28.12.2011

For a minute there, I lost myself

Varoitus: tämä luultavasti tulee sisältämään ihan sekavaa tajunnanvirtaa, pohdiskeluja ja ajatuksia. Lue omalla vastuulla.

Miksi, miksi, miksi mun on niin helppo saada pääni sekaisin? Miksi en kerrankin voisi saada ajatuksia jäsenneltyä pääni sisällä kasaan, jotta tietäisin mitä haluan tehdä?

Koko vuosi 2011 on ollut mulle ihan hirveä pyörremyrsky ja tehosekoitin, joiden läpi olen elämäni laittanut ja joka on samalla sisältänyt ihan hirveän monta juuri oikeaa valintaa itseni kannalta. Lopetin opinnot, jotka tuntuivat todella vääriltä, vietin huolettoman kesän tehden töitä enemmän kuin kuvittelin edes jaksavani ja kun päätin painaa elämäni pauselle suomessa ja vaihtaa maisemaa ranskaan, olin kahden viikon päästä siitä päätöksestä jo maailmalla. Ihan pieni pyörremyrsky, mutta jokainen päätös on ollut niin oikea, ettei ole tosikaan. Jokaista päätöstä olen pelännyt, mutta jokainen on osoittautunut juuri siksi, mitä mun kuuluukin tehdä. Pistää välillä silmät kiinni ja "anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin, kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi olet kaunis, ja maailma on sun".

Tällä hetkellä mun suurin ongelma onkin se, mitä tapahtuu heinäkuussa 2012 kun mun aikani mun upean host perheen kanssa loppuu. Kun yhtäkkiä pitäisikin taas pistää silmät kiinni, pyörittää karttapalloa ja tökätä sormi jollekin kohtaa maapallosta sanoen 'täällä mä haluan seuraavaksi asua'. Ei, se ei ole niin mustavalkoista, että haluaisin pysyä maailmalla, mutta kuitenkin, joku suunta pitäisi keksiä.

Tällä hetkellä mulla on kolme vaihtoehtoa:

YKSI: Palata Suomeen, muuttaa toivottavasti Tampereelle, omaan kämppään. Hakea vihdoin sinne saakelin yliopistoon, jonka olen aina kokenut sinä oikeana tulevaisuuden ammatin opiskeluna (en muutan ole kertaakaan edes hakenut yliopistoon, vaan sitä vastoin ottanut vastaan kolme ammattikorkeakoulupaikkaa ja opiskellut niistä yhdessä sen 1,5 vuotta) ja asettua edes vähän aloilleen. Ne kielet kiinnostaa edelleen pirusti, mutta ei, en halua opettajaksi, enkä tiedä miksi muuksi haluaisin.

Ensimmäiset kaksi kuukautta Ranskassa tää oli mun vahva suunnitelma tulevaisuuden suhteen. Vuosi Ranskaa ja sen jälkeen Tampere. Fiksua, filmaattista ja älykästä, mitä ehkä tähän ikään mennessä pitäisi jo olla. Tietoa siitä mitä tahtoo. Entä sitten jos (ja luultavasti kun, kun aika ei riitä lukemiseen) en pääsekään yliopistoon sisään. Onko se sitten Tampere + Prisman kassa for the next 12 months? Hyvä kysymys.

KAKSI: Jää Ranskaan. Toivottavasti opi kieli siihen mennessä sellaiselle tasolle, että voisit sieltä jotain muuta työtä löytää. Nauti siitä maasta, johon olet viimeisen neljän kuukauden ajan ihastunut todella syvästi. Elä elämääsi siellä, missä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sulla on olo siitä, että tänne minä kuulun, täällä mun on hyvä olla. Testaa jalkojesi kantavuutta yksin siinä maassa, missä olet elämästäsi nauttinut.

Ainoa vaan, että mun elämä ranskassa on ihanaa ja huoletonta varmasti lähinnä juuri siksi, että mun ei tarvitse huolehtia vuokrasta, ruokakaupassa käymisestä tai monesta muustakaan asiasta. Mun huoleni on siinä, ehdinkö siihen junaan, joka mun pitäisi ottaa, jotta pääsen näkemään kavereita ajallaan ja huvittaako sitä lasta nyt tänään mennä sinne harrastukseensa vai ei. Ei mitään kovin suuria kysymyksiä. Niistä mikään ei olisi ranskassa enää ensi syksynä. Perheeni haluaa uuden au pairin ensi vuodeksi myös käsittääkseni, mutta vaikka pyytäisivätkin mua jäämään luokseen, tuskin suostuisin jäämään. Perhe on täydellisen mahtava ja en olisi parempaa voinut toivoa, mutta siitä huolimatta haluan ajatella, että mulla olisi ensi syksynä ranskassa muitakin mahdollisuuksia saada töitä kuin vain au pair hommat. Ja niin kuin sanoin, mulla on ranskassa aivan mahtavaa, koska mulla on mun ranskan tytöt siellä. Ne jotka on samassa tilanteessa ja joiden kanssa voi käydä fb-keskustelua pelkkien hymiöiden avulla, koska me kuitenkin ymmärretään toisiamme. Ei mulla olisi niitä tyttöjä enää ranskassa mun kanssa ensi vuonna, ja vaikka löytäisin uusia ystäviä, olisiko ne yhtä mahtavia ja olisiko mulla yhtä kivaa? Tämä on pyörinyt ehkä kuukauden pari mielessä. Voisiko Ranskaan jäädä pidemmäksi aikaa?

KOLME: Ihan vaan, jotta the world would be my oyster: Jenkit. For the second time, and hopefully, tällä kertaa silleen, että kaikki menisi kivasti. Mä en tiedä kuinka selvästi olen asian täällä aiemmin ilmoittanut, mutta mun ensimmäinen au pair kokemus on Jenkkilästä vuodelta 2009. Siellä perheen kanssa ei oltu ihan kamalan hyvä match ja puolen vuoden jälkeen meidän tiet eros. Ainoa vaan, että kärsittyäni kuusi kuukautta tilanteessa, joka oli itselleni todella ikävä ja raskas, en enää halunnut uuteen perheeseen, vaan ostin paluulipun suomeen. Palaaminen ei kaduta, mutta se harmittaa, että koko kokemus päättyi ikävästi. Vikaa oli varmasti sekä minussa, että perheessä. Itse olin nuori ja kokematon, ensimmäistä kertaa kaukaa kotoa ja suoraan vuodeksi maailmalle. Aika raskaaseen paikkaan iskin itseni. Perhe taas, no niiden ensimmäisenä au pairina ne ei tienneet mitä vaatia au pairilta, miten toimia ja noh, muutenkin asioita meni aika rehellisesti sanottuna päin seiniä.

