23.2.2012

sick and tired

Viikon radiohiljaisuus, hups. Tai oikeastaan yli viikonkin. Jos asiat olisi ideaalilla tavalla, voisin nyt bitchata tänne siitä, miten rasittavaa on olla neljättä päivää lasten kanssa kotona ja koittaa viihdyttää niitä. No, asiat ei aina mene niin kuin niiden toivoisi menevän, koska tämä yksi on viettänyt viimeiset neljä päivää sängynpohjalla ajatellen, että jokainen hengenveto on vähintään viimeinen. Kyllä, kiva olla kipeä!


Heräsin perjantaina siihen, että olo on kumma ja kurja. Raahasin itseni kuitenkin kouluun, jossa lähinnä torkuin ja kuolin kaksi tuntia taudin iskiessä päälle. Ei kivaa. Kotiin päästyäni parin tunnin päiväunet ja särkylääkkeet toivat taas ihan hyvän olon, jota jatkui lauantaille saakka. Koska olo oli hyvä ja ajattelin, että sairaus olisi voitettu, lähdin lauantaina ulos kaverin kanssa. Kaikki olikin hyvin muutaman tunnin ennen kuin yhtäkkiä jostain kehitin kamalan palelukohtauksen, vaikka oltiin sisällä ja oikeasti tosi lämpimässä paikassa. Siinä vaiheessa tiesin, että nyt ei mene hyvin. 

Kivaa olla keskellä Pariisia kun kello oli sillon muistaakseni puoli kolme yöllä, kun tiedän, että koti on maailman pisimmän matkan päässä - tai kaverin koti, ei mua olisi yksin siinä vaiheessa varmaan minnekään päästetty. Meille tarjottiin autokyytiä miehen luo, jonka seurassa kaverini oli viihtynyt koko illan ja mulle luvattiin lämmin sänky ja unta jos haluan. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan, mutta voitti huomattavasti ajatuksen noin 2 tunnin matkasta kotiin yöbussilla, joka olisi myös vaatinut vähintään 45 minuutin kävelyä ulkona. Kun päästiin perille, mun kuume yritettiin saada laskuun lääkkeillä ja pääsinkin heti lepäämään peiton alle. Suunnilleen kolme tuntia siellä kai lepäsin ennen kuin  meidät luvattiin heittää juna-asemalle aamun ekojen junien jo liikkuessa juuri sopivasti kun mun dropit alkoi vaikuttamaan ja pystyin kuumeeltani vähän jopa liikkumaankin. Vielä aamulla olin sitä mieltä, että voisin löytää omaan sänkyyn itseäni parantelemaan, mutta onneksi ei kelvannut vaihtoehdoksi, koska 10 minuuttia sen jälkeen pyörryin junaa odottaessa. Ei kiva..


