itkin melkein koko päivän. Fiksu ihminen, kyllä.

Koska mulla oli ollut vankkana päätöksenä kaksi edellistä päivää, että tuonne mä haluan, uskalsin lähettään host mamalle myöntävän vastauksen perjantai-iltana. Omat epäilykseni katosivat tuon soittaessa mulle vielä samana iltana ja aloittaessaan puhelun "I'm so, so, so happy that you said yes!". 14.8 olin profiilini luonut, 19.8 poistin sen kun oman paikkani maailmalta olin löytänyt.

31.8 Blue1 kuljetti minut ja matkalaukkuni Pariisiin, josta seikkailuni alkoi. Nyt, 14.9, tasan kuukausi profiilini luomisen jälkeen, makaan sängylläni Pariisissa ja kyllä, olen viihtynyt täällä hyvin. Mulla on ehkä kovaäänisin, kummallisin ja hauskin host perhe, mutta täällä on hyvä olla, enkä hetkeäkään ole katunut päätöstäni lähtemisestä, vaikka sainkin pitää ruhtinaallisen 3 päivän loman kesätöiden ja au pair-matkan välillä. Mitä väliä, kun olo on onnellinen ja tyytyväinen.

14.9.2011

Quelle heure est-il ou tu es?


Koska olen taas päässyt siihen pisteeseen elämässäni missä voisin kävellä nuorimman koululle puoli tuntia ennen kuin pitäisi, vain jotta saisin kuunnella sen puoli tuntia musiikkia, voin taas jakaa tännekin jotain. Nimittäin sen yhden obsession, jonka unohdin viime merkinnästä. 

Järkytyin tänne saapuessani ja tajutessani, että Simple Plan on tehnyt suositusta Jet Lag kappaleesta, myös ranskalaisen version. Jos saan sanoa, tykkään tästä melkein enemmän kuin englantiversiosta, koska rakastan biisejä, joissa on sekoitettuna englantia ja ranskaa, vaikken ymmärtäisi sanaakaan siitä ranskasta mitä biisiin on tungettu. Yleisesti ranskalainen duppaus-kulttuuri vähän tympii, mutta tämä on rakkautta. Tänpäiväinen silitys-sessiokin meni huomattavasti nopeammin kuin mitä olisi toivonut kun sain popitella radiota samalla. 

Musiikista voin vielä sen sanoa, että musta on maailman parasta, että meidän telkkarissa on 9 eri musiikkikanavaa! Mä vietin tänään 1,5 tuntia sohvalla vain surffaillen niiden välillä ja katsoen musiikkivideoita. Suomessa suurin ärsytyksenaiheeni on se, että musiikkikanavilta ei usein tule edes musiikkia. 


Nappasin kuvitukseksi muutaman L'Arc De Triomphe kuvan eiliseltä kun harrastettiin F:n kanssa hengailua Champs Èlysseellä ja vähän kaupassa kiertelyä. Istuttiin McDonald'sin ikkunapaikoilla pitkään katselemassa ohikulkevia ihmisiä ja ihan vain juttelemassa. Mietittiin Riemukaarella, miten on hullua ajatella, että näistä ihmisistä 90% ovat kotanaan seuraavan viikon sisällä. Me olemme täällä ensi kesään saakka ja silti olemme ihan megaturisteja. 


Noin puoli sekuttia tämän kuvan ottamisen jälkeen pohdittiin suureen ääneen "we need to get there, but how do we do that", pointtina siis etsimämme metro, joka oli typerän liikenneympyrän toisella puolen. Mies huikkasi meille "you have to take the stairs" ja sen jälkeen hävetti, kun ei ehtinyt takaisin sanoa, että kyllä me se tiedettiin, pohdittiin vaan miten päästään perille, kun yksi alikulkutunneleista oli suljettuna. Kaksi blondia suurkaupungissa, jee!


Tänään olen tullut siihen tulokseen, että tulisin varmasti hulluksi, jos asuisin perheessä, jossa on stay at home mom. Oman host mamanihan on ollut saikulla nyt viime viikon ja on kotona vielä tämänkin ja omalla tavallaan en jaksa odottaa, että se menisi jo töihin. Vaikka meillä on hauskaa vain höpötellessä asioista maan ja taivaan väliltä, kaipaan sitä, että kun minä olen töissä, ja minä hoidan lapsia, tiedän mitä teen kun nyt on vähän epäselväolo aina kaikesta mitä teen. 


F valaisi mua eilen myös vähän mun Navigo-kortin (siis unlimited metro kortti pariisin metroon ja näihin esikaupunkiin tuleviin juniin) hinnasta. Tiesin, että tuo kortti on kallis, mutta ilmeisesti tuo kortti maksaa jotain viiden ja kuudensadan euron välillä. Alan olla aika onnellinen, että saan tuon perheen kustantamana itselleni. 

Ja ennen kuin kukaan kokee pakottavaa tarvetta zoomailla kuvaan, kerrottakoon, että kuvassa on perheen entisen ruotsalaisen au pairin, M:n kortti. Omani ei ole vielä saapunut (tulee luultavasti noin viikon sisällä, paperit lähetettiin jo ajat sitten) ja siihen saakka käytän tuota M:n korttia. Ei ihan laillista taikka luvallista, ei. Host maman ohjeet oli vain "if they wanna check your ticket, just give them the card and usually they don't even look at the picture, they just wanna check that it's valid. if they want ID, just don't show them one and give them my number and address and I'll sort it out". Ikinä en suostu edes lähijunissa pääkaupunkiseudulla matkustamaan liputta, mutta nyt ei ole tehnyt pahaa käyttää toisen korttia. Nyt tosin vähän jänskättää kun tuntuu, että eilen jäädessäni meidän asemalla pois, lipuntarkastajasedät ehkä nousivat juuri junaan. Siksi rukoilen kortin saapuvan nyt eikä heti. 


Tylsyyksissäni nappasin myös pari kuvaa lompakonsiivousoperaatiosta. Suurin osa tavaroista sai päätyä pöytälaatikkoon, koska jostain syystä haluan uskoa, etten tarvitse esimerkiksi särkänniemen vapaalippuja kovin aktiivisesti täällä asuessani. Koin kuitenkin paremmaksi ottaa lompakon sisältöineen mukaan koska viimeksi kun olin maailmalla, olin jättänyt kirjoituspöytäni laatikkoon turhat kortit, mutta kirjoituspöytänipä sai paremman kodin ulkomailla asuessani ja kotiin palatessani oli mielenkiintoista kaivella kotiavaimet ja kaikki kortit jättimäisen ikean kassin pohjalta, jonne äitini oli varastoinut kaiken työpöydästäni. Ihmettelen edelleen miten sillä ei aivot raksuttaneet sitä vertaa, että kortit ja avaimet voisi laittaa talteen jonnekin muualle kuin 10,000 koulupaperin sekaan. 


Muistoina matkaan saivat kuitenkin jäädä Hong Kongin dollarit (koska musta toi läpinäkyvä aukko on vaan maailman siistein) ja keväiseltä Lontoonreissulta keikkalippu ja hotellilappunen. 


Myös kielikoulun lappunen sai jäädä lompakkoon. Vajaa pari viikkoa niin sekin alkaa. "Ouh, and I forgot to tell you. A month after you start school, we'll only speak in French" totesi host isä mulle eilen. Oui, oui totesin, vaikka samalla vähän hirvitti.

12.9.2011

Every day I'm sufflin'



Tunnen itseni niin massaihmiseksi, mutta tää biisi on edelleen sellainen, jota jaksaisin kuunnella vaikka koko päivän. Kehitän pakkomielteitä eri biiseihin tasaisin väliajoin ja tällä hetkellä mennään aikalailla tämän ja kolmen muun biisin voimalla: Tonight, Tonight (Hot Chelle Rae), Jar Of Hearts (Christina Perri) ja Elle Me Dit (Mika). Riemuitsin aika kovasti tuon teini-ikäisen kanssa kun zumbatunnilla alettiin partyrockaamaan.

Käytiin tänään kyläilemässä erään tuttavaperheen luona, jotka puhuivat, samalla tavalla kuin täällä, sekaisin englantia ja ranskaa (hallelujah) ja joilla on au pair (hallelujah!). Lähdettiin matkaan hyvinä vieraina: kokattiin brownieseja valmiista cake mixistä... lisää vain kananmunat, öljy ja vettä ja sekoita. Vóila! 

Tuntui hullun hyvältä päästä jakamaan "how long have you been here" kokemuksia jonkun kanssa. Saksalainen F on todella mukava ja välitön tyttö, jonka kanssa saatiin jaettua vähän kielikoulupaniikkia, sitä, miten oikeasti monen vuoden ranskanopinnot voi vain unohtaa ja miten on hullua olla pariisissa. 

Tuttavilta jatkettiin toisille tutuille ja pääsin kokeilemaan zumbaa ensimmäistä kertaa eläessäni. Halusin tähän päivään saakka väittää, että mun rytmitaju on aika hyvä, mutta noh, se sai pienen kolhun tänään. Sufflailtiin ja zumbailtiin kuitenkin aikamme ja oli hauskaa. Tavallaan tekisi mieli jatkaa tuota tuossa tuttavaporukassa aina sunnuntaisin, mutta pitää miettiä olenko valmis maksamaan tunneista kuitenkaan. 

Koska musta tuntuu taas, että isken vain sanoja toisten perään muodostamatta fiksuja lauseita, vaihdan ehkä sufflaileman ihan vain itsekseni ja yritän nukuttaa itseni nopeasti, koska huomenna herätyskello herättää varmasti ihan liian aikaisin kun sovittiin F:n kanssa valloittavamme Pariisin huomenna. 

10.9.2011

"Everything around me seems so much different from where I'm from"


Vielä kaks päivää sitten puhuin huolettomana siitä, miten olo ei ole yhtään koti-ikävöivä. Pohdin, että se ehkä tulisi parin viikon päästä, mutta ne tunteet iskikin nopeammin kuin uskoinkaan.

Ironista on se, etten ole ihan varma mitä kaipaan. Siinä vaiheessa kun makaan sängylläni ja oven ulkopuolella nuorin lapsi pelaa wiitä kaverinsa kanssa ja oman avoimen ikkunani alla takapihan pikkutalossa vuokralla oleva poika puhuu kovaan ääneen puhelimessa, kaipaan sitä, että voisin vain käpertyä sängylleni ja itkeä hetken aikaa. Siinä vaiheessa kun vieritin kyyneleitä, kaipasin meidän koiraa ja sitä, miten se yrittää aina lohduttaa työntämällä nenänsä väkisin kasvoihin kiinni jos itkee.

Mä en oikein tiedä ikävöinkö tällä hetkellä juttuja suomesta, vai enemmänkin sitä, mitä mulla täällä ei ole. Pienet tietämättömyyden hetket arjessa siitä, mitä teen, stressaavat vähän, ja se, etten oikeasti tunne täältä ketään. Kaipaan sitä, että saisin höpöttää jollekin omanikäiselleni, suomeksi tai englanniksi, kaipaan sitä, että joku ymmärtää mitä käyn läpi. Juteltiin host maman kanssa juurikin siitä, miten ensimmäiset viikot on vaikeimpia, kun ei oikeasti tunne ketään vielä kun mun kielikoulukin alkaa vasta parin viikon päästä. Siellä sitten viimeistään tutustuu. 

Tiedän olevani niin mustavalkoinen ihminen, että pystyn elämään triljoona tunnetilaa yhden päivän aikana. Luultavasti jo huominen on parempi päivä ja jaksan taas nauttia elämästä. Välillä tosin tekee pelkästään hyvää vain antaa itsensä olla surullinen hetken ja jatkaa sen jälkeen elämää pää pytyssä.

Ajattelin omistaa päiväni näille kavereille: 


ja


The Big Bang Theory ja Frendit on lempparisarjani ikinä, joten ne, jos mitkä varmasti auttavat. Samalla voin tuhota osan kentältä ostamastani suklaalevystä ja päättää, että elämä hymyilee taas.

ps. se tekstas mulle eilen. oma vikani kun olen niin vaikea, enkä vastannut mitään. 

9.9.2011

just go with it


Leikin taas turistia. Hups. 

Piti viettää koko päivä kotona. Katsoa big brotheria netistä ja katsoa viimeisen kolmen(?) viikon Pretty Little Liarsit koneelta. Täällä host äiti on kotona saikulla tän viikon ja se kyseli kyselemistään olenko varma, etten oikeasti halua lähteä ulos. Lupasi jopa hakea nuorimmaisen koulusta jos haluaisin. 

Mietin asiaa ja päätin, että tuntuu ajan haaskaukselta vain maata kotona samalla kun ympärillä on kokonainen suurkaupunki. Päätin siis hypätä junaan ja junailla itseni Pariisiin. 


Oma matkani alkoi loistavasti kun oman vaununi alakertaan eksyi joku hullu tummaihoinen ihminen, joka huusi, lauloi ja ryyppäsi koko matkan ajan. Ainakin osan ajasta puhe oli osoitettu mulle, mutta yritin vain keskittyä maisemiin ja musiikkiin. Ennen junasta nousemista mies yritti tehdä lähempää tuttavuutta kanssani ja mulla palasi niin kamalat muistot taas mieleen, ettei mitään. 20 minuuttia olin istunut paikallani nurkassa, ja joku nousee seisomaan mun viereen, blokaten mut täysin ja yrittäen tehdä tuttavuutta. Tuntui etten pystynyt hengittämään viiteen minuuttiin, vaikka oikeasti mies vai yritti kiinnittää mun huomiota seisomalla vieressä ja tönäisemällä mua olkapäästä.

Vaikka luulen, että on turhaa, haluan painottaa, etten ole millään tavalla rasistinen ihminen. Päinvastoin, mun mielestä hiukan tummempi ihonväri on maailman kaunein, mutta mulla on maailman kamalampia kokemuksia suomesta, myöskin junasta tummaihoisesta miehestä joka lähenteli aika törkeästi, eikä uskonut, vaikka huusin päin naamaa sille. Sen takia pelkäsin tänään taas ihan hirveästi, koska pelkäsin tilanteen kehittyvän samanlaiseksi, jota aikanaan käsittelin aika kauan ennen kuin uskalsin luottaa enää tuntemattomiin miehiin. Junasta poistuessani mietin, kauankohan menee ennen kuin joku tummaihoinen palauttaa uskoni takaisin miehiin. 


Mun alkuperäinen suunnitelma oli ihan vain mennä fiilistelemään Chaps-Èlysseelle (miten ikinä se kirjoitetaankaan, oon liian laiska tarkistamaan), kävellä ja haistella Pariisi-fiboja. Vaihtaessani metroa (menin pisimmän kautta tottakai), metrotunnelissa oli kylttejä Eiffel-tornille ja hetken mielijohteesta päätin suunnistaa katsomaan ensiksi sitä. Sen piti olla ensiksi.

Fiilistelin tornia jonkun museon terassilla balleriinojeni kastuessa kaiteen vieressä olevasta vesilätäköstä, mutten piitannut asiasta. Siinä hetkessä oli hyvä olla, mutta sen keskeytti poika, joka tuli juttelemaan mulle. Täysin tuntematon ja ihan tyhjänpäiväisistä jutuista. 


Olen oikeasti maailman huonoin tuntemattomille höpöttäjä, mutta se sitkeästi piti juttua yllä, vaikka välillä meillä olikin hiljaisia hetkiä, joiden aikana tuijotin vain tornia ja mietin, pystynkö excusaamaan itseni siitä tyylillä. 

Höpötettiin aikamme Pariisin liikenteestä, Lontoosta, suurkaupungeista, Suomesta ja kaikesta mahdollisesta. 

"So, English is the national language in Finland, right?"
"Nope, it's Finnish"
"So it's the second official language?"
"No, we just learn it in school"
"O.o"

Opin, ettei toinen ollut osannut puhua sanaakaan englantia kun muutti Lontooseen. Sain kuulla myös paljon muita juttuja, ihan vain hölmöjä pieniä asioita, joilla ei ollut merkitystä. Sain avautua niin elämästäni täällä, kummasta koti-ikävättömyydestä, kuin sekavista mieskuvioistani. Puhuttiin ranskan kielen opiskelemisesta ja kaikesta mahdollisesta.

Päädyttiin kävelemään edestakaisin puistossa ja lopulta Seinen viertä pitkä matka Louvrelle katsomaan lasipyramideja. Sain kuulla olevani välillä liian ujo, vaikka samalla puhuin ehkä enemmän asioistani kuin monet ystäväni ovat kuukaudessa oppineet tuntemaan mua. 