Jenkkeihin kuitenkin tykästyin valtiona. Asuttiin ihan New York Cityn ulkopuolella aivan ihanassa pikkukylässä alueella, jossa jokainen kylä ja kaupunki on täysin toisiinsa kiinni kasvaneita. Ihan mega ihana paikka. New York kaupunkina taas... se on mulle kuin toinen koti. Sinne kaipaan ihan koko ajan ja sitä kaupunkia rakastan koko sydämmestäni. Mun ensimmäinen visiitti oli kaukana siitä my american dreamista, mutta siitä saakka päässä on itänyt pieni ajatus siitä, josko voisin toteuttaa sen unelman uudestaan ja tällä kertaa oikeasti löytää sen perheen, jossa viihdyn yhtä hyvin kuin mitä viihdyn täällä ranskassa ja jossa voisin viettää sen koko vuoden ja olla onnellinen.

Mua pelottaa se, miten vuosi on pitkä aika sitotumiselle ja poissaololle. (Ironista, koska ranskaan olen sitoutunut noin kymmeneksi ja puoleksi kuukaudeksi ja en ymmärrä, miten ne 1,5 kuukautta enää tekevät mitään eroa asialle.) Ranskassa mulla on ehkä ollut kaksi koti-ikäväfiilistä, jota ei varsinaisesti ole edes koti-ikävää olleet vaan en edes osaa kuvailla niitä. En tiedä johtuuko se siitä, että Ranska on kuitenkin niin lähellä, että tietää pääsevänsä nopeasti kotiin koska vain, jos sitä haluaa. Tulisiko se koti-ikävä tuolla lätäkön toisella puolen, jos sieltä löytäisi mukavan perheen ja ihanat ystävät. Haluan uskoa, että ei tulisi, ei ainakaan samalla tavalla kun mitä se ensimmäisellä kerralla siellä tuli kun vähän kaikki asiat meni juuri niin kuin niiden ei olisi pitänyt mennä. Tällä kertaa olisin kuitenkin yli kolme vuotta vanhempi ja aika paljon enemmän asioita nähneempi.

Tästä on ihan hemmetin hyvä lähteä liikkeelle, ajatuksia pään sisällä, joista ei oikein tiedä mistä ottaisi kiinni. Mä oon selvästi aivan liian hyvä miettimään tätä asiaa välivuosien määrän kannalta ja oman ikäni kannalta. Jos tarkkoja ollaan, koska kirjoitan tätä puolen yön jälkeen, tänään on jo keskiviikko. Se tarkoittaa sitä, että huomenna mun elämän tiimalasi kääntyy jälleen ja sitten taas hiekka saa valua rauhassa sen 365 päivää. Mulla on tällä hetkellä maailman pahin ikäkriisi, koska 21 on ollut niin hyvä ikä, etten halua päästää tästä vuodesta vielä irti. Entä jos 22 onkin vielä parempi ikä ja saan nauttia elämästä vielä enemmän? Mä olen pitkään puhunut, miten 23 vuotiaaksi saakka saan mielestäni elää ihan onnellisena ja huoletta. Sitten kun on täyttänyt 24 voi hetken miettiä sitä, että kohta täyttää 25. Suunnitelmani ei varsinaisesti ollut pyöriä maailmalla ympäri montaa vuotta ennen kuin edes vähän juuriani jonnekin kasvatan, mutta tällä hetkellä se ei kuulosta hullummalta vaihtoehdolta.

Ehkä pitäisi vain elää tässä hetki vielä huolettomasti, mutta kun jos kouluun haluaa, pitäisi tehdä pian jo yhteishaut, lukea pääsykokeisiin, olla motivoitunut ja tietää mitä tahtoo. Entä sitten kun haluaisin vain heittää kolmipuolista kolikkoa ja katsoa mitä se käskee mua tekemään. Totuushan on se, että jos palaan suomeen, kaipaan joka solullani takaisin ulkomaille seikkailemaan. Jos pysyn poissa suomesta, kaipaan kaikkea mitä mulla täällä on, vaikken hirveästi koti-ikävöisikään. Tämän asian perässä olen ongelmoinut viimeiset kolme vuotta ja edelleen ongelmoin. Kuka tekisi päätöksen mun puolesta?

Ironista, että tällä hetkellä päässä soi vain Karma Policen loppu "And for a minute there, I lost myself, I lost myself" ja miss Radiohead on maailman ärsyttävin ja yliarvostetuin bändi Coldplayn, Metallican ja Iron Maidenin rinnalla, on sitä mieltä, että lyriikat joihin on helpoin ikinä samaistua, on juuri nuo yllä olevat. 


I LOST MYSELF

21.12.2011

I'm coming home...




Kun lentokoneessa meidän liikkuva pienoislentsikka lähestyi Suomea, mun päässä pyöri vain ihan koko ajan "I'm coming home, I'm coming home, tell the world I'm coming home". Siinä vaiheessa kun pyörät osui maahan, saatoin päästää muutaman kyyneleen: onnen kyyneleen, koska olo oli vain niin hyvä.

Ajomatka Helsingistä Tampereelle ja Vantaan jäätyä taakse, taivaalta alkoi tupruttamaan jotain tuttua ja valkoista, joka yritti epätoivoisesti jäädä vähän puiden oksiin ja nurmikolle kiinni. Kotipihassa oli varmaan 10 senttiä loskalunta ja koira niin pitkässä karvassa, että se näytti pienoisversiolta Disneyelokuvien pörröisistä koirista. Voi miten parasta olikaan nähdä sitä ja koko perhettä. Sen hetken täydellisti se, että rakastan lunta enemmän kuin hullu puuroa ja sitä oli täällä kun tulin. Kaveri totesi eilen "musta on niin ihanaa, miten sä jaksat vielä tossa iässäkin olla noin innoissasi lumesta". 

Oma huone ja omat tavarat. Se tuttu paikka, mihin palata. Oma sänky, joka oli pehmeä ja oma peitto, joka on maailman muhkein ja ihanin. Se tunne, ettei tarvitse miettiä, onko mulla asia x tai y mukana ranskassa, vaan voi mennä suoraan laatikolle ja kaivaa esiin sen mitä tarvitsee. 

En tiedä enää mistä kirjoittaa, mutta kotona on hyvä olla, mutta ainakin vielä tällä hetkellä on sellainen olo, että ihana päästä takaisin Pariisiin pian. Kolme yötä jouluun ja aika kuluu liian äkkiä. Sain vihdoin käytyä kampaajalla tänään ja jätin varmaan puolet hiuksistani sinne lattialle ja nyt on ihanan kevyt olo. 