Pyörtymisen jälkeen pääsin onneksi ongelmitta kaverin sänkyyn nukkumaan ja nukuttiinkin koko päivä, minä kuumettani pois, toinen vain väsymykseen. Seitsämän jälkeen illalla sain vasta itsestäni revittyä sen verran irti, että käytin pari tuntia kotimatkaan ja nopeat moikat sanottuani katosin omaan sänkyyni, toiveena, että kyllä se tästä kunhan saan nukuttua vielä kunnon yöunet. Vanhin lapsista onneksi lupasi huolehtia siskonsa kaverinsa luo leikkimään aamusta, joten mulla ei olisi mitään velvollisuuksia koko päivälle onneksi. Siinä vaiheessa kun mittasin kuumeen ja tajusin, että se on edelleen melkein 39 astetta ja itsellä se normaalilämpö on 35,7, alkoi hiukan hirvittämään se, missä lukemissa olin edellisenä yönä vetänyt kun silloin olin kuin tulikuuma teepannu ja nyt olo oli jo "melkein kuumeeton". Mun "pienet yöunet" venyi kevyiksi 21 tunnin uniksi, jonka aikana kerran olin herännyt ottamaan lääkkeitä ja muutaman kerran juomaan, vessaan tai muuten vaan kärsimään, koska olo oli todella sitä luokkaa, että kuolen millä sekunnilla hyvänsä. Sellaista oloa ei voisi toivoa kenellekään, kun joka paikka on kipeä ja noh, sattuu, sattuu, sattuu! Suurin ongelmahan oli se, etten ollut pystynyt ajattelemaankaan minkään ruoan suuhuni lykkäämistä viimeiseen pariin päivään ja kun vatsani oli muutenkin jo yksi pyörremyrsky, en oikein uskaltanut ottaa mitään särkylääkkeitä ihan kamalaan pääkipuuni kun pelkäsin, että seuraavaksi olisin oksentamassa niitä ja saisin vielä yhden ihanan ulottuvuuden tälle taudille. Olin siis yrittänyt pitää verensokeria ylhäällä erilaisten hedelmämehujen ja soseiden avulla, jotta en joutuisi uudestaan kosketuksiin lattian kanssa tahtomattani jo toistamiseen parin päivän sisällä. Pakko muuten mainita, että herätessäni maanantai-iltana seitsämän aikaan (lääkkeet oli vihdoin alkaneet vaikuttaa tässä vaiheessa), tajusin, että viimeisistä 36 tunnista olin nukkunut noin 33. Ihan kiitettävästi.


Vaikka onneksi pahimman olon selätinkin jo tiistaihin mennessä, olen edelleen jojoillut tämän tartunnan kanssa puolelta toiselle. Välillä on ihan ok olo, mutta maailman pienimmät juttu vie kaikki voimat pois mun ruumiista. Pystyn lähinnä koomaamaan sängyllä / sohvalla ja mikä tahansa, joka vaatii enemmän energiaa, tuntuu tappavan mut. Multa kysyttiin eilen pystynkö laittamaan nuorimmille jotain mega yksinkertaista luonasta kun kukaan muu ei ehdi kotiin sitä tekemään ja lupasin. Onnistuin polttamaan pakastekasviksetkin pannulle, kun unohduin tuijottamaan kauakaisuuteen ja unohdin ajan kulun. Tämän perheen isän piti tulla kotiin jo iltapäivästä, mitä ei tietenkään tapahtunut ja minun voimieni ollessa ihan täysin kulutetut, nukahtelin sohvalle vain koko illan ajan ja olihan tuo jossain vaiheessa kotiin saakka löytänytkin. Menee tosi hyvin siis. 

Tänään onneksi näköjään tuo isä on kotona koko päivän (ja ehkä huomenna myös), joten saan edelleenkin ottaa vain rennosti ja levätä. Ironistahan on se, että olen taas ollut kaksi tuntia pystyssä ja olisin valmis ottamaan nyt jo parin tunnin päiväunet kun väsymys hiipii koko ajan jostain nurkan takaa ja tahtoo yllättää mut joka kerta kun en huomaa ja nukahtelen ihan out of control tyylillä minne tahansa.  Mun vartaloni on edelleen ihan täysin sekaisin tän taudin jäljiltä, mutta vähitellen tässä yritetään päästä takaisin elävien ihmisten kirjoihin. Asetin itselleni tavoitteeksi, että jos sunnuntaihin mennessä saisin revittyä itseni taas jo ihmisten ilmoille, olisin antanut itselleni ihan tarpeeksi aikaa sairastaa. Katsotaan nyt, kuinka suunnitelma toimii vai otetaanko taas takapakkia tämän homman kanssa. 

Pakko muuten sanoa, että kun wehearit:stä (josta kaikki tämän postauksen kuvat on) etsin edes jotain kuvitusta tämän tappavan kuivan sairaskertomukseni kuvittamiseksi, tämä kuva pisti huvittamaan suuresti.


Boys! Ugh! :D

Palaan joskus kun mulla on muutakin kerrottavaa kuin se, miten influenssa vaikuttaa vartaloosi. Ei ole kivaa. Älkää sairastuko. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti