30.11.2011

How would you tell...

Mua on tänään opastettu, miten ilmoittaa ihmisille kolaroineeni autoa, ilman että se kuulostaa todella pahalta: silloin kuuluu aloittaa sillä, että olet kunnossa ja että se oli sen toisen vika. Ei niin kuin minä ilmeisesti tein kun shokissa lähetin useammalle ihmiselle tekstiviestejä siitä ja sain ilmeisesti osan kavereista pienen sydänkohtauksen kouriin. Seuraavalla kerralla (niin millä seuraavalla) mietin ehkä vähän enemmän tai ainakin muistan kertoa, että tout est bon ja auto on ainut, joka otti vähän osumaa.

Niin siis, meidän autossa, jossa on jo aiempienkin au pairien jäljeltä pieniä kolhuja, on nyt sitten munkin puolesta jotain uutta. Puolustukseksi voin sanoa, että ei muuten ollut edes promillen verran minun mokani, vaan ihan täysin sen idiootin, joka päättää sukellusveneellään ohittaa taskuparkkeeraavaa autoa. Minä toimin täysin liikennesääntöjen mukaan ja parkkeeraan ja yhtäkkiä kuuluu kamala pamahdus kun auton nokka on päässyt lähikontaktiin toisen vastaavanlaisen kanssa ja kaksi sekunttia myöhemmin kun aivoni jotain taas rekisteröivät, näen vain paikalta pakenevan auton perävalot peilistä.

Tästä tottakai seuraa omalla kohdalla täysi shokki, itkureaktio ja "miten mä kävelen tonne sisälle ja kerros host isälle, että sen autossa on nyt mukavia kolhuja ja syyllinen pakeni paikalta". Noh, tuo isä joutui muutamaan kertaan vahvistamaan multa, että onko se nyt auto joka on kolhuilla vai minä, koska mun aivoni eivät tuottaneet lauseita siinä vaiheessa. Yhdessä tultiin siihen tulokseen, että auto oli selvinnyt huomattavasti vähemmällä kuin mitä pelkäsin, koska se pamahdus oli oikeasti tosi voimakas. Mulle jatkettiin saman hokemista kuin mitä mulle on täällä monta kertaa sanottu - niin kauan kun itse olet kunnossa ja lapset myös, jos kyydissä silloin ovat, autolla ei ole mitään väliä. Olen miettinyt, että vaikka kuinka mama tota mulle hokee koko ajan, pitääköhän se oikeasti paikkaansa tositilanteessa. Tänään kun se kysyi multa millainen mun päiväni on ollut ja vuodatin ensimmäisenä kaiken tuosta autosta sille, vastaus oli juuri se sama "who cares about the car, are you sure you're okay?". Kyllä, olen ihan ok, mutta tärisen ihan vaan säikähdyksestä vaikka kuinka pitkään sen jälkeen.

Vaikka kyseessä kuinka oli aika pieni juttu, sai se silti mut säikähtämään aika pahasti. Ja ilmeisesti sitten säikyttelin monta kaveria niillä pienessä shokissa lähettelemilläni viesteillä. Eniten mua vain ärsyttää se, että sillä kuskilla, joka muuten aijoi ihan kunnon kokoista perheautoa, ei ollut sitä vertaa selkärankaa, että olisi pysähtynyt selvittämään tilannetta. Toisaalta, noh, se koko homma oli täysin sen oma moka, joten ehkä logiikka on kadota paikalta, ettei joudu korvaamaan kahden auton vammoja, joiden se varmasti oletti olevan monta kertaa isompia kuin mitä ne ainakaan meidän autossa oli, mutta silti.

Seuraavalla kerralla muistan ainakin, että kun pitää ilmoittaa kenelle tahansa kolaroinnista, pitää aloittaa sanoilla "mulla on kaikki hyvin, mutta...".

Tänään on paska päivä, huomenna ehkä vähän paremmilla fiiliksillä.

ps. äiti on ihana ja lähetti mulle veikkauksen joulukalenterin joka saapui juuri sopivasti tänään. En ole ihan varma kumpi on vanhempi, minä vai se jokavuotinen kalenteri, mutta mulla on sellainen ollut joka vuosi niin kauan kuin muistan ja ehdin jo tänään harmitella, miten tänä vuonna mulla ei olisi kalenteria ollenkaan.

pps. kiellän tosin joulun tulon, kun eilen tajusin, että mun 22-vuotis synttärit on tasan kuukauden päästä ja ihan vain kolmella sanalla: minä en halua!

27.11.2011

Tällä postauksella ei ole otsikkoa


Mä väitin pitkään etten tykkää David Guettasta. Mä kuitenkin olen hitaasti rakastunut tähän biisiin, eikä mulla ole ollut pienintäkään havaintoa, että tällä olisi mitään tekemistä tuon miehen kanssa. Ei se mitään: makasin viime yöntä sängyllä varmaan puoli tuntia vain kuunnellen tätä vaikka olin kuinka tappavan väsynyt.

Tälläkin hetkellä mun pitäisi ehkä meikata, mutta tuntuu, että sitä ei tapahdu, joten lähden ehkä järkyttämään ranskalaisia kamalilla silmäpusseillani ja living dead olemuksellani. Pelottaisikohan se ehkä senkin stalkerin pois, jonka sain perjantaina niskaani meidän juna-asemalla. Okei, poikkeuksena se oli kyllä todella söpö, mutta mun fiilikset siitä oli koko ajan vain "se yrittää ryöstää mut", vaikka oikeesti se ois halunnut vaan jutella, mutten jaksanut edes yrittää ymmärtää sen ranskaa. Ironista kyllä, tulin siihen tulokseen, että jos se olis tullut juttelemaan mulle baarissa, olisin varmaan edes yrittänyt ymmärtää, mutta olin miehet on paskoja -tuulella vähän liikaa siinä vaiheessa. 