En tiedä osaanko kirjoittaa tänne paljon täällä olo aikana, koska yritän rentoutua ja nauttia parhaani mukaan, mutta yritän edes vähän jotain muistaa myös tänne jakaa ennen kuin tammikuun ensimmäinen päivä vaihdan takaisin ranskan puolelle. 

18.12.2011

I'm in Finland, bitch!


Lauantai 17.12. klo. 17:03

Lentokone saattaa olla tähän mennessä kummallisin paikka, jossa mitään olen yrittänyt kirjoittaa. Ei sillä, että tämä mihinkään kenenkään luettavaksi ennen kotia ja nettiyhteyttä päätyisi, mutta siitä huolimatta, koneessa on hassu kirjoittaa. Kun korvat paukkuu edelleen flunssan seurauksena ja ääntä ei lähde kolmea pihahdusta enempää. Olen vähän hämääntynyt siitä, paljonko koneeni kello sanoo ja paljonko meillä on lentoaikaa vielä jäljellä, mutta toivon koko sydämestäni, ettei sitä olisi kovin paljoa enää. Flunssaisena ei ole kiva lentää.

Musta tuntuu, että mun viimeinen viikko pariisissa oli kumma. Olin melkein koko ajan kummalla tuulella ja jojoilin taas hyvän ja huonon fiiliksen välillä koko viikon. I don't know, oli joka kerta vastaukseni kun joku kysyi mikä on pielessä, mutta silti vaikka mikään ei ollut pielessä, aloin yhtäkkiä itkeä mm. koulun vessassa yksi päivä. Ehkä kaikki tämä, yksin kaukana oleminen ja kaikki neljä kieltä sekaisin pääni sisällä, ovatkin olleet rakempia ja stressaavempia kuin mitä kuvittelin. Siinä vaiheessa kun tietää pääsevänsä kotiin se kaikki purkautuu jostain mielestä pihalle.

Viimeiset työpäivät meni rutiinilla, ei mitään kummempaa ja sitä se arki on. Koulussa kurssin päätösjuttuja ja ehkä nyt vasta käsittää sen, miten siitä tytöstä, joka ei syyskuun lopussa meenannut sanoa sanaakaan ranskaa ääneen, tulee nyt jo ihan kivoja lauseita ulos jos sitä kieltä on puhuttava. Ei saa antaa sen lannistaa, että esimerkiksi eilen en taas paljoa ymmärtänyt kaikkea mitä mun ympärillä tapahtui ranskaksi, eikä muut oikein jaksaneet ymmärtää mitä itse höpisin. Olin väsynyt ja mieli yrittää aika nollassa. Muutenkin rakastan mun sneak peak momentteja aina kun yksi kaveri, joka puhuu sujuvaa ranskaa, ilmoittaa kaikille uusille tuttavuuksille "elle ne parle pas francais" ja saan onnellisena seurata keskustelua vierestä x -minuuttia, ennen kuin ilmiannan itseni kommentoimalla jotain tai nauramalla oikeassa kohdassa ja on aina hauska seurata muiden ilmeitä, kun tulee se "elle comprends!" älynväläys. Oui, je comprends, aina välillä.

Mä en tiedä miten eilinen päätyi taas siihen, että vaikka lähdin vain nautttimaan hyvästä päivällisestä kavereiden kanssa eilen illalla Pariisiin, pääsin kotiin aamun ekalla junalla. Nii-in, hyvä kysymys. Käytiin ihan oikeasti siellä päivällisellä ja loppuillasta istuttiin paikan ainoina asiakkaina viinipullomme kanssa ikkunapöydässä ja juteltiin. Löydettiin kiva uusi klubi, jolla ei koskaan ole oltu ja siellä tuli viihdyttyä vähän liiankin hyvin. (Note: menin koko paikkaan sisään, vain koska kaverit oli tulossa samaan paikkaan jonkun verran myöhemmin ja mun piti odottaa kaverilta mun viimeiset joululahjat mukaan). Itse olin lähdössä yöbusseja kohti aika monesti, mutta "et sä voi lähteä, tää on sun viimeinen ilta pariisissa" kommentit sai mut tanssimaan aamuun saakka. Pidin huolen siitä, että juominen rajoittui pieniin kulauksiin kavereiden juomista niiden sitä tarjotessa, ettei aamulla olisi krapulaoloa, koska ei, en halunnut koittaa lentämistä sellaisessa tilassa.

Raportoinnin aiheena voin sanoa, että I did it! Jossain kohtaa yötä päätin, että minä haluan ja minä haluan nyt. Kahdesti vedin muutamat hönkäykset kavereiden tupakoista. Ekalla kertaa tein kaiken kuulemma väärin - tosin ilman sitä hollywood-leffojen yskäkohtausta, may I proudly add - ja toisella kertaa koko homma meni vain nauramiseksi. Emilia ja joku random jätkä yrittivät kilpaa opastaa mua mitä tehdä, mutta homma meni mun puolelta lähinnä nauramiseksi. Menikö se niin kuin piti? Jäi mullekin vähän epäselväksi, mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni ja tuskin toista kertaa tarvitsee. So not my thing ja niin kuin epäilinkin: iu. En kadu päätöstäni pätkääkään ja olen onnellinen siitä että tein päätökseni silloin kun olin lähes selvinpäin ja se koko homma vain lähinnä nauratti. Samalla pohdin, että miten se tyttö, jonka kaksi suurinta vihan aihetta kaiken maailman pahuuden jälkeen ovat olleet tupakka ja olut, päätyy aussibaarissa kumpaakin harrastamaan ja on ihan tyytyväinen päätöksiinsä.

Yön parhaat bileet oli kun käveltiin autioilla Pariisin kaduilla, laulettiin Justin Bieberiä ja suomalaisia iskelmiä ja nautittiin vain olostamme. Hassua miten se paikka, jonka läpi kuljen päivittäin, joka kuhisee turisteja, on viiden aikaan yöllä aivan autio. Naurettiin Lafayettesin jouluikkunen räsynukella, jolla oli omat bileet keskellä yötä näyteikkunassa. Voin laittaa videota siitä nukesta, jos koskaan saan leikattua sellaisen fiksun version nauhoittamastani pätkästä siten, ettei meidän tyhmät juttu kuulu taustalla.

