23.1.2012

Pitääkö munkin kirjoittaa politiikasta?

Musta tuntuu, että viimeisen viikon aikana melkein jokaisesta blogista on löytynyt jotain politiikkaan viittavaa. Musta on myös hauska huomata, miten yhtäkkiä kaikki facebook-kaverini ovat hirveän poliittisesti valveutuneita, tai miten "kävin äänestämässä" on yhtäkkiä hyvä tilapäivitys. Tiedän, että joukossa on myös niitä, jotka ihan oikeasti seuraavat politiikkaa ja jotka seuraavat sitä muutenkin kuin kerran kuudessa vuodessa, mutta siitä huolimatta mua huvittaa.

Itse voin rehellisesti sanoa, että olen tällä hetkellä niin pihalla politiikasta kuin olla ja voi. Vähän hävettää, mutta ei se mitään. Tiedän kyllä minkä puolueen kannalle noin suuressa kaavassa varmaan kallistuisin, mutta näissä vaaleissa olin ensiksi sitä mieltä, että noista kahdeksasta henkilöstä, joiden numeron äänestyslappuun voisin taiteilla, ei vain ollut ketään, joka olisi mulle se oikea vaihtoehto. Sieltä löytyi kaksi ihmistä joita en voi sietää, jotka saa mun karvat nousemaan pystyyn. Kaksi sellaista, joista mulla ei oikein muutenkaan ole mitään sanottavaa. Kolme sellaista, joiden ajatusmaailma ja arvot on täysit erilaiset kuin itselläni, sekä yksi, josta en ollut edes kuullut ennen kuin nyt vasta, vaalien alla. Lähtökohta oli hyvä. Ai niin, mainittakoon muuten, että vaalikone olisi kehottanut äänestämään Soinia, ihmistä, jolta haluaisin aina tasaisin väliajoin vääntää niskat nurin, koska se ajattelee kaikesta täysin päinvastaisesti kuin minä. Mitäköhän sinne koneeseen olen täytellyt...

Ihan jo puhtaasti sen takia, että mulla ei mielestäni ollut ehdokasta, joka täysin vastaisi sitä, mitä itse presidentiltä haluaisin, olin jo tehnyt rauhan sen asian kanssa, etten pääsisi äänestämään ollenkaan. Kuvittelin siis, etten voisi äänestää täällä kun asun edelleen virallisesti suomessa. Noh, eipä se niin mustavalkoista ollut, mutta liian myöhään mua sivistettiin näistä ulkomailla asumisen saloista. Vasta viime viikolla mua alkoi harmittamaan se, etten päässytkään äänestämään. Toisella kierroksella aion äänestää ja tiedän tasan tarkkaan myös ketä äänestän.

Oikeastaan mua melkein vähän harmittaa, että seurasin eilen toisella silmällä vain ylen vaalilähetystä illalla, enkä saanut olla istumassa olohuoneen sohvalla riitelemässä iskän kanssa. Meidän perheestä kun löytyy maailman suurin Niinistön fani ja toinen, joka ei voi sitä kaveria sietää ollenkaan. Olisi ollut mielenkiintoista.

Mua on kiehtonut vaalit, pisteidenlaskun seuranta ja kaikki vastaava jo ikuisuuden. Musta ehkä huvittavinta on se, miten silloin kun Ahtisaari valittiin presidentiksi, olimme veljeni kanssa juosseet ympäri meidän asuntoa peräkkäin (sellainen kiva, jossa pääsi juoksemaan ympyrää, äitin mielestä varmaan tosi mukava juttu). Olimme kuulemma juosseet peräkkäin ja itse olin huutanut Elisabeth Rehnin nimeä, veljeni taas Ahtisaarta. Voi kuinka toivonkaan, että tuosta olisi videokuvaa. Ikäähän meillä oli, hmm... Itse olin juuri täyttänyt 4 ja veljeni oli siis 2,5 vuotias. Poliittisesti valveutuneita heti vauvasta saakka siis. Empä oikein tiedä miten tuohon tilanteeseen on päädytty, kummankin ollessa niin pieniä, ettei tosikaan, mutta noh, tätä tarinaa äiti jaksaa kertoa.

Mun oikeasti lyhyeksi tarkoitettu tekstini venyi näköjään ihan hassuihin mittoihin ja nyt pitää jo lähteä hakemaan lasta koulusta kotiin ja aloittaa taas uusi viikko ja toivoa, ettei arkipäivät venyisi liian pitkiksi.  Ehkä kirjoitan arjesta muuten jossain vaiheessa.

ps. mun teki mieli aloittaa tämä postaus kertomalla, miten onnistuin polttamaan kitalakeni eilen perunalla (kyllä, perunalla) McDonaldsissa ja nyt siellä on rakko/haava, joka tekee ihan hirvittävän kipeätä koko ajan, etenkin kun tuo kielen lävistys koskee siihen. Tulin siihen tulokseen, että ehkei sillä kannata aloittaa tai jokainen tätä lukeva kuvittelee mut vielä suuremmaksi onnettomuusalttiiksi ihmiseksi kuin olenkaan... Toisaalta, jos olisin aloittanut tämän sillä, ei tästä olisi tullut ehkä onnettominta poliittista paskaa ikinä...

pps. presidentitarinoista puheenollen, Martti Ahtisaari on opettanut mua golffaamaan... Kyllä se sen pallon sai reikään saakka sohittua, mutta oli jo sen verran kankeassa kunnossa ettei saanut kumarruttua sitä sieltä noukkimaan. Silti mun mielestä on aika hauska voida sanoa että (silloin jo ex)presidentti on opettanut mua golffaamaan.

2 kommenttia:

  1. Ja Ahtisaaren sisko opetti mulle kotitaloutta 7-9 luokat :) Hyvin osaan pullataikinat ja ruoanlaiton!

    VastaaPoista