Perjantaina lähdettiin ulos Saran ja Emilian kanssa, harrastettiin mäkkärissä hengailua ja jonkun kumman alkoholin nauttimista spriteen sekoitettuna. Kyllä, siellä McDonaldsissa. Päädyttiin yhden klubin kautta irkkupubiin, jossa oli ihan hirveästi ihmisiä ja mikä parasta, ällöjen miesten (=niiden jotka ei osaa pitää näppejään erossa) määrä oli pienempi kuin millään klubilla aiemmin. Tanssittiin käytännössä koko ilta, juotiin vettä baarissa ja oli hauskaa. Olin sillä tuulella, etten kestänyt yhdenkään ihmisen lähentely-yrityksiä ja se ainut ihan liian idiootti ihminen sai ehkä kokea tämän vähän karulla tavalla kun päätin ottaa hiukan kontaktia sen kylkiluihin kyynärpäälläni. Se uskoi tosin ehkä kahdeksi tunniksi, mutta parempi sekin kuin ei mitään, koska seuraavan kerran kun se mut löysi, oltiin jo lähdössä. Yleensä ärsyynnyn ihan hirveästi siitä, jos liian erityyppistä musiikkia on miksattu sekaisin, mutta tuolla ei haitannut yhtään. Jos baarissa soi Nirvanaa, siitä paikasta ei voi olla tykkäämättä. Löysin (ensimmäistä kertaa) yöbussilla kotiin ja tajusin, että jos olisi humalassa, 20 minuuttia olisi ihan tarpeeksi pitkä aika nukahtaa bussiin ja jos nukahtaisin, löytäisin itseni Disnelandista. Ei hyvä. Lahjoin viimeiset kolikot laukkuni pohjalta -muitaakseni 0.40e - tunisialaiselle pojalle, jotta se pääsisi kotiin. Yön hyvä työ tuli tehtyä.

Eilen pelästytin host maman kun lähdin hakemaan keittiöstä vettä puolen päivän aikoihin. Se oli taas kuvitellut, että en ole kotona nukkumassa ja olivat kuulemma karanneet pariksi tunniksi aamulla ja laittaneet varashälyttimen päälle. Noh, minä olin nukkunut onnellisesti koko ajan. Hengailin monta tuntia keittiössä kokkaillen kiitospäiväjuttuja meidän maman kanssa, ei siksi, että mun olisi tarvinnut, vaan siksi, että halusin. Tehtiin superhyviä juttuja - vaikka itse sanonkin - ja aikaakin vierähti useampi tunti.

Ilta vietettin tuttujen luona isolla kiitospäiväillallisella ja kyllä, olen odottanut pitkään, että sellaista pääsisin viettämään ja mikä parasta, kaikki puhui englantia. Ruoka oli hyvää, viini sitäkin parempaa ja seurassa ei mitään valittamista, kun vatsalihakset sanoo vieläkin että "älä naura" eilisen jäljeltä. Huvitti suuresti kun meidän 9-vuotias tulee mulle joskus puolen yön aikaan toteamaan "quickly, I'll get the car keys, you'll drive and we'll get away from here". Oltiin onneksi siinä vaiheessa jo muutenkin lähdössä ja minua ei laitettu ratin taakse (edelleenkin kieltäydyn ajamasta, jos olen alkoholia yhtään juonut" ja päästiin kotiin joskus keskellä yötä. Olin ihan ruumis ja halusin vain nukkua, mutta mulle vitsailtiin, että mitä sä vielä olet väsynyt, tämähän on aikaista sulle kun normaalisti löydät kotiin joskus aamulla. Jee, kiitos tästä ihmiset.

Nyt ehkä ihan oikeasti laitan itseni valmiiksi ja karkaan ovesta pihalle. Samalla toivon, ettei toi meidän pikkuinen tule kipeäksi miltä se nyt vähän näyttää, kun en halua missata koulua huomenna. 

25.11.2011

"I'm thankful... to be here right now"

Tänään on Thanksgiving.
Tänään on tasan kuukausi jouluaattoon.

Mä olen tarpeeksi jenkkiläistynyt tietääkseni, että tänään on Thanksgiving. Meillä onneksi perhekin on sen verran kansinvälistä sorttia, että me juhlitaan tuota kivaa Kiitospäivää lauantaina isolla porukalla. Multa kysyttiin oonko valmis uhraamaan lauantai-iltani tuon takia. Hell yeah, minä haluan Kiitospäivän kun kerrankin olen seurassa, joka jopa ymmärtää mitä se tarkoittaa.

Mun päivän liputuksen kohde tosin on ollut se, että tänään on tasan kuukausi jouluaattoon. Se tarkoittaa sitä, että kolmen viikon päästä olen jo suomessa. Päätin etten lähde veljen lakkiaisiin kun en kuitenkaan pääsisi sinne itse lakitustapahtumaan. Pitää ilmoittaa kavereille, että mut pitää pitää superkiireisenä koko ensi viikonloppu, jotta unohdan ikävöidä edes kotiin.

Hullua tajuta, että kohta tämä vuosi on ohi. Aloitin vuoteni koko elämä ihan täysin solmussa. Mikään ei ollut oikein, kaikki oli yhdessä suuressa umpisolmussa ja mikään ei toiminut. Lopetan vuoteni juuri siellä missä mun kuuluukin ja siihen väliin on mahtunut yksi parhaista kesistä ikinä, vaikka teinkin töitä suurimman osan kesästä tahdilla 7 päivää töissä, 1 vapaa, 7 töissä, 1 vapaa...


We can't cry the pain away 
We can't find a need to stay 
There's no more rabbits in my hat to make things right 

 Out of my life, out of my mind 
Out of the tears we can't deny 
We need to swallow all our pride 
And leave this mess behind 
Out of my head, out of my bed 
Out of the dreams we had, they 're bad 
Tell them it's me that made you sad 
Tell them the fairytale gone bad

iTunes päätti heittää mulle Sunrise Avenuen Fairytale Gone Badin pitkästä aikaa soittoon. Vaikka kyseisestä bändistä en yhtään piittaakaan, tämä kappale on ollut mulle jotain elämää suurempaa jo pitkään. Muistan miten kuuntelin tätä aina jenkeissä ja miten there's no more rabbits in my hat to make things right tuntui niin henkilökohtaiselta. Kaikki meni siellä pieleen ja aloin vain ajatella, miten täällä en kertaakaan ole halunnut vain kääntää selkääni ja kävellä pakoon. Tottakai on hyviä päiviä ja huonoja päiviä, mutta silti. 

Kiitospäivän hengessä olen kiitollinen mahtavalle perheelleni täällä, siitä miten mm. tänään istuttiin melkein tunti tuon maman kanssa pöydän ääressä muiden jo kadottua syömästä, ihan vain juttelemassa ja nauramassa taas maailmasta vähän parempi paikkaa, siitä, miten mulla on täällä ihania kavereita, siitä miten mun elämä täällä on hyvää ja miten pystyn keskittymään kaikkeen mikä täällä on hyvin ja samalla tietämään, että suomessa kaikki on hyvin. 

Niin ironiselta kun se kuulostaakin, olen kiitollinen siitä, että vihdoin, edes pieneksi hetkeksi, mun palapelin palat tuntuvat muodostavan ehkä kuvan, jota ei kovin helposti voi rikkoa. Olen ollut täällä kohta kolme kuukautta ja vaikka välillä kaipaan omaa itsenäistä elämää suomessa, mua pelottaa se, että tämä on yksi kolmasosa koko vuodesta ja tätä tahtia tämä kaikki loppuu aivan liian nopeasti. 

Olen ehkä ärsyttävällä rakastan vähän kaikkea fiiliksellä tällä hetkellä, mutta rakastan myös kaikkia tämän blogin lukijoita, etenkin teitä jotka jaksatte piristää mua kommenteillanne. 

ps. mulla olisi nyt ihan hirveä himo pätkiksiä ja lakuja kohtaan, kuka teleporttais niitä mulle?

23.11.2011

Moments

Random-kuvia puhelimen muistista. Luulin, että näitä olisi enemmän, mutta suurin osa näköjään on illanvietoista enkä ala tuntemattomien pärstöjä täällä julkaisemaan.


Humalassa on hyvä kuvailla leimoja eri baareista. Kuvat onnistuu aina. Tuo on kuitenkin siitä yhdestä paikasta, johon ollaan aika usein eksytty.


Mun keskiviikkojen pelastajat. Kyseessä siis Dolce Custo koneen kahvikapselit, joilla saa nopeasti hyvää kahvia. Meillä on noita kapseleita miljoona laatikkoa alakerrassa, joten huoletta saa juoda. Suosikkini on Café au Lait megasokeroituna, mutta juuri tänään tuo äiti osti meille jotain Caramel Macchiaton tyyppisiä kapseleita, joten niitä pääsen testaamaan huomenna. 


Kuvasin koneen näytöltä siskon facebookista tuon yhden karvakuonon puhelimeni taustakuvaksi. Tuota on ihan mieletön ikävä. 


Se ilta kun toi vodkapullo voitti mut ja ei mennyt ihan hyvin. Katsottiin Lady Gagan konserttitaltiointia Madison Square Gardenilta ennen kuin lähdettiin ulos. 


Lisää baarileimakuvailua, tämä baarista jonka nimestä taikka sijainnista mulla ei ole pienintäkään käsitystä, kun ei ollut meidän päätös mihin mennään. Olisi ehkä kiva selvittää se joskus. 


Tarvitsisin ehkä kunnon kameran mukaan seuraavan kerran kun Gare De Lyonin lähelle eksyn. Siellä oli mielettömän kaunis kello (paljon kivempi kuin Big Ben), jota yritin kuvailla, mutta puhelimen kyvyt loppui kesken. Tää siltä yöltä kun käveltiin vaan ympäri pariisia muutama tunti ja nautittiin. 


Host dad: "Look, she's eating the fruits!"
Host mom: "Well great, Salla will get a gold star next to her name because she's doing that!"

Meillä on vähän näiden vanhempien välillä erilainen näkemys hedelmien syönnistä: isä tuputtaisi niitä koko ajan, äiti taas väittää syövänsä niitä toimistolla jo tarpeeksi, eikä tarvi saarnaa asiasta enää kotona. Kun minä syön hedelmiä, isä ottaa mut liittolaisekseen, jolla puollustella hedelmien ostamista ja niiden lapsille syöttämistä. I don't really care, musta tää hedelmäkori on vaan yksi parhaista jutuista keittiössä. Kiivit on muuten melkein vain mua varten. Tykkään kiiveistä kyllä tosi paljon, mutta jossain vaiheessa pikkuinen erehtyi sanomaan isälleen, että syö aina kaikki kiivit korista ja sen jälkeen se on niitä mulle kuljettanut kaupasta kotiin aina kun käy hedelmäostoksille. 

Siinä ehkä niitä random kuvia ja selityksiä. Pitäisi ehkä muistaa kuvailla vähän enemmän ihan pieniä hetkiä ja juttuja, joita voisi tänne laittaa.

22.11.2011

Kiss & Kill

Yritän totetella bloggerin uuteen käyttöliittymään, vaikka olen boikotoinut tätä nyt niin kauan kun tämä julkiseksi tuli. Ihan typerä ja vihaan tätä, mutta pakko kai vähitellen sopeutua...

Kyynärpää ilmoittaa tällä hetkellä, että älä kirjoita pitkästi kun yritän maata sängyllä vatsallani ja nojata siihen. Kaaduin niin himputin lahjakkaasti meidän kivirappusilla tänään iltapäivällä, että tällä hetkellä mm. istuminen on juttu, jota ei välttämättä enenevissä määrin kannata harrastaa. Kun kaaduin eka ajatus oli "voi ei, rikon koneeni" kun se oli mulla kainalossa. Kone selvisi täysin naarmuitta, mutta seuraava pohdinnan aihe olikin se, pystynkö enää liikkumaan. Sen verran lahjakkaasti täräytin alaselkäni/takamukseni, että tällä hetkellä mihin tahansa liikkuminen tuottaa vähän enemmän tai vähemmän tuskaa ja tässä mietin, mitenköhän voin sängyllä nukkua, että mun olo olisi mukava. En varmaan mitenkään. Mulla ei ole täyttä luottoa sitä kohtaan pääsenkö huomenna edes nousemaan sängystä ylös.

Olen myös koko päivän ongelmoinut sen yhden jätkän tekstiviestien perään, koska se ei tunnu jotenkin käsittävän asiaa, että "hei muistatko mut" yhteydenotto maanantai-aamuna on varmasti paras mahdollinen ja hitto kun toinen kirjoittaa mulle kilometriviestin ranskaksi slangilla/tekstiviestikielellä, jota tavasin varmaan kuusi kertaa läpi ja silti jäi vähän epäselväksi. Siinä koko viestissä oli yksi hiton sana, mikä oli kirjoitettu niin kuin sen pitäisikin. Mä en ihan näe logiikaa sen takana jos toinen ei muutenkaan sulle paljoa ranskaa puhu, niin toi tekstiviestikieli on varmasti hyvä dive in to the frozen water sen perään. Noh, opin ainakin tulkitsemaan taas hieroglyfejä... Ja jos toinen ei vastaa sun hepreaan reilun tunnin sisällä, yrität soittaa perään. Joko mä oon harrastanut mun eipäs-juupas -leikkiä saman miehen kanssa suomessa ihan liian pitkään, tai sit oon vaan typerä ongelmoija ja ylianalysoija, mutta mun tekisi mieli ilmoittaa sille, että vedä syvään henkeä ja ota ihan rauhallisesti.