Yöllä tärisin kylmyydestä omassa sängyssäni tunnin, ennen kuin edes pystyin nousemaan ylös, laittamaan paksummat housut jalkaan, patterin kovemmalle ja hakemaan extrapeiton. Aamulla kun kello herätti ehkä kahden tunnin unien jälkeen, teki mieli vain jäädä jouluksi pariisiin, mutta yö oli sen arvoinen, että kannatti jäädä nauttimaan, vaikka jojoilinkin puoli yötä eipäs-juupas-onko-kivaa -fiiliksissä. Kipeenä tuo koko illan juhliminen ja laulaminen oli ehkä vähän huono juttu, koska yöllä juna-asemalle kävellessäni, ääneni muistutti epäilyttävästi 25 vuotta puhelinseksilinjalla työskennelleen harakan ääntä ja tällä hetkellä tuo ääni vähän tulee ja menee. Lentokentän tax free kaupan poika varmaan pelästyi kuoliaaksi kun yritin raakkua sille, että ei kiitos, en tarvitse apua ja kyllä, olen ihan kunnossa, vaikka ääni onkin ottanut äkkilähdön Ibizalle ja tilalla on enää epätoivoista pihinää. Lentokoneen näytön kartalla näytämme olevan Hultsfredin yläpuolella - juu, en ole kuullutkaan tuollaisesta ruotsalaispaikasta - ja suurin ongelmani on se, ehdinkö 622 jäljellä olevan kilometrin aikana katsoa jakson Two and a Half Meniä vai en. Epäilen että en.

Saanko sanoa itselleni tervetuloa takaisin suomeen?

18.12

Kotona on hassu olla. Kaikki mun tavarat on tallessa ja kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Melkein koko matkan helsingistä tampereelle satoi lunta ja ensimmäinen biisi autoradion avatessa oli Tinakenkätyttö, johon yhdistyy kaikki maailman parhaat muistot ja nyt kotiinpaluu. Ja minä sain lakuja! Tout est bon!

14.12.2011

"mä en tule kipeäksi, koska mä päätin, että mä en tule"

Niin no, päätöksethän on aina tosi pitäviä kun vartaloa yrittää komentaa tekemään jotain ja tänään heräsin ihanaan kurkkukipuun, jonka kanssa tässä on päivä eletty. Torkutin herätyskelloa yhteen saakka iltapäivällä, koska tiistai on ainut aamu koko viikossa, jolloin saan vain nukkua jos haluan ja herättyäni tarmonpuuskassa siivosin koko huoneen lattiasta kattoon ja silitin lasten vaatteet. Siinä menikin sopivasti koko iltapäivä, mutta unohdin ainakin kurkkukivun ja muut huolet. 

Siinä huonetta siivoillessani päätin vähän tutkia huulirasvavarastojani täällä kun pelkän yöpöydän päältä löysin viisi huulirasvaa siivotessani. Kuinka paljon niitä sitten oikeasti on?


Ei muuten ole niin iso kasa kuin oletin!


Näillä lähdettiin suomesta: 

- maailman paras huulirasva, Carmex
- parhaimmalle tuoksuva seppälästä ostettu I love... strawberries & milkshake (tämä tuoksuu ihan jollekin tutulle, mutten vieläkään saa päähäni mille)
- 2x Sleekin sävyttävät huulirasvat. Nuo on ihan mahtavia kapistuksia mulle, joka ei oikein tykkää mistään kiilloista yms huulilla kun antavat kevyttä sävyä, mutta eivät tunnu missään


Tässä kohtaa lähti selvästi lapasesta. Lontoossa siis...

- 3x shakerin sisään rakennetut huulirasvat. Oi voi ja söpöys -> kassalle. Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisi vain voinut jättää hankkimatta. (Tulivat muuten kolmen paketissa, muuten olisin voinut tyytyä silleen fiksusti vaikka yhteen)
- Vaseliinia, koska sitä nyt on hyvä olla olemassa ihan muutenkin
- 2x Sleekin sävyttäviä juttuja taas, vähän nudemmissä sävyissä tällä kertaa


Ranskasta ostetut taitaa rajoittua näihin:

- Heman lip rescue, joka on ihan loistavaa - ja vihreää - mömmöä. Toimii!
- Hello Kitty huulirasva? En voinut vastustaa kiusausta H&M:llä. Tuskin se mihinkään toimii, mutta ompahan ainakin syötävän söpö!


Loppukevennyksenä laukussa kulkevat kaverit, huulirasva ja pussukka, johon pikkukamerani mahtuu täydellisest. Bonuksena se, että pussukka on "kova" eli kamera ei pääse ottamaan iskua sen sisällä. Pussi hankittu Lontoosta siis kanssa. Kyllä, olen 21 ja kyllä, tykkään Hello Kittystä edelleen ihan hirveästi. Enhän ole ainoa?

Niin kuin jo mainitsin, ei tää tilanne ole ehkä yhtä paha kuin kuvittelin. Tämä tosin kielisi siitä, että mulla olisi kovakin addiktio huulirasvoihin, mutta totuus on se, että useina päivinä unohdan niitä edes huulilleni tunkea, joten jo tällaisten varastojen läpikäyminen tarkoittaisi näiden loppumista ehkä vuoden 2362 paikkeilla. No mutta, kuvattuani nämä, ripottelin taas kaikkien laukkujen pohjalle yhden purkin huulirasvaa (sävylliset lähti meikkipussiin tosin), joten eihän niitä huulirasvoja voi liikaa olla, jos on yksi per laukku?

13.12.2011

Gotta live like you got one night 'cause we know we just got one life



Tätä biisiä ja tätä levyä olen luukuttanut nyt viimeiset 10 päivää putkeen ja vieläkään ei kyllästytä. Biisinä siis Cobra Starship #1nite. Cobra on ollut yksi mun lempibändeistä jo vuodesta kivi ja miekka, mutta olen kesästä saakka boikotoinut näitä kun en tykännyt uusien biisien radiobileviboista yhtään. Samalla voisi kysyä mitä mun musiikkimaulle on täällä tapahtunut kun nyt tämä taas toimii. 


Mielessä tällä hetkellä se, että taas yksi työpäivä on ohi ja olen taas hetken lähempänä suomeen pääsyä. Lauantai, tule jo. 

Perjantaina mulla oli maailman megalomaanisimman huonoin päivä ja siihen saakka kun lapsi piti hakea koulusta, äksyilin vain kaikelle pääni sisällä - ja kavereille vähän kanssa. Maailman pienimmät asiat ärsyttivät ihan suunnattomasti ja halusin vain pihistä. Kun nuorinta hain koulusta, oli se maailman parhaimmalla tuulella ja unohdin itsekin edes miettiä omia huoliani. Parin jutun takia lapsi tosin sai maailman pahimman mökötysraivokohtauksen ja käyttäytyi sitten mua kohtaan todella ihanasti. Siinä vaiheessa kun muutenkin on ollut paska päivä alla, oli todella ihana vaan laskea mielessä miljoonaan ja antaa lapsen mököttää kunnes oli aika lähteä jumppaan. 

