10.1.2012

"Can we pretend that airplanes on the night sky are like shooting stars"

Viikko ja päivä paluusta Pariisiin ja taas on jo sellainen olo, kuin ei koskaan olisikaan ollut poissa. Elämä jatkui kevyesti siitä, mihin sen kaksi viikkoa aiemmin olin jättänyt. Tuntui hyvältä nähdä kavereita, samoin kuin tuntui hyvältä tulla taas vaihteeksi jonkun rökittämäksi Mario Cartissa.

Mä en ikinä oikein tiedä mitä kirjoittaisin aina viikoistani kun ne menee aina niin samalla kaavalla ja se tuntuu välillä tosi tylsältä. Viime viikko oli harvinaisen helppo kun host mama oli kaksi päivää kotona, mikä helpotti mun elämääni paljon. Kokkailin maailman parasta intialaista lohta (niin hullulta kuin se kuulostaakin) ja vietin perjantaina kolme tuntia päällystäen barbien huonekaluja hopeisella lahjapaperilla, kun yhden huoneessa piti olla vain hopeaa.

Viikonloppu sai olla omistettu Emilialle ja vietettiin kyllä yksi parhaista viikonlopuista täällä ikinä. Käytiin ulkona kumpaisenakin iltana ja välillä tuntui, että eläisin ihan kuin elokuvassa, koska niin monta umpikliseistä, sekä hullua ja vähän vastuutonta hetkeä mahtui meidän viikonloppuun. Lauantai aamuna viiden jälkeen on ihan super hyvä vain ilmoittaa, että "haluaisin käydä katsomassa eiffel tornia just nyt" ja lähteä ensimmäisellä metrolla sinne. On ihan mahdotonta kuvailla sitä tunnetta kun seisot ihan aution tornin alla silloin kuin siellä ei ole edes valoja päällä ja oma olo on kuin romanttisesta leffasta. Sellainen pieni ohikiitävä hetki, jonka aikana ei voi ajatella kuin sitä, kuinka onnellinen on. Host-isää nauratti aika kovin kun törmäsin siihen aamulla kahdeksalta etupihalla. Lauantaina uudet seikkailut, kaksi kertaa kummallisemmat kuin edellisenä iltana, mutta aivan yhtä hyvät.

Joskus joulukuussa sain blogiini sekä ihan asiallista, että aika asiatonta kommenttia juhlimisestani täällä ja siitä, miten perheeni siihen suhtautuu. Niin kuin jo silloin vastasin, uskoin asian olevan heille ihan täysin ok. Ollaan tässä kahden päivän aikana käyty keskustelua kummankin vanhemman kanssa, joista isän kommentti oli vain luokkaa "it's not really my business, but did you have fun last night? ... at least you're having fun and I'm happy for you". Host maman kanssa taas käytiin aika pitkä keskustelu meidän tuttavaperheen au pairista ja siitä, miten se tyttö ei oikein lähde kotoa koskaan... Keskustelu sitten sivusi myös mun juhlimistani siinä samalla.

Tämän tuttavaperheen äiti nimittäin oli tentannut omalta mamaltani lauantaina pitkään olenko illalla kotona kun olivat tulossa meille kylään ja heidän au pair J oli tulossa mukaan. No, mama oli vastannut monesti, että ei tiedä missä olen ja olenko tulossa (ilmeisesti miehensä ei ollut ehtinyt kertoa eteenpäin mun "meen tapaamaan kavereita ja jään varmaan yhden luokse yöksi" - viestiä eteenpäin vaimolleen). Se, ettei mun mamani sitten ollut tiennyt mun menemisistä ja tekemisistä oli ihmettänyt tätä tuttavaperheen äitiä kovasti, mihin oma mamani oli vain vastannut, että "en ole viisi vuotias, vaan saan mennä ja tulla juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Mitä siitä, jos olen yöt poissa kotoa, jos minä näytän nauttivan ajastani täällä ja olen nuori, niin miksi ihmeessä en saisi olla ja juhlia juuri niin kuin haluan, koska se ei mitenkään negatiivisesti heijastu perheeseen tai heidän arkeen." Kyllä, mä rakastin sitä, miten suoraan se oli tämän eteenpäin ilmoittanut ja miten se luottaa siihen, että aikuisena ihmisenä elän elämääni juuri sillä tavalla miten parhaimmalta tuntuu.