Metroasemalla sanoin heipat parin tunnin jutustelun jälkeen ja todella epätyypilliseen tapaan suostuin tallentamaan myös numeroni toisen puhelimeen. Tiedän, että itse en koskaan tuon puhelimeen tule soittamaan, mutta ajattelin, etten halua polttaa siltoja takanani jonkun omanikäisen jutellessa vapaaehtoisesti mulle. Normaalisti olen maailman paras karkaamaan miehiltä aina siinä vaiheessa kun joku saa suustaan ulos, että haluaisi puhelinnumeroni. Ja hei, vaikka tiedän, että tuolla ihmisellä on varmasti nainen joka viikonpäivälle, en välittänyt, koska ei mua haitannut, että joku eli hetkessä mun kanssa ja sohi välillä kauniiden ja koristeellisten rakennuksten perään kertomalla mitä ne on. Ainakin joku palautti mun uskon tummaan ihonväriin nopeammin kuin osasin aavistaakaan.


Koska typerä metro petti mut (ja olin ehkä pelannut aikani vähän tiukille kun tiesin, että voisin soittaa host mamalle ja pyytää sitä hakemaan nuorimman koulusta), missasin junani ja mua nolotti maailman eniten soittaa ja pyytää, vaikka tuo olikin sanonut tekevänsä sen mielellään. 

Lähdettiin suoraan syömään McDonald'siin päivällistä (eka päivä kun saan päivällisen ennen kahdeksaa illalla) ja loppuilta on kulunut taas epämääräisissä työnteon ja oleilun välimaastossa, kun mitään ei oikein tarvitse tehdä, mutta silti yritän olla avuksi. Päädyin taas katsomaan jotain liian pelottavaa, tällä kertaa ranskalaista, leffaa ja en varmaan taas nuku ens yönä. Jee!

8.9.2011

And we're dancing on the edge of the Hollywood sign

Tänään kuunnellaan tätä:



Me: "I went to Paris yesterday just to wander around aimlessly for a couple hours"
Friend: "Didn't you say you lived in Paris"
M: "Yep"
F: "Then how can you go to Paris when you live in Paris"

Niin, mun pitäisi selvittää itsellenikin ero sillä, mitä tarkoittaa Pariisiin meneminen ja kaupungissa asuminen. Mun osoite ei pääty sanoihin Paris, France, vaan meidän lähiökylän nimeen. Meillä on oma downtown (joka on samalla maailman säälittävin ja herttaisin), mutta silti tämä on Pariisia. Tämä kaupunki (ja maa) hämmentää mua monella tapaa.

Eilen kävin tosiaan Pariisissa. Herätin itseni aamulla jo yhdeksän jälkeen ja kerrankin osasin ajoittaa lähtöni siten, että saavuin junalaiturille junan rullatessa paikalla (terveisin eräs, joka yleensä on laiturilla 10 minuuttia ennen kuin junan voi unelmoidakaan saapuvan paikalle). Juna kuljetti mut Pariisiin ja samalla kun kuuntelin musiikkiani ja katselin maisemia, mietin miten joku voi kuvitella että tiedän mihin olen menossa, vaikka samalla vatsassa pyöri pieni jännitys siitä, että menen ekaa kertaa tuohon kaupunkiin siten, että saan tehdä ihan mitä vain tahdon. Enkä edes tiennyt mitä haluan tehdä.

Mulla oli pieni idea siitä, että lähtisin metsästämään yhtä ostoskeskusta, koska tarvitsin muutamia juttuja (mitäänhän en siis löytänyt). Hyppäsin metroon ja jäin asemalla, joka on ihan lyhyen kävelymatkan päässä paikasta. iPhonen kompassin avulla vakoilin ilmansuunnan oikeaksi ja lähdin metsästämään määränpäätäni.

Tällaista löysin:


Tässä vaiheessa päätin unohtaa omat "en mä kehtaa kävellä ympäri kuvaten" -periaatteeni vaan aloin nappailla kuvia.



Hei, mä löysin Seinen!


Tässä vaiheessa kellot alkoivat raksuttaa sen puolesta, että saatoin vahingossa löytää pienen turistirysän. Pont = silta, Notre Dame = tarviiko sitä selventää?


Minä + kiljoona muuta turistia käytiin vähän kuvailemassa kirkkoa. Pitää palata joskus paremmalla ajalla käymään kirkossa sisällä ja vähän paremmin tutkimassa.


En tiedä näkyykö edes suuressa kuvassa, mutta hiukan ihmetystä herätti rakennus, joka oli kokonaan verkolla peitetty.






Mun turisteilu päättyi kaupungintalon luokse, josta viimeiset kuvat kamerasta oli napsittu. Tämän jälkeen lähdin etsimään ostoskeskusta ja ehkä 1,5 tuntia sen jälkeen kun olin metroasemalta lähtenyt olevinaan oikeaan suuntaan, löysin myös ostoskeskuksen. Oli kiva vain harhailla ja tutkia kaupunkia ja tulla siihen tulokseen, että viihdyn tässä kaupungissa todella hyvin.

Junaillessani itseäni kotiin saakka, tarkistin ainakin kuudesti, että juna kulki omalle asemalle ja löysin itseni onnellisesti kotiin ja töihin. Ilta meni normaalien rutiinien mukaan ja kahdeksan aikaan töiden loputtua istutin itseni sohvalle perheen vanhimman tytön kanssa. Epähuomiossa pidettiin leffailta pitkän kaavan mukaan aloittamalla He's just not that into you:lla, joka on yksi omista suosikeistani. Sen jälkeen "ouh, this movie's so good, you have to watch this with me. They'll rape the girl and kill her and her parents want revenge and it's so good" saarna sai mut jäämään sohvalle. "It's not scary, it's just violent" sanat tuntuivat ihan ok:ilta, mutta päädyin katsomaan leffaa kädet silmillä ja vähän peloissani. La derniére maison sur la gauche (The last house on the left) ja ajattelin että mun yöunet on menetetty. Olisi ehkä kannattanut suomentaa (köhköh englannintaa, koska en vieläkään tiedä miten toi on suomennettu) leffan nimi itselleni ennen sen katsomista ja oisin tajunnut tohon liittyviä jenkkimuistoja vähän ja sen, ettei kannattaisi katsoa. Vielä yhden aikaan alettiin katsomaan No Strings Attached:ia (anteeksi, olen hirveä enkä tiedä ikinä minkään leffojen suomi-nimiä), koska olin niin vakuuttunut etten pysty nukkumaan kun pelkään jonkun tappavan mut. Kolmen jälkeen nukkumaan mennessä oli ihana ajatella seuraavaa aamuherätystä, vaikka päivä onkin ollut superrento. 

Täällä on poltettuja leffoja niin suuri valikoima, että voitaisiin varmaan katsoa leffa päivässä ja silti katsottavaa riittäisi koko vuodeksi. Varmasti olen täysin helisemässä jossain vaiheessa tuon teini-ikäisen kanssa täällä, mutta samalla on myös hauskaa, että on joku, jonka kanssa fiilistellä olohuoneessa LMFAO:n Party Rock Anthemia ja sufflailla ihan vain koska huvittaa. 

4.9.2011

"Chandler entered a Vanilla Ice look-alike contest and won!" "Ross came fourth and cried!"

Olen selvästi katsonut ihan liikaa Frendejä viime aikoina, kun päähän ei tule muita kuin Frendit otsikkoja. Joten skipatkaan otsikot, jotta voitte siirtyä muuten sekavaan sisältöön, joka kaipaisi kuvia, joita mulla kuitenkaan ei ole.

Koska tajusin, etten olen asiaa vielä kovin selkeästi täällä ilmaissut, olen tällä hetkellä au pairina pariisissa. Perhe on sekoitus lähinnä kanadaa ja ranskaa, mutta sekaan mahtuu vähän muutakin. Lähinnä katson nuorimmaisen, 9-vuotiaan tytön perään, mutta suurimmaksi osaksi työ on kotona olemista, vahtimista ja taksikuskeilua paikasta toiseen. Liikenne täällä, ouh my, siitä riittäisi juttua vaikka kuinka paljon, joten taidan jättää sen toiseen kertaa.

Mennään kuitenkin vähän edellisiin päiviin, jotta saan itsenikin ajan tasalle.

Keskiviikkona lento laskeutui Pariisiin kymmenen jälkeen ja host isä oli vastassa mua kentällä. Ajeltiin kentältä lyhyt matka kotiin ja tutustuin taloon ja lapsiin paremmin. Keskiviikko kului siinä kun mua ajelutettiin ympäri lähialueita, purin laukkuni ja tuntui kuin en kuuluisi oikein mihinkään, mutta kuitenkin yritin asettua taloksi.