Mulla ei ollut yhtään fiilistä ollut koko päivänä lähteä yhtään mihinkään ja tuo lapsen käytös oli vähän viimeinen niitti asialle. Lähdin kuitenkin viettämään iltaa kaupunkiin kaverin kanssa ja meillä oli kyllä hauska ilta ja yö. Jos kyseessä ei olisi ollut viimeinen kokonainen viikonloppu Pariisissa ennen suomilomaa, olisin varmaan jäänytkin peiton alle mököttämään ja nukkumaan.


Seuraavana aamuna meitä kutsui Champs Elyseén joulumarkkinat. Valkoisia mökkejä vieri vieressä, joista suurin osa myi hot winea. Muutenkin ruokakojuja oli paljon. Vähän sellainen fiilis kuin joku olisi yrittänyt raahata joulun keskelle pariisia syyskuussa. Se joulufiilis puuttui kaikesta. Haluan Tampereen keskustorille (voi sanokaa, että siellä on tänäkin vuonna joulutori, kuolen jos ei ole!) pimeällä fiilistelemään. 


Markkinoiden jälkeen vähän shoppailua (en ostanut mitään!) ja suunnattiin leffaan tarkoituksena käydä katsomassa uusin Twilight. No, eipä sitä mennyt siinä teatterissa, jolle mentiin ja pienen pohdinnan jälkeen päätettiin vain istua Starbucksin ulkoterassilla parantamassa maailmaa reilun tunnin ajan. Joulukuun kymmenes päivä ulkoilmakahvittelua pimeän jo laskeuduttua. Jotain niin yksinkertaista, mutta samalla niin mahtavaa. Join joulukahvia ihan vain koska on joulufiilis. Puhuttiin paljon suomesta ja siitä, miten samana aamuna yksi ensimmäisistä ajatuksista päässäni oli ollut "viikon päästä olen suomessa". Karkasin kotiin joskus kahdeksan aikaan illalla vain tietääkseni, että meillä on kunnon diner partyt täällä. Luistin juhlista kyllä välittömästi ja seuraavat kuusi tuntia kuuntelinkin lasten kiljumista ja juoksemista huoneeni ulkopuolella. Se siitä yhdeksältä nukkumaan -ajatuksesta. 


Lazy Sunday alkoi sängyssä makoillen, konetta selaillen ja mitään tekemättä. Lounas kotona, minkä jälkeen viiden minuutin meikkaus ja juna-asemalle kiireessä. Ajatuksena viisi minuuttia junalla pariisiin päin, vaihto toiselle linjalle mistä saan junan nopeasti keskustan eteläosiin ja olen ehkä 20 minuutissa perillä. Ja paskat. Alku toimi hyvin kunnes pääsin tuohon junaan, jonka piti vielä mut nopeasti sinne eteläosiin. Juna seisoi asemalle ensiksi vartin, nytkähti sitten yhden pysäkin eteenpäin ja seisoi toisen vartin. Jonka jälkeen kuulutus, joka kertoi, ettei se juna vie yhtäkään matkustajaa enää mihinkään. Great, just what I wanted. Olla jumissa juna-asemalla josta ei mikään muu linja risteä, siinä osassa kaupunkia, josta mulla ei ole mitään aiempaa kokemusta. Ainoa tieto onneksi oli se, että verrattaen lähellä olisi myös metropysäkki. Ainoa vain, että sekin metro risteää Nationin aseman kanssa, jolla tapahtuneen onnettomuuden vuoksi tuo juna ei kulkenut ja mitenkään en voinut tietää, onko se vain tuo yksi linja, joka ei pelaa vai onko koko asema kaput. Pientä seikkailua ja metrolla onneksi perille, varmaan 45 minuuttia myöhemmin kuin mitä olisi pitänyt. Mäkin tykkään teistä junat. 


Pientä pyörimistä ympäri, leffalippujen osto ja lisää harhailua. Käytiin syömässä American Dinerissa hyvät ruoat huonolla palvelulla varustettuna ja päästiin vihdoin katsomaan se Twilight jota ollaan tässä kaksi viikkoa yritetty nähdä. Leffa oli vähän hyvä, mutta mua tympi kyllä vähän se, miten se on jaettu kahteen. Varsinkin kun tuntuu, että kaiken mitä tässä leffassa oli, olisi voinut tiivistää niin paljon pienempää ja tehdä kirjasta yhden lähemmäs kolmituntisen leffan. En minä halua odottaa x -kuukautta, että saan nähdä sen viimeisen osan!


Leffan jälkeen päätöntä harhailua jossain päin Pariisia. Ei mitään hajua mihin kuljettiin ja kauanko harhailtiin pienessä tihkusateessa, mutta se oli juuri parasta. Kuvat tässä on meidän harhailuretkeltämme. Jossain kohtaa Sacre Coeur näkyi talojen välistä ja pienen "mennäänkö?" "mennään!" keskustelun jälkeen hypättiin metroon ja tuonne kirkkoa tuijottelemaan yövalaistuksessa. 


Harrastettiin vähän lisää harhailua Montmarten aluella. Naurettiin seksikadun ruokaputiikkien itämaisten poikien "veer aaar juu rom?" aksenteille ja kysymyksille. Päädyttiin Moulin Rougelle ja sieltä vähitellen, parin tuntia harhailtuamme, junalla kotiin. Olin onnekas, koska joidenkin ongelmien takia taisin napata meidän illan viimeisen junan, vaikkei kello ollut vielä kuin ehkä kymmenen illalla. 


Tänään on aloitettu maanantai ja taas uusi viikko. Viimeinen viikko Pariisissa ennen kuin lauantaina lennän suomeen. Lasken tällä hetkellä vain päiviä siihen kun olen taas siellä. Vieläkään en varsinaisesti osaa kuvailla mitä on ikävä, mutta olen niin onnellinen että pääsen sinne. Tällä hetkellä tosin olen myös ihan ylitsevuotavan onnellinen siitä, että kone kuljettaa mut takaisin tähän kaupunkiin taas tammikuun alussa. Tiedän pari ihmistä, joille tämä on viimeinen viikko Pariisissa ja viimeinen viikko aupparointia. En voisi ikinä kuvitella lähteväni tässä vaiheessa. 

9.12.2011

Je ne fume pas

Vajaa pari kuukautta sitten kirjoitin toisen blogin puolelle 115 faktaa postaukseen tupakasta näin:

"3. En ole ikinä elämässä edes maistanut tupakkaa, enkä koe mitään tarvetta edes yrittämiselle
4. En kuitenkaan tuomitse ihmisiä, jotka polttavat. Do whatever you wanna do with your life as long as it doesn't hurt anyone else
5. Pienenä jossain Kreetan lentokentällä isäni pudisti vahingossa pienen määrän tupakkansa tuhkaa sormelleni. Pelkäsin pitkään, että sormestani kasvaa tupakkapuu, josta iskä sitten voisi poimia tupakoita aina kun haluaa
6. Lupaan, että tämä on viimeinen tupakkaan liittyvä, mutta isälläni oli tapana kutsua tupakoitaan paateroiksi (don't ask, meidän perheessä asioilla voi olla mitä kummallisimpia kutsumanimiä). Noh, iskähän sitten kävi paaterolla muutaman kerran illassa aina ja meidän naapurin papan nimi oli joku todella, todella samantyylinen nimi. Pohdin pitkään pienenä miksi isä vieraili naapurinpapan luona monta kertaa illassa, ennen kuin tajusin "paaterolla käymisen" tarkoittavan tupakalla käymistä"

Täällä musta tuntuu, että käyn saman keskustelun vähintään kolmesti viikossa täällä jonkun uuden ihmisen kanssa.

"You smoke?" *yleensä tässä kohtaa tarjotaan mullekin tupakkaa
"No, I don't"
"You mind if I do?"
"No, I don't mind at all".

Keskustelun kieli vain muuttuu, mutta sisältö on yleensä aina sama. Kun ihmistä oppii tuntemaan paremmin, tytöt kuulee aina sen, miten en ihan oikeasti koskaan ole edes maistanut tupakkaa. Pojat yleensä sitkeästi antaisivat mulle sen tupakan, vaikka monesti olen sanonut etten polta.

Mä oon vihannut tupakoimista niin kauan kuin muistan, koska mun isäni poltti koko meidän lapsuusajan. Niin kuin tuossa yllä lukee, mä en todellakaan tuomitse ketään joka polttaa, eikä mua haittaa tippaakaan, jos joku polttaa mun läsnäollessa, arvostan tosin sitä, että yksi kaveri toteaa aina "me istutaan taas väärin päin" jos se polttaa ja tuuli heittää kaikki savut naamalleni.



Mulle oli helppo ratkaisu olla polttamatta siihen mennessä kun täytin 18, koska meillä oli sopimus äitini kanssa, ja jos en polttanut alaikäisenä, sain äitiltä aika kivan summan rahaa. Oikeasti en uskonut, että se joskus 13-vuotiaana tehty sopimus olisi pitänyt ja yllätyin aika suuresti kun äiti minulle maksoi mitä oli luvannut. Se luotti muhun ja siihen etten ole polttanut. Hyvä syy. Äiti vihaa tupakoimista tasan yhtä paljon kuin minäkin ja ehkei lapsen lahjominen ole paras mahdollinen keino hoitaa asia, mutta en ainakaan seurannut isäni jalanjälkiä ja alkanut polttaa nuorena.

Mun tupakoimattomuus jäi vain päälle senkin jälkeen kun täytin 18. Mulla ei ollut yhtään hyvää syytä edes testata. Mä olin kasvanut koko elämäni vihaten sitä tapaa ja päätin vain olla polttamatta.


Nyt... nyt olen melkein 22-vuotias ja edelleenkään en ole edes kokeillut tupakointia. Ainoa vaan, että nyt mua kiinnostaa asia. Ei sillä, ettäkö haluaisin alkaa polttamaan säännöllisesti, tyhmä tapa, mutta haluaisin ehkä testata. Tämä kun on kaupunki missä käytännössä kaikki polttaa ja ihan vain haluaisin tietää, miltä se tuntuu, maistuu ja mitä silloin tapahtuu. Ihan vain, koska haluaisin tietää.

Mua hämää suunnattomasti se, kuinka nopeasti takkini täällä olen kääntänyt. Se, miten niin pitkään pidin periaatteistani kiinni enkä edes ajatellut asiaa ja nyt leikittelen ajatuksella, että ehkä sittenkin saattaisin haluta edes maistaa, jotta tietäisin mitä muut tekee. En varmasti voisi ymmärtää yhtään, miksi joku polttaa sillä, että maistaisin vain yhden tupakan, mutta ehkä mun olisi helpompi vihata sitä tapaa, jos tietäisin itsekin konkreettisesti mitä vihaan.


Pää tuntuu nyt olevan täysin sekaisin näiden tekisi mieli koittaa ja ei kannata koittaa -ajatusten kanssa. Olen aina - aina, aina, aina - osannut sanoa ei niille jutuille, mitkä ei ole vain sopineet omaan ajattelumaailmaani (en siis ole ihminen, jolle saa humalassa markkinoitua mitä tahansa ja seuraavana aamuna mietitään mitä tuli tehtyä) ja nyt pääni ei osaa päättää mitä se tahtoo tehdä. Vaikeaa...

Tiedän tekeväni taas ihan hullusta asiasta suuren ongelman itselleni, mutta jos jotain asiaa on vihannut melkein 22 vuotta, en voi uskoa, että tällä hetkellä haluaisin kääntää takkini ja luopua niistä periaatteista - edes sen yhden tupakan ajaksi.

(Kuvat lainattu weheartit:stä)

8.12.2011

*sydän*

Keskiviikot tuntuvat yleensä aina ihan megapitkiltä päiviltä, mutta tämä on vain lentänyt mun ohitse. Aloitin aamuni pyörimällä reilun tunnin sängyssä, koska ei tahnyt mieli herätä, mutta en enää saanut nukutuksikaan. Sen jälkeen ollaan lapsen kanssa lähinnä hengailtu, katseltu telkkaria ja siivottu sen huonetta. En olisi saanut auttaa sitä kovin paljoa, mutta päätin järjestellä sen playmobile-talon uusiksi sillä välin kun se siivoilee muuta. 

Tässä pari viikkoa sitten kun siivottiin, tämä siivosi taktiikalla: heitän kirjoituspöydältä kaikki tavarat jotka sille ei kuulu keskelle lattiaa suureksi kasaksi, au pair ilmoittaa, että pitää siivota ne ennen kuin jatkaa pöydän kanssa, jotta pöydän ollessa puhtaana innostus ei lopu ja keskellä lattiaa on iso kasa tavaroita. Noh, jotta se kasa saatiin siivottua, piti yöpöydän laatikosta heittää kaikki tavarat lattialle... Voitte ehkä kuvitella, miten tämä tapahtumaketju jatkui. En muista kuinka monta laatikkoa me tyhjennettiin päivän aikana, mutta silloin, niin kuin tänäänkin, oli onneksi tuloksena siisti huone. Vaikka mitään kovin fiksua ei olla saatu aikaiseksi, tuntuu, että koko päivä on vaan juossut mun ohitseni. Olen saanut pari hey, you're buzzing again -kommenttia, kun hengasin koko päivän taskuttomissa mukavuusvaatteissa ja puhelin kulki kauniisti rintsikoiden reunaan tuettuna. Miksi ihmisillä on paljon asiaa mulle juuri keskiviikkona, kun olen koko päivän töissä? (En siis puhu puhelimessa koskaan työaikana, ja miljoona ihmistä yritti soittaa tai lähettää viestejä, mistä seurasi aika paljon pärinää). 