Ei tarvinnut edes itse kysyä, vaan sain ihan huomaamattani vastauksen siihen, että ollaan edelleenkin samoilla linjoilla keskenämme mun vapaa-ajan viettoni suhteen. Oikeastihan käytiin varmaan kuudes miljoonas keskustelu tuosta J:stä, joka ei muuta oikein tee kuin istuu kotona. Ymmärrän kyllä, että se on ujo ja kun englanti eikä ranska ei ole kumpikaan kovin vahvoja, on hiukan vaikeaa ehkä olla rohkea, mutta silti. Olen ollut tietoinen siitä että se saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi ja yrittänyt pyytää sitä mukaan vaikka minne, mutta negatiivisen vastauksen aina saatuani, alkoi se käydä vähän vanhaksi. Hiukan ehkä rikkinäisen puhelimen kautta ilmeisesti oli saattanut J:nkin korviin kaikua, että olen just about done kyselyideni suhteen, koska kun negatiivisten vastausten määrä alkaa lähennellä kymmentä, en vain jaksa yrittää, vaikka tiedänkin, että vika ei ole itsessäni vain vaan toisen ujoudessa. Käytiin onneksi tänään kahvilla, joten ehkä saan sen nyt revittyä ainakin muutamaan kertaan omien kavereideni kanssa jonnekin mukaan ja jos tyttö ei tunnu viihtyvän, voin heittää kiven kaivoon ainakin yritettyäni parhaani.

Tulipas siitä taas vuosisadan avautuminen monesta aiheesta, mutta jonnekin on vähän pakko purkaa. Nyt voin taas jatkaa hölmöjen asioiden perään hymyilyä ja jatkaa uutta viikkoa yhtä hyvin kuin se on alkanutkin.

Ai niin, ajattelin venyttää tän vielä maailman pisimmäksi postaamalla taas puhelimen arkistoista valikoiman viimeisen parin viikon ajalta.


Synttäri-ilta suomessa ja kuvaan oli pakko ikuistaa hirvein juoma ikinä. Älkää. Ikinä. Ostako. Alkossa. Myytävää. Ufoshot-litkua. Hirveintä ikinä, eikä meenannut mennä alas millään. Hyi. 


Tätä minä kaipaan: cd-soitinta ja levykokoelmaa (+ mun sekasortoista lipastoa) ja sitä, että joka aamu kun meikkasi, voi vain valita uuden levyn mitä kuunnella. (Ei, ei ole sama asia laittaa niitä samoja levyjä puhelimesta soimaan).


Musta alkaa tuntua, että pariisi ei tänä talvena tule näkemään ollenkaan lunta. Onneksi meidän takapiha sentään vähän näki. 


Uudenvuodenaattona tultiin kotiin, jossa kuusi seisoi (luojan kiitos!) edelleen paikallaan, mutta kuusen nauhat olivat lähteneet kävelemään kauniisti lattiaa pitkin. Meidän hauvavauva on aika paukkuherkkä tapaus (ukkonen ja uusi vuosi on pahimpia vihollisia) ja kun jotkut riemuidiootit oli aloittaneet raketeilla leikkimisen jo ennen sitä kuutta illalla, oli raukka maastoutunut kuusen alle piiloon yksin kotona ollessaan ja sieltä takaisin uskallettuaan vienyt joulunauhat mennessään mukana. Oli se aika reppana. 


<3



Tähän on ehkä hyvä lopettaa... 

3 kommenttia:

  1. On muuten jännä juttu toi juhlimisasia, nimittäin oon aika satavarma, että jos olisit mies ni kenelläkään ei olis yhtään mitään sanottavaa asiaan! mutta uskallapas olla nainen, joka bilettää!

    VastaaPoista
  2. vai että joltain on tullut ruusu? :)

    semmosia ne jotku anonyymit on että heti jos löytyy jotain pientäkin aihetta valittaa jostain niin nehän varmasti myös valittaa :----D vähän kaikkien blogeista löytyy jos minkämoista tekstiä eikä voi ku nauraa.

    mut niihän se on että aikusen ihmisen luulis saavan tehä mitä ja millon huvittaa. tuskin jää kovin hyvät muistot jos vaan kököttää kotona!

    VastaaPoista
  3. Ano: niimpä (: vaikka aina väitän, että en haluaisi olla poika, koska tyttönä on hyvä olla, mutta ehkä sitten joskus kuitenkin :D

    Olivia: ehkä, ja tällä kertaa muistin napata kuvan ennen kuin se kuoli :D ja ihan ylipäätään noista anonyymeista, olen ton toisen blogin puolella joutunut kasvattamaan aika paksun nahan niiden suhteen ja itsekin kyllä vain nauran niille, jotka kuvittelee tietävänsä mitä elämälläni teen, paremmin kuin itse tiedän... yleensä en ajattele kahta sekunttia niitä kommentteja, mutta koska kyllä välillä olen itse miettinyt mitä perhe ajattelee, jos olen käytännössä koko viikonlopun poissa, niin ainakin sain nyt vastauksen ja tännekin sen ajattelin kirjoittaa, jos joku muu on asiaa pohtinut (asiallisella tai epäasiallisella tavalla)

    VastaaPoista