Torstai-aamuna napattiin suunnaksi Pariisin keskusta host äidin ja kahden nuorimman lapsen kanssa. Kävelymatka meiltä juna/metro-asemalle (en vieläkään oikein sisäistä kumpi asema tuo on) on alle 5 minuuttia ja Pariisin keskustaan pääsee parhaimmillaan 20 minuutissa, jos hyppää maitojunaan (pysähtyy joka asemalla) aikaa keskustaan kuluu 35 minuuttia. Harrastettiin lounastamista Pizza Hutin buffetissa kaikkien pukumiesten kanssa. Joku on selvästi kääntänyt mun päässä jonkun ranskalaismies-koodin päälle, sillä nuoret, muutaman vuoden mua vanhemmat miehet puvuntakeissaan olivat aika upeita ilmestyksiä. Mun mielenterveys on uhattu seuraavaksi vuodeksi.

Meidän lounaan jälkeen suunnistettiin kielikouluun, jossa pääsin monen vuoden taon jälkeen tekemään monivalintakoetta. Monivalinnat oli ihan kivoja ja jotenkin kummasti sain kalastettua sanoja vielä toiseen kirjoitustehtävään. Pidempi kirjoitus ja puhuttu osio menivät nyt vähän miten menivät, mutta opettaja iski mut aloittelijoiden keskitasolle opiskelemaan. Tuo taso on ilmeisesti normaali 2-3 vuotta ranskaa lukeneille ja hiukan hirvittää miten pärjään. Maksan kielikurssista itseni kipeäksi, mutta maksan mielelläni, koska haluan oppia.

Koulu on ihan pariisin ooperan vieressä, keskellä keskustaa ja kuun lopussa saan hyvällä syyllä viettää ainakin kolmena päivänä viikosta aikaani tuolla. Torstaina tapahtui varmasti jotain muutakin ihmeellistä, mutta unohtelen jo nyt asioita.

Perjantai oli oma ensimmäinen päivä lapsien kanssa kotona. Pelattiin paljon lautapelejä ja wiitä ja yllättävän kivuttomasti meni päivä. Illalla lähdettiin host äidin kanssa katsomaan jotain uuden vaatekokoelman uutuuksia, koska tuo järjestää täällä kutsuja samalla tavoin kuin suomessa on tupperware-kutsuja. Vierailtiin talossa, joka oli sisustukseltaan samalla yksi hulluimmista ja kauneimmista, jonka olen nähnyt: joka seinä eri väreissä, buddhia, ruukkuja ja samurai-tauluja kaikkialla. Hullua. Illalla (kymmeneltä) syötiin maailman herkullisinta kasvis-pitsaa, johon oli kasattu taikinan päälle varmasti kaikki salaatista munakoisoihin, mutta se on hyvää.

Lauantai oli suurimmaksi osaksi aika rauhallinen. Mut heitettiin auton rattiin ensimmäistä kertaa ja kyllä, vihaan edelleen syvästi tätä liikennettä. Kadut ovat kapeita kuin mitkä, parkkipaikkoja ei ole, ja jos on, pitää taskuparkkeerata ja ikinä ei tiedä onko joku katu yksisuuntainen, vai onko sulla siihen väistämisvelvollisuus. Suomessa helposti pyöristelen nopeusrajotuksia ylöspäin, mutta täällä harvoin pääsin edes siihen vaadittavaan viiteenkymppiin tunnissa. Plussapuolena tämän auton kytkin tottelee mua kuin unelma ja auto on aivan unelmakevyt ajaa. Siitä huolimatta, apua.

Harrastettiin möys ruokashoppailua keskellä lauantai-iltapäivää (huh mitä touhua) ja illaksi lähdettiin illalliselle joidenkin tuttujen luokse. Saldoa ainakin 9 lasta juoksemassa ympäriinsä ja saman verran aikuisia. Syömään alettiin joskus kymmenen jälkeen ja karattiin heti jälkiruoan jälkeen kotiin puoli yhden aikaan. Mun lasini täyttyi viinistä niin monta kertaa, että menin jo sekaisin laskuissa, koska ensiksi viini oli rose-champanjaa, siitä se muuttui champanjan kautta valkoiseksi ja lopulta vielä punaiseksi. Muutaman kerran ehdin väliin ja sanoa kiitos ei, mutta muuten yritin juoda mahdollisimman hitaasti ja taisin olla porukan vähiten nauttinut ehkä 7-8 lasillani samalla kuin kaikki autolla liikkuvat tuntuivat nauttineen kaikkein eniten. Yritin sivuuttaa asian pelkkänä kultturierona, vaikka itselleni on aivan ehdotonta, etten suostu istumaan ratin taakse juotuani pisaraakaan. Tuntui hullulta istua neljä tuntia seurassa jossa melkein kaikki puhuivat vain ranskaa, mutta huomaamattani pari kertaa ainakin kuvittelin ymmärtäväni mistä puhutaan. Ne hetket tosin kaikkosivat aika nopeasti.

Tänään, sunnuntaina aamu alkoi kamalalla metelillä kampaajan käydessä paikalla ja laittaen uuteen uskoon sekä tämän perheen että naapureiden hiuskuontalot. Itse istui sohvalla ja katsoin The Social Networkia englanniksi ranskalaisilla teksteillä (luojalle kiitos kaapelikanavoista, joista osaan saa vaihdettua puhekieleksi englannin, täällä kun KAIKKI on dupattu, suurin osa erittäin huonosti vielä) ja yllätin itseni kun melun noustessa niin kovaksi, etten enää kuullut puhetta, pysyin kuitenkin kärryillä tekstien avulla. 

Muuten tämä päivä on kulunut lähinnä rentoutuessa ja pelattiin myös maailman kivointa lautapeliä perheen äidin ja vanhimman tyttären kanssa. Rakastan taktiikkapelejä ja olinkin varmaan vain yhden vuoron päässä voitosta. Valloitin maailman, melkein.

Huomenna lapsilla alkaa koulu ja meillä samalla arki. Vaikka on ollut kivaa kun ei vielä ole tarvinut ajella lapsia ympäriinsä, innolla odotan sitä, että saadaan elämä asettumaan uomiinsa ja arki alkamaan. Samalla pääsen myös itse tutustumaan kaikkeen mitä täällä tapahtuu.

3.9.2011

I'm in Paris!

Hullua miten aika kuluu. Tajusin vasta lentokoneessa, että heitin itseni pää edellä kylmään veteen ehtimättä ajatella asioita kunnolla. Vasta nyt mietin, että olisi ehkä ollut fiksua ottaa hiukan enemmän aikaa itselleen ja miettiä lähtöä, mutta ehkä näin oli ihan hyvä.

Tiistai yönä sain unta ehkä 2 tuntia yöllä, suurimman osan ajasta käytin matkalaukun potkimiseen ja "en ikinä saa tästä alle 23 kilosta" ajatuksiin. Keskiviikkoaamuna kone starttasi aivan liian aikasin. Hyvästit tuntui pahemmilta kuin koskaan ja ikävä kaikkia muita kohtaan on puhelimen kautta siedettävää, mutta edelleen mietin miten koira yritti lohduttaa mua kun itkin kotipihassa ennen kuin lähdin. Se karvapallo on vaan ihan liian rakas mulle.

Vielä lennolla Pariisiin mietin, teenkö elämäni suurimman virheen lähtemällä tänne, mutta päätin nauttia siitä, että kerrankin sain koko penkkirivin itselleni ja nukuttua edes vähäsen. Hetki heräämisen jälkeen näin ikkunasta miten Pariisi piirtyy silmieni alle ja Eiffel torni nousee kaupungin keskeltä taivaisiin. Ilmoitin itselleni, että vielä lentokoneessa saan olla turisti ja ihastella Eiffel-tornia, sen jälkeen pitäisi sulattaa se vain tulevan kotikaupungin tunnetuimpana maamerkkinä. 


Koska uni vie musta voiton varmasti ennen kuin huomaankaan, tuntuu ehkä turvallisemmalta pistää kone kiinni ja käydä nukkumaan. Voisin jo tällä hetkellä varastaa itselleni tuolta hyllyltä extrapeiton lämmikkeeksi (päivällä lämpöä noin +30 täällä) mutta olen näköjään toivoton palelija öisin. 

Kuvituskuvaksi saitte kummallisesta kulmasta napatun ikuistuksen kukasta, jonka joku mies koki tarpeelliseksi juoksuttaa perääni eilen kun käveliin metro/juna-asemalta koviin. You're freakishly blonde, get use to getting attention from guys, totesi host äiti mulle. Okei, ehkä mä totun siihen, mutta silti, tuntui kivalta, että joku edes huomasi minutkin.