Jossain vaiheessa sanoin, että meillä on paljon leffoja. Noilla levyillä on suurimmalla osalla 3 tai 4 leffaa + noita levyjä on vielä ripoteltuna vähän ympäri taloa, että niitä löytää milloin mistäkin. Kävin noi kaikki läpi viime viikolla enkä olevinaan löytänyt mitään katsottavaa, joka olisi sopinut juuri siihen fiilikseen. Mahdotonta, kyllä. 


Harrastettiin eyeliner-taiteilua viime viikonloppuna ennen kuin lähdettiin ulos. Seuraavana aamuna Emilialla oli tuo vielä kädessä haaleana jälkenä, mun versioni katosi yön aikana kädestä, vaikka tuo liner yleensä pysyy mun ihossa kiinni kuin syöpä. 

Nyt mun pitäisi vielä siivota täällä huoneessa vallitseva kaaos jonnekin (en edes uskalla katsoa mun vaatekaappiin) ja nopeasti ehkä vilkaista mitä läksyjä on huomiseksi. Ensimmäistä kertaa täällä ollessani olen vastuussa pikkuisen kouluun viennistä (I know, olen onnellinen, jonka ei tarvi herätä silloin seitsämältä aamulla joka päivä) ja joudun heräämään aikaisin. Tuntuu, että tämä viikko lentää taas ohi silmien ja ensi viikon loppuna lennänkin jo suomeen. Hullua miten nopeasti aika kuluu. 

Tietysti meenasin unohtaa kirjoittaa jopa siitä, mistä oikeasti halusin kirjoittaa: itsenäisyyspäivästä ja suomi-ikävästä, taikka sen puutteesta. Tottakai illalla vähän sweadish meatballseja kokkaillessani oli sellainen olo, että mielummin voisin istua porukoiden sohvalla syömässä juustotarjoitinta ja katsomassa linnan juhlia, mutta muuten ei haitannut olla poissa suomesta. Niin kuin joka joulu, juhannus, uusi vuosi ja you name it -typerä juhla, mua ärsyttää facebook-feedin "happy independence day!" viestit mutta joo. Se, mikä mut sai ikävöimään oli se, että kaikki pitivät tarpeelliseksi ilmoittaa mulle, että eilen satoi etelässäkin se ensilumi kun sitä niin vannoin ja vakuutin tarvitsevani jouluksi. Jokainen joka tuntee mut, tietää, että ensilumi on mulle suunnilleen koko vuoden kohokohta ja siinä vaiheessa kun taivaalta alkaa hapuilemaan edes jotain lumeksi laskettavaa, olen onneni kukkuloilla vaikka kuinka pitkään - vaikka kuinka se moska kastelisikin kengät läpimäriksi. Sitä tunnetta kaipasin eilen, mutta toivon että kahdessa viikossa suomessa ehdin kokemaan vielä muutamat märät kengät ja sotkeutuneet ripsivärit. Täällä nimittäin on satanut vettä nyt viitenä viimeisenä päivänä ihan tarpeeksi ja sateen kastelemat kengät nyt ei ole sama asia kuin lumen kastelemat.

5.12.2011

Disturbia

Hengissä tällä hetkellä vain red bullin voimalla. Hain kaupasta jättitölkin sitä kun koko päivä on mennyt siinä, että taistelen jotta silmät pysyy auki. Hyvä alku viikolle. Niin mikä rentouttava viikonloppu?

Perjantain lupasin itselleni, että otan rauhassa. Hengasin sohvalla syöden pitsaa ja kiljuin koko illan lapsista keskimmäiselle, että sulkee xboksinsa. Miten ihan oikeasti joku jakaa sitä laitetta varmaan 10 tuntia päivässä. Se pelasi kun minä lähdin kouluun, se pelasi kun palasin koulusta ja koko illan siihen päälle. Yritettiin katsoa jotain Cowboys & Aliens leffaa, mutta minä luovutin 36 minuutin kohdalla, koska se oli ehkä maailman huonoin ja tuntui, ettei koko leffa ollut alkanut siihen mennessä. Sen sijaan oli hyvä jutella kavereille koneella.

Lauantaina kiskoin itseni aikaisin pystyyn lähteäkseni shoppailemaan joululahjoja. Niin, meidän piti ostaa joululahjoja, mutta mun miljoonasta pussista suurin osa oli kyllä kaikkea muuta kuin joululahjoja. Ostin mm. laukun, jota olen täällä nyt kolme kuukautta kuolannut, mutta hinnan (40 euroa) takia olen aina jättänyt sen kauppaan ja yrittänyt elää ilman sitä. Nyt se oli pakko ostaa (veronpalautukset<3) ja seuraavassa kaupassa rakastuin palavasti pieneen iltalaukkuun ja kun kyse oli mangon laukusta, ei sekään tietystikään ollut halpa. Ostin myös maailman megasuurimman hupparin, jonka pussihelma roikkuu mulla lähellä polvia, koska se vain on niin megasuuri ja ihana, ja olen aivan valmis muuttamaan sen sisään koko talveksi.

Meidän piti mennä Emilian luokse katsomaan kolmatta Twilightia, koska suunnitelma oli mennä katsomaan Breaking Dawnia sunnuntaina, mutta jotenkin kummasti ylipuhuin tuon, jolla ei ollut yhtään fiilis lähteä ulos, lähtemään silti baariin. Kiva kaveri. Olin vain sillä tuulella, että tarvitsen viiniä ja hetken jotain ihan muuta ajateltavaa, kun olin viimeiset 24 tuntia vähän jojoillut ikävän kanssa niiden veljen juhlien takia. Soitin sille illalla ennen kuin lähdettiin ulos ja musta oli maailman parasta vain kuulla sen ääntä ja höpöttää tyhmiä juttuja hetki. Se käski mun taistelemaan vastaan kaikin voimin kun kerroin sille, että mulle soitetaan väkisin Justin Bieberiä.