Sammakkona aiheeseen x:

Oon ehkä kertonut miten meidän host maman isä polttaa meille kaikkia uutuusleffoja Kanadassa ja lähettää sitten niitä tänne. Tänään host mama totesi isälleen puhelimessa vastaukseksi kysymykseen miksi se haluaa niin paljon kauhuleffoja "well, if my nanny isn't behaving well, I'll make her whatch them with me". Me oltiin pienemmän lapsen kanssa jo molemmat sohvalla kädet korvilla kun se kertasi kaikkia mahdollisia hyviä kauhuleffoja ja kaikkea mitä meidän pitää katsoa. Se totesi pakottavansa mut katsomaan Paranormal Activity 3:sen ja kutsuvansa jonkun mun kaverin tänne mukaan, ettei mun tarvitse nukkua yksin seuraavaa yötä. Ei toivoa. Kun etsittiin telkkarista katsottavaa, alkoi My Bloody Valentine yhdeltä kanavalta ja heti kun tunnistin sen, meidän 12-vuotias poika alkoi pomppia sohvalla "ouh, this is the best movie ever" juttuja hokien, minä karkasin olkkarista käytävään meidän pikkuisen kanssa ja ilmoitin katoavani suihkuun, jos ne katsoo sitä. Niin paljon mä sitä leffaa edelleen pelkään, että pelkät alkutekstit pakotti mut katoamaan huoneesta. Ehkä todisti meidän mamalle myös sen, että ne kauhuleffat ei ihan oikeasti ole mun juttuni. Päädyttiin katsomaan Kiss & Kill, joka oli ihan viihdyttävä onneksi. Saimpahan ruksata taas yhden leffan haluan nähdä ton -listaltani.

Voiskohan tässä olla tarpeeksi random-juttuja maanantaista. Tuntuu, että olen tulossa kipeäksi, eli jos musta ei pariin päivään kuulu mitään, se tarkoittaa, että joko selkä tai flunssa on sanonut poks ja sit ei oo kivaa.

21.11.2011

Sleeping Beauty

Viime viikonlopusta jätin ehkä kirjoittamatta pienen morkkiksen kourissa. Vietin koko viikonlopun perjantai iltapäivästä sunnuntaihin Emilian luona niiden talon ollessa tyhjänä ja mulla on ehkä edelleen pieni morkkis asioista joita tapahtui. Perjantai oli liian paljon vodkaa -ilta, joka olisi vain pitänyt jättää välistä. Lauantaina nukuttiin viiteen ja yö kierreltiin ympäri Pariisia. Sunnuntaina suunnattiin ikeaan toiveina saada lihapullia, mutta oltiin siellä liian myöhään. Ouh my!

Musta tuntuu, että koko viikko täällä on sujunut ihan ilman mitään suurempia mainitsemisen arvoisia juttuja. Torstaina oli se koti-ikävä, josta jo puhuin, mutta onneksi se oli aika nopeasti ohimenevä juttu. Perjantain meenasin aloittaa taas nukkumalla pommiin mutten onneksi ja tällä kertaa ehdin kouluun - maailman tappavimman tylsille tunneille.

Illalla pakenin ovesta äkkiä pihalle host isän alkaessa kokata etanoita (kieltäydyn edelleen pyhästi niiden syönnistä) ja tapasin suomalaista tyttöä, jota en ole ennen tavannut. Suunnaksi otettiin Bastille ja yökerhot - vaikka vanhimmalle host tytölle vannoin löytäväni kotiin viimeisellä junalla - ja ystävystyttiin nopeasti juoden viiniä puistossa. Musta tuntuu, että olin äärimmäisen rasittavassa humalassa kerrankin ja saatoin olla hieman raskas tapaus, mutta ehkä se kestää mua vielä. Saatoin viihtyä vähän liian suuren osan illasta taas jonkun kainalossa pussaillen, josta mulla on edelleen yöpöydällä muistona ruusu, joka tosin on kahdessa osassa, jonkun idiootin rikottua sen. (Ei sillä, että se olisi ollut tarpeeksi herrasmies sitä mulle ostaakseen, mutta tälleen otteena ärsyttävästä humalasta voi olla se, että ilmoitin sille vitsillä "you're cheap if you don't buy me a rose". Niin no, olihan se siihen mennessä tarjonnut mulle jo ihan kivasti juotavaakin, mutta jotenkin olin fiksaantunut siihen kukkaan, josta se lopulta taisi euron maksaa...).

Mulla myös ensimmäistä kertaa tuli täällä sellainen ahdistuskohtaus miehistä, jonka aikana teki mieli alkaa itkeä. Seisottiin joskus yön pikkutunneilla kadunkulmassa baarin jo sulkeuduttua. Halailen tätä tuttavuuttani siinä ja jutellaan jotain random juttuja. Kuitenkin jos edes pussattiin nopeasti, jostain löysi useampaan kertaan monta miestä siihen lähelle, yrittäen nykiä mua hihasta vähän joka suuntaan. Ahdisti ihan käsittämättömästi ja haluaisin vain tietää mitä niiden miesten päässä liikkui, jaanko jotain vuoronumeroita jokaiselle vastaantulevalle. Vaikka se ei ehkä kirjoittuna kuulosta edes miltään, siinä tilanteessa - saman tapahtuessa muistaakseni kolmesti - koin sen ihan pirun ahdistavaksi ja sanoin ääneenkin, että jos ne ei lopeta sitä pian, alan varmaan itkemään. Onneksi toinen tajusi ja vei mut sivummalle. Hävetti saapua kotiin puoli kahdeksan aikaan, jolloin host tyttö oli lähdössä kouluun (juu, kiva ranska ja lukiossa koulua lauantaisin). Silloin kiitin ylempiä voimia siitä, että mun makkarin yhteydessä on ulko-ovi, josta pystyin sneakaamaan itseni sisään.

Mut heräteltiin ihan liian aikaisin (puoliltapäivin) Ikean reissulle ja vihdoin saatiin niitä lihapullia. Kaveri toisti noin kolme kertaa jokaisen jutun mulle kun oltin ihan umpikoomassa ja silloin ruoka oli vähän sellainen hyvä taikka huono juttu, varmaksi ei osannut sanoa. Hetken näytti, et se olisi repimässä mua uusiin parteihin illaksi, mutta onneksi ne suunnitelmat peruuntui. Sen sijaan pääsin istumaan illallispöytään moneksi tunniksi ranskalaisvieraiden kanssa ja taistelemaan silmien auki pysymisestä. Cool bananas.

Kahdentoista tunnin yöunet teki viimein tehtävänsä ja tänään olo on ollut ihmismäinen. Olen viettänyt aikaa skypessä (parkuen taas faktalle, että koira etsii joka kolon kotoa kuulessaan mun ääneen, eikä löydä etsimäänsä) ja muutenkin rentoillen. Illaksi lähdettiin keskustaan, käytiin syömässä kolmen ruokalajin illallinen ravintolassa (maksoi 10 euroa! ranska mä rakastan sua) ja tarjoilija kysyi meiltä miksi revettiin nauruun joka kerta kun se kysyi meiltä "finish?". Yritettiin selittää, että "because we're finnish", mutta se ei ehkä ihan tajunut. Naureskeli vain, että ettekä ole kun teillä on vielä jälkiruoat tulossa. Käytiin myös leffassa katsomassa Sleeping Beauty, jonka traileri nähtiin viimeksi ja pidettiin sitä tosi hyvänä. Tuo leffa oli, noh, kummallinen, enkä oikein osaa päättää oliko se hyvällä tavalla kummallinen vai ei. Ehkä meidän kikatusfiilis ei ollut ihan paras sille leffalle. Nyt kello on jo ihan liian paljon ja pohdin sen välillä yrittäisinkö ehtiä pestä hiukseni aamulla vai odotanko huomisiltaan. Olen varma, että ne seisoo kohta pystyssä, mutta en tiedä jaksanko edes välittää siitä.

ps. mua ärsyttää tällä hetkellä itseänikin miten tuntuu, että tässä blogissa jutut liikkuu viikonloppujen, humalatilojen ja random jätkien ympärillä. Kirjoitan itselleni, jotta muistaisin tapahtumat itse, mutta samalla tiedostan, että anna itsestäni ihan käsittämättömän kevytkenkäisen kuvan kaikille muille. En haluaisin laittaa tätä salasanan taakse, mutta välillä mietin, jos se olisi parempi ratkaisu, jotta tämä voisi olla päiväkirjamaisempi ja samalla sitten kaikki se, mitä teen ei olisi ihan niin julkisesti luettavissa. Haluan kuitenkin vakuuttaa, että vaikka baarissa onkin kiva halailla jonkun kanssa ja saada sitä läheisyyttä, olen joka aamu kuitenkin löytänyt itseni ihan omasta - taikka Emilian - sängystä nukkumasta.

Mistä tulikin muuten mieleeni, kun lauantaina heräsin ja menin keittiöön host mama vaan totesi mulle "ouh, you're here! I thought you slept in Paris. I'm sorry I've been so noisy all morning". Se tapa miten se ton asian mulle esitti jätti mulle vähän sen kuvan, että se kuvittelisi, että mulla on Pariisissa joku mies, josta en sille vaan vielä ole kertonut kun en ole nyt pariin viikonloppuun löytänyt itseäni yöksi kotiin. Pitää ehkä alkaa painottamaan sille välillä että menen tyttökavereiden kanssa ulos. Ei sillä, että sillä mitään sitä vastaan olisi, vaikka jotain alkaisin vakavemminkin tapailla, en vaan halua, että se on tällä hetkellä siinä uskossa.

Voi luoja miten pitkä teksti. Anteeksi.

17.11.2011

plääh

Kekseliäs otsikko, kyllä.

Tänään kun heräsin, ensimmäinen ajatus oli "olen nukkunut pommiin". Kello todisti samaa: 12:03. Hups. olisi pitänyt herätä reilu kaksi tuntia sitten ehtiäkseen kouluun. Noh, tänään ei sitten opiskella. Otin siis tavoitteeksi päivittää kumpaakin blogia ja olen jo puolessa välin tuota tavoitetta. Vähän vain harmittaa kun tällä hetkellä tämän blogin puolelle tekisi vain mieli kirjoittaa "plääh, ei ole kivaa".

Mietin eilen veljeä, joka saa lakin tuossa joulukuun alussa ja sen ylioppilasjuhlia. Mitä ihmettä mun pitäisi niiden kanssa tehdä. Vanhemmat olisivat valmiita maksamaan mulle lentoliput kotiin vaikka ihan vain yhdeksi yöksi, mutta mun mieli vain sanoo, ettei ne juhlat ole sen arvoiset. Veli on ihana, kyllä, ja olen megaonnellinen sen puolesta että vihdoin, vuosien taistelun jälkeen, se saa lukion päätökseen. Silti tuntuisi niin tyhmältä lentää suomeen vain yhden viikonlopun ajaksi kaksi viikkoa ennen kuin lähden jouluksi kotiin. Vaikka mä kuinka yritän vakuuttaa itselleni, että mun pitäisi vain kestää täällä vielä kuukausi ja sitten pääsisin kahdeksi viikoksi suomeen, tällä hetkellä on möksmöks -fiilikset ja sellainen haluaisin olla kotona -olo.

Hassua, koska mun mielestä mulla ei vieläkään ole koti-ikävä varsinaisesti, toivoisin vain olevani suomessa. Mä en tiedä millä tavalla ne kaksi erottaa, mutta mielestäni koti-ikävän kanssa pitäisi ikävöidä jotain fyysistä asiaa, mutta on vain sellainen olo, että tällä hetkellä haluaisin olla suomessa, mutta en siksi, että mulla ketään varsinaisesti ikävä olisi. Tämä on vaikeaa. En tiedä johtuuko tämä taas siitä, että olen nyt kolmatta päivää taas vain kotona kun en kouluun tänään mennyt ja fiilis olisi varmaan ihan erilainen, jos olisin siellä ollut ja saanut päivässä oikeasti jotain aikaiseksikin.

Musta tuntuu, etten saa ajatuksiani tällä hetkellä ollenkaan kasaan vaan vähän kaikki tuntuu vaikealta. Vaikka kaikki täällä on hyvin edelleen, on vain hassu olo. Nää on niitä hetkiä, jolloin mun ei saisi antaa olla yksin vaan mun pitäis kehittää itselleni niin paljon tekemistä, että unohtaisin ajatella juttuja jotka painaa mun mieltä. Vaikeata vain, koska mitä ikinä teenkin noiden lakkiaisten suhteen, tiedän, että joko olen ihan hajalla täällä joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna tai suomessa miettien, miten turhamainen olen kun lennän sinne.

13.11.2011

Onnellisuusfiiliksiä

Mä en tiedä voiko vain aloittaa sillä, että: hei, olen onnellinen! Tuntuu typerältä hokea sitä samaa uudelleen ja uudelleen. Sytytin syksyn ensimmäiset kynttilät, koska sain vihdoin perjantaina käytyä ikeassa ja ostin miljoona tiukkukynttilää + alustan niille. Mulle lahjoitettiin sytkäri, jolla saan ne jopa syttymäänkin ja huone täyttyy trooppisten hedelmien tuoksulla.

Onni koostuu pienistä asioista ja siitä, että tuntuu hyvältä. Siitä, että äiti ei enää lähetä kahdesti viikossa oletko hengissä -viestejä, koska se ehkä Lontoon jälkeen uskoi, että mulla menee hyvin. Kaikki on ok ja vaikka koko viime viikon mulla oli maailman suurin asenneongelma taas tätä työtä kohtaan, mutta samalla muistutin itseäni siitä, että mulla on asiat todella hyvin ja en saisi ongelmoida. Musta tuntuu, että olen hokenut koko viikonlopun ajan vaan c'est bon, c'est bon, c'est bon ja se on totta.

Kun eilen koomattiin ja syötiin aamupalaa viiden aikaan illalla, puhuttiin siitä, miten pelottaa, että täältä löytäisikin jonkun, että puolen vuoden päästä ei voisi ajatella elämäänsä enää pelkästään omalta kantiltaan vaan pitäisi miettiä jotakin toista. Sitä, miten välillä ei anna mukaville ihmisille edes mahdollisuutta kun pelottaa, että kasvattaa juuriaan jonnekin. Sitä, miten nauttii elämästään täysillä, mutta samalla on olo kuin kaikella olisi parasta ennen päivä kesään mennessä.

Kerroin miten pelottaa, koska olen päättänyt lukion jo yli kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olen ajelehtinut maailmalla ja suomessa, töiden ja koulun välillä ja mikään ei ole tuntunut oikealta. Kaikki on ollut väärää ja hankalaa. Kolmen vuoden jälkeen, olen pariisissa puhumatta kunnolla ranskaa, kävelemässä ympäri katuja välillä päämäärättömästi ja silti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu kuin olisin juuri siellä missä mun kuuluisikin olla. Mitä sitten, jos elämä pyörii silitettävien pyykkivuorien ja viikonlopun vodka redbullien välillä, c'est bon. Vielä kun joku kertoisi mistä löydän tämän saman tunteen vuoden päästä, olisin onnellinen.

Tällä hetkellä:

"Ja silloin ei
ei sanota elämälle ei
annetaan sen virrata lävitsemme
niin kuin vesi Imatrankoskessa
kuohuta
ei vielä luovuta ei"
(Pariisin kevät - Imatrankoski)


Käsitin ehkä kuukauden pariisissa olon jälkeen miten ehkä on hiukan ironista kuunnella Pariisin kevättä täällä, mutta tää musiikki vain sopii tähän paikkaan ja tähän fiilikseen. Kertokaa miksi jo reilun kuukauden päästä pitää olla joulu ja musta tuntuu, että kaikki muuttuu vaikeaksi joulun jälkeen? 

(Ja kuka muistuttais mua muistuttamaan mun host mamaa sen irtonaisen patterin ostamisesta mun huoneeseen, kun täällä alkaa vähitellen pakastinfiilikset nousemaan).

Vuosi sitten suomessa oli jo tähän aikaan lunta. Mulla on vähän ikävä sitä fiilistä. 

10.11.2011

Success!

Musta tuntuu, että tää ei ole ihan vaan sellainen blogi, johon voisin kirjoittaa:

"Tänään kokkasin lounaaksi pork chopseja ekaa kertaa elämässäni (yök) ja päivälliseksi vasikkaa ekaa kertaa elämässäni (tuplayök) mutta kanssaruokailijat oli sitä mieltä, että molemmat oli tuplanam. Kaksi kuukautta kesti ja vihdoin ollaan sinut keittiön kanssa, success!".

Okei, pointtina siis se, että suomessa oli mielestäni ihan ok kokki kokkaamaan perus kotiruokaa. Omalla hellalla valmistui asioita lähinnä vain kasviksista, mutta kyllä kotonakotona oli tullut makaronilaatikot, jauhelihakastikkeet ja muut perus kotiruoat ihan tutuiksi. No problem, osaan kokata. Kunnes tulin ranskaan...

Musta tuntuu, että mulla on ollut pieniä vastoinkäymisiä sekä hellan, että uunin kanssa täällä ja välillä pelkään, että nämä kyllästyy mun pieniin ruokamokiin. En ole tehnyt mitään suuria mokia, mutta en myöskään mielestäni ole onnsitunut mitenkään megaloistavasti täällä. Johtuu ehkä pitkälle siitä, että jos mun eteeni isketään epämääräinen köntti lihaa, mä en oikeasti osaa sanoa onko se viiriäistä, sammakkoa vai ihan vaan naudanlihaa. Mä olen syönyt niin minimaalisesti lihaa viimeiset en edes tiedä kuinka monta vuotta, varmaan päälle 10, koska en pidä lihan koostumuksesta. Täällä kokkaan sitä ja syönkin ihan mielelläni, mutta tiedän, että tämän vuoden jälkeen palaan taas kasvispohjaiseen ruokavalioon, koska niiden maku ja koostumus on enemmän mieleeni. Siksi ne lihanpalat on välillä voittaneet mut hellalla, mutta tänään onnistuin hyvin, vaikka kokkasin kahta asiaa, jota en ikinä ole kokannut ennen. Pork chopsit oli hitti lounaalla ja päivällisellä host mama, joka on ruoan maustamisen suhteen aika natsi, kehui mun vasikkakastiketta ja söi kaksi isoa pihviä. Nyt leijun kuudennessa taivaassa ihan vain koska tämä päivä on onnistumisia täynnä ja näytän huomiselle kieltä, jonka jälkeen melkein alkaa viikonloppu.

Miksi mulle tuli tänään autolla ajaessani pakottava tarve kuulla tämä biisi:



Tähän biisiin sisältyy muistoja abiajoilta, provinssirockeista, parhaista kavereista ja kaikesta mahdollisesta. Siinä missä LMFAO:n Party Rock Anthem sisältää kaikki ne muistot viimeisen vuoden ajalta, tämä biisi säilöö ne loput mieleeni. 

Nyt nopeasti läksyt koulua varten ja toivottavasti saan itseni ajoissa sänkyyn. Olen edelleen megaväsynyt  - ja testannut tänään meidän dolce gusto kahvikoneesta suunnilleen jokaisen kahvikapselin pysyäkseni hereillä, vaikkein oikeastaan edes tykkää kahvista. 

9.11.2011

Tänään:

Tänään harjoitellaan blogin päivittämistä puhelimella, kirotaan iPhonen auto correction ja tullaan siihen tulokseen että keskiviikot voisi unohtaa kallentereista kokonaan.

Tänään olen huono au pair koska:

- olen edelleen maailman tappaneimman väsynyt viime viikonlopun jäljiltä. Kärsin jostain mystisestä kahden päivän krapulasta ensiksi ilman fyysistä pahaa oloa ja sen jälkeen olen vain ollut kuin ruumishuoneelta kadonnut zombi. Nukkuminen, mitä sen on

- annan hoidokkini vain katsella l'incroyable talent videoita youtubesta kaverinsa kanssa kun itse istun vieressä (puolustus: kohta kaikki electroniset laitteet menee tältä päivältä kiinni ja saavaat leikkiä keskenään, koska ovat siinä iässä ettei au pairin kanssa leikkiminen ole enää cool ellei se ole pakollista, eli silloin kun ei ole kaveria kylässä)

- heräsin ehkä 5 minuuttia lasten heräämisen jälkeen mistä saan aina kamalat tunnontuskat, vaikka ei tarvisi. Lapsi osaa kaataa muroja hyvin aamupalaksi vaikka en vierestä seuraisikaan ja katsoa myös tv:tä. Musta vaan tuntuu että siivoojan ollessa täällä, on joku joka vahtii mitä teen koko ajan. (todellisuudessa meidän siivooja oli ylistänyt mut viime viikolla maasta taivaisiin meidän perheen äidille, miten pidän lapsesta hyvää huolta ja miten olen paljon siistimpi kuin edellinen au pair ja miten muutenkin hoidan työni todella hyvin. Ilmeisesti ei siis tarvitsisi huolia miltä näytän tuon silmissä kun sen tuntuu tykkäävän musta vaikka meillä tuntuu mahtuvan akwardeja hetkiä 15 tusinaan)

- koska mun asenne tätä päivää kohtaan on tosi huono

- koska olen tänään ja eilen tekstaillut työaikana Emilian kanssa ja ongelmoinut siitä, miten miehet osaa olla vaikeita

Tänään olen ollut hyvä au pair, koska:

- suostuin pistämään perjantain suunnitelmani vähän uusiksi, jos perhe jäisi muuten pulaan. Mulle on jo pari kuukautta sitten luvattu kolmen päivän viikonloppu, mutta nyt ei ole ihan varmaa saadaanko pikkuiselle vahtia perjantai-iltapäivälle, joten lupasin lähteä viikonlopun viettoon vähän myöhemmin kuin alunperin oli tarkoitus, jos mitään muuta ei saada järjestettyä

- olen kärsivällisesti katsellut minijusticieria koko aamun

- olen myös kuunnellut prince charmant biisiä miljoonasti ja mietin missä vaiheessa biisi, josta mä ainakin vielä tykkään, muuttuu jumalattoman ärsyttäväksi

- olen tehnyt pyytämättä paljon juttuja, jotka ei ees kuulu mun työnkuvaan

- tykkään edelleen työstäni täällä ja lasten kanssa menee hyvin

- alan ehkä vihdoin olla sinut tuon kaasuhellalla kokkaamisen kanssa.

Tänään ohjelmassa on vielä:

- tylsistymistä ja uupumista

- lasten ajeluttamista ympäri kaupunkia

- pork choppien paistamista lounaaksi (hyi)

- jee, huomenna ei tarvi olla koko päivää kotona lasten kanssa -fiiliksiä

- yhden uuden kaverin kutsumista mukaan viikonloppumenoihin. Mua harmittaa sen puolesta kun se on uusi täällä eikä sillä oikein ole kavereita ja mun piti kutsua se jo viime vkl meidän mukaan mutta unohdin täysin. Ainoa vaan et se ei puhu oikein englantia eikä ranskaa joten kommunikointi on vähän niin ja näin. Ehkä se menee kuitenkin hyvin. Kun jo nyt olen näin väsynyt ruumis, en halua ajatella mitä olen ensi viikolla. Voi ei!

Nyt ehkä todistettuani että puhelimella voi päivitää myös, siirryn niiden possujen pariin hellan luokse julkaistuakin vahingossa tän postauksen jo kerran keskeneräisenä.

Happy Wednesday everyone!

7.11.2011

Je n'suis pas ton prince charmant

Olen ihminen, joka tykkäisi kertoa asioista edes jokseenkin aikajärjestyksessä. Kuitenkin Lontoon kuvien kaivaminen muistikortilta tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä tällä hetkellä - niin kuin se tuntui koko viime viikonkin - joten palataan Lontooseen jossain vaiheessa jos muistan jaksan ja ehdin ajatella. Yhteen lauseeseen tiivistettynä viikonloppu oli aivan mahtava, mutta pieni koti-ikävä iski päiväksi, onneksi kuitenkin vain siihen saakka kun pääsin Pariisiin - kotiin.

Mietin kauanko noita ikäväfiiliksiä jatkuu, mutta sain huomata, että heti keskiviikkona arkeen takaisin päästyäni kaikki oli taas normaalia ja nautin elämästäni täällä ihan samalla intensiteetillä kuin olen aiemmat kaksi kuukauttakin nauttinut. Keskiviikko ja torstai normiarkea, perjantaina maailman hauskimmat tunnit koulussa, josta ehkä vähän enemmän, jos ikinä saan julkaisukuntoon tuota eilen yöllä kirjoittamaani luonnosta, ja perjantai-ilta babysittausta. Nii-in, istun 3 tuntia sohvalla syöden pitsaa ja katsellen Keeping Up With The Kardashiansia ja muita E! sarjoja. Voihan sitä niinkin iltansa kuluttaa.

Lauantai ja sunnuntai oli megamukavia päiviä. Karkasin kotoa jo puolen päivän aikaan lauantaina Emilian luokse ja lähdettiin neljän tytön voimin hiukan shoppailemaan isoon ostoskompleksiin jonnekin sinne lähelle. Mitään en ostanut (olin ylpeä itsestäni!) ja muutama tunti vierähti helposti. Seikkailu takaisin Emilian lähiöihin tapahtui ensiksi bussilla jollekin vieraalle RER asemalle, jossa totesin, että mua ei ole luotu tähän pariisiin "hyppään lippuautomaattien puomien ylitse" tapaan, sillä yritin alittaa puomin - lopputuloksena maailman kipein kuhmu otsassa, sitten junalla, jalkaisin ja bussilla. Istuttiin jalkakäytävän reunalla, puoliksi tiellä ja syötiin suklaakeksejä. Kaupasta pullo vodkaa ja redbulleja ja meillä oli hauskaa laittautuessa.

Muutaman mutkan kautta tultiin siihen tulokseen, että ollaan juotu yhdessä pullollinen vodkaa ja seikkailtiin - taas kerran muutaman mutkan kautta  - itsemme ensiksi Helenan huoneeseen Pariisissa ja sieltä baariin. (Perheillä jotka asuvat ihan Pariisin keskustassa, on usein tapana, että au pair asuu erillisessa huoneessa samassa talossa kuin perhe tai ainakin sen lähellä. Suurissa kerrostaloissa on ylimmissä kerroksissa pieniä makuuhuoneita ja käytävällä yhteinen vessa yleensä 2/3 asuntohuonetta kohden. Aiemmin ne ovat olleet sisäkköjen käytössä, jolloin sisäkkö pystyi työskentelemään päivän perheessä, mutta nukkui omassa kopperossaan. Helena asuu siis yhdessä tällaisessa huoneessa ihan keskustassa.)

Meidän humalatilan huomioonottaen mulla ja Emilialla oli pirun hauskaa ja tanssittiinkin koko ilta. "Muistuta mua, että seuraavalla kerralla laitan housut jalkaan enkä hametta", totesin jossain vaiheessa, koska no, osaatte ehkä päätellä miksi. Tiedän, että jonkun kännykkään on tallennettu hienoja kuvia musta tanssimasta jonkun italialaisen kanssa ja purin yhtä poikaa sormeen kun sen mielestä mun kielilävistys oli maailman mielenkiintoisin juttu.

Mun illasta teki mahtavan ehkä eniten se, että tapasin ehkä ensimmäisen miehen pariisissa, joka ei baarissa ensimmäisenä yrittänyt lähennellä mun hameeni kanssa. Se pelasti mut aluksi tolta mieheltä, joka oli mun kävistykseni perään ja lupasi mulle pitää huolen musta sen jälkeen. Kyynisenä meenasin karata siltä, mutta se osoittautui ihan mahtavaksi ihmiseksi, jonka kanssa oli kiva jutella ja joka halasi mua tiukasti ja antoi mun nukkua seisoalteen sen olkaa vasten varmaan 15 minuuttia kun uupumus iski joskus kolmen jälkeen yöllä. Se puhui englantia mikä parasta ja nauroi sille, miten en yritin miimikoida sitä polttamaan tupakkansa nopeammin, mutta ei mennyt kovin vahvasti. Niin kuin se lupasi, se piti musta huolen koko illan, eikä kertaakaan yrittänyt mitään muuta kuin halata mua. Kaverinsa kanssa ne oli aika hyvä kilpi iljettävien miesten poissapitämiseen mun ja Emilian luota ja huolehtivat siitä, että saatiin haluamaamme ruokaa keskellä yötä ja saattoivat meidän oikealle juna-asemalle. Puhuttiin yhteen ääneen asemalla siitä, miten pelkkä sen läsnäolo sai meidät tunteen olomme turvallisiksi koko illan ja se oli selvästi meidän onnistuneen illan avain.

Oltiin illalla päätetty, että lähden Emilialle yöksi (koittakaapa kirjoittaa tekstiviestiä englanniksi kun olet juonut puoli pulloa viinaa, kun viestin haluaisi olevan kieliasullisesti oikea, sen lähtiessä perheen äidille, jolle työskentelet. En ole vielä uskaltanut lukea sitä viestiä, mutta niin miljoona kertaa sitä korjasin ja tarkistin, että pakko sen on olla oikein.) Toivoteltiin kahdeksan aikaan aamulla hyviä öitä facebookissa saavuttuamme juuri kotiin ja nukuttiin tyytyväisinä iltapäivään.

Koko sunnuntai oli koomaamista, juttelua ja kolmen aikaan raahattiin itsemme pariisiin niille pitsoille, jota himottelimme koko aamun. Pitsat ravintolassa ja sen päälle leffa. Automaatilta lippujenosto ja meillä ei ollut mitään hajua mihin leffaan ostimme liput. La couleur de sentiments:


En tiedä miksi englannin The Help on osattu ranskantaa noin vaikeasti, mutta leffa oli parempi mitä osasimme olettaa. Suosittelen katsomista kun avaa aika paljon silmiä rotukysymyksiä kohtaan. Ainoa ongelma saattoi olla se, että vuorotellen jouduttiin vilkuilemaan toisiamme ja varmistamaan, että ollaan molemmat hereillä. Kotona joskus 10 aikaan illalla suurimman osan viikonlopusta paossa olleena ja viikonlopun jälkeen olo on kaksi kertaa väsyneempi kuin mitä se oli sitä ennen. Siitä huolimatta ottaisin koska tahansa uusiksi. Kohta voin kumota päivän toisen redbullini ja toivoa, että silmäluomet pysyvät auki vielä iltaan saakka. Lohduttaa ajatella, että ensi viikonloppuun on enää kolme päivää kun nämä on taas päättäneet, että perjantai on pyhä. Kysyi viime viikolla mikä pyhä se on, mutta unohdin jo. Ainakin se tarkoittaa kolmea vapaata ja mahdollisuutta nukkua ainakin vähän.