Päädyttiin taas baarin Bastilleen ja mulla oli vähän kumma fiilis joka jutusta. Saatiin skumppapullo ilmaiseksi, kun kaveri tuntee sen baarin omistajan ja vähän liian nopeasti juotu kuohari sai ihan mielettömän pahan olon aikaan. Musta tuntui, että illassa katosi tunnit jonnekin ja en ollut yhtään perillä siitä mitä tapahtuu. Päätin mennä täysin hajalle yhden jätkän sanoista baarin ulkopuolella ja keräsin itseäni vain vaikka kauan ja huusin sille "fuck off" miljoona kertaa. Sillä hetkellä en enää kunnolla tiedostanut sen sanoja, olin vain hajalla sadan muun asian perään siinä samalla.

Tavattiin sama jätkä, josta kirjoitin ehkä kuukausi takaperin, josta jälkeenpäin osasin vain sanoa, että se oli hyvä jätkä. Olen niin kyyninen täällä, että haluan vain löytää kaikista huonoja puolia, mutta se ei ole ikinä ollut muuta kuin mukava mulle. Juttelin ikuisuuden sen kanssa siellä ulkona ja se puolusti mua kun miehet yritti väkisin käydä käsiksi muhun yhden ruokapaikan edessä. Se mua ahdistaa eniten, jos tunnen itseni nurkkaan ahdistetuksi täysin vieraiden miesten puolesta ja vaikka kuinka työnnän niitä pois, ne ei usko. Tuo mun kaveri hermostuikin aika pahasti niille ja tuntui hullulta seisoa vieressä kun en ymmärtänyt yhtään siitä isoilla kirjaimilla käydystä keskustelusta, mutta kaveri vieressä toteaa "ne riitelee susta". Juu, hienoa.

Pääsin nukkumaan joskus kahdeksan aikaan aamulla maailman tappavimman päänsäryn kanssa ja siitä sain nauttia koko aamun kun nukuin hiukan onoffina heräillen muutaman minuutin välein siihen takovaan särkyyn päässä. Joskus ennen kahta herättiin vihdoin kunnolla. Sama jätkä soitti mulle herättyään ja kyseli pääsinkö hyvin yöllä perille ja valitin vain mun päänsärystä sille. Toinen pyysi voiko puhua Emilialle ja oli sille kuulemma vannottanut, että mut pitää ruokkia ja antaa lääkettä. Mä en tajua sitä ihmistä, kun se hämää mua niin miljoonalla eri tasolla. Meidän välillä ei ole mitään romanttista, mutta silti se on hyvä jätkä. Hämäävää.

Meidän perinteinen sunnuntaileffa jäi välistä koska ei todellakaan ollut oloa leffailtaa varten. Käytiin syömässä keskustassa ja raahasin väsyneen itseni kotiin illaksi. Olin valmis halailemaan mun host isää, joka oli vihdoin ostanut mulle erillisen patterin mun huoneeseen ja alakerta on ehkä taas asumiskelvollinen. Se tosin totesi mulle "you cannot be finnish, you must be african" lauseita kun kerroin että olen ihan umpijäässä, vaikka ulkona oli (kuulemma) ollut 15 astetta lämmintä eilen.

Kiva aloittaa viikko taas ihan jäässä, mutta ei se mitään, koska nyt on jo joulukuun viides päivä ja se tarkoittaa, että 11 päivää ja olen jo suomessa.

2.12.2011

Äiti, tänään minä letitin hiukseni...


Ei, otsikosta huolimatta äiti ei tätä blogia lue tai jutut olisivat hiukan toisella tasolla siinä vaiheessa. Aloin hiukan leikkiä photoboothilla kun yritin edes pikkuisen ikuistaa tuota mun lettikampausta jonka tänään telkkaria katsoessa itselleni taioin. Mulla on tullut tavaksi täällä alkaa ihan randomilla letittelemään hiuksiani kun katson telkkaria ja kokeilemaan erilaisia lettejä hiuksiini ihan ilman peiliä. Kyllästyn peilin edessä kokeiluun aina noin puolessa sekunnissa mutta sokkona letittäessä on ihan kivaa. Musta on muutenkin täällä ylennetty jonkin asteen kampaaja kun joka päivä taion jonkinlaisia lettejä meidän tyttöjen hiuksiin (tai vaihtoehtoisesti lakkaan niiden kynsiä). Ihan kivaa kyllä. Nämä siis ihmisen käsistä, joka ei vielä kesällä osannut tehdä itselleen ranskanlettiä. 


Tällä hetkellä sydämmen saa mm. ranskalainen sipulikeitto, jota eilen kokattiin perheen äidin kanssa ja mikä oli maailman parasta ja juustoisinta. Tulin siihen tulokseen, että voisin elää sillä ja avokadoilla varmaan vuosikymmeniä, jos pitäisi. Sydämmen saa myös se, että ostin tällä viikolla vihdoin lentoliput suomeen ja kahden viikon päästä pääsen pussailemaan meidän haukun ihan kuoliaaksi. Host maman kanssa juteltiin ja tultiin siihen tulokseen, että äitille ei ehkä kannata kertoa, että ainoa, mitä oikeasti olen täällä ikävöinyt on tuo koira. Sydämmen saa myös se, että sain tänään koulussa ehkä kuukausi sitten kirjoittamani 15 virkkeen tarinan takaisin ja ainoat virheet siinä oli lähinnä virheitä sanojen sukujen kanssa ja pari sanaa olin kirjoittanut väärin. Ranska ei siis suusta tule vielä ulos ollenkaan, mutta paperille sitä tulee ihan kivasti, vaikka välillä lauseet kaatuvatkin siihen etten tiedä sanoja. Viimeinen sydän menee sille, että on viikonloppu, mulla on ohjelmaa sekä huomiselle, että sunnuntaille très paljon ja en ehkä muista ajatella, että mun hölmöidioottirakasveli juhlii huomenna niitä lakkiaisiaan. 


Jatketaan hei mulla on kynnet linjalla. Hitsi kun tuo sormus näyttää hölmöltä kuvassa. Ostin sen viikko sitten - ja samanlaisen valkoisella kivellä myös, koska en osannut päättää kumpi on kivempi - ja siitä saakka jompi kumpi niistä on asunut sormessani melkein joka päivä. Kynnet on mielestäni kivat, mutta toivon, että olisin tehnyt niistä vähän erilaiset. Silti taidan toivoa, että ne kestäisi viikonlopun läpi. 


"Katsokaa, näin minä muodostan itselleni nokan!" 

Mulla oli varmaan miljoona muuta juttua, joista mun piti tänne höpöttää, mutta olen unohtanut niistä jo kaiken. Ai niin! Yksi juttu on pakko jakaa ja katsokaa tämä niin saatte takuuvarmat naurut! Tälläistä meille opetetaan koulussa: