30.3.2012

Starships


Ranska pehmentää selvästi ihmisen aivot. Minä en ikinä, ikinä, ikinä ole suostunut ymmärtämään Nicky Minajia. Varmasti sillekin on yleisönsä, mutta so not my piece of cake. Silti olen jumittanut tätä biisiä koko päivän ja kyllä, iskee ja kovasti. Toisaalta, oliko yllätys, kun mun puhelimesta löytyy tälläkin hetkellä myös yksi Justin Bieberin biisi... Mutta se nyt vain on meidän Pariisi-biisi, jota on tosi hyvä soittaa mm. keskellä yötä rap-musiikkia rakastaville pojille autolla ajellessa... Mun musiikkimaku on tapettu. Seitsämässä vuodessa System of a Downista Justin Bieberiin...

Sen lisäksi, että mun musiikkimaku on täällä kokenut täyden murroksen, yksi toinenkin asia on muuttunut, nimittäin taskuparkkeeraustaitoni. Mun pitäisi joskus kirjoittaa tämän maan liikenteestä ihan kunnon postaus, mutta siinä vaiheessa kun joutuu lähettämään kaverille viestin "kun mä tulin tähän maahan en osannut kuollaksenikaan taskuparkkeerata, mutta nyt sain auton taivutettua niin pieneen rakoon, etten oo ihan varma miten saan sen ulos siitä", saa vähän olla onnellinen. 

Mä olen aiemminkin sanonut, että olen aika peukalo keskellä otsaa -ihminen autojen kanssa. Mun ajotaidoissa ei ole mitään moittimista, tai no "I'll give you an A+ now for your driving, when you learn how to drive like a french ignorant idiot, you'll get an A++" sanoi host isä kun ekoja kertoja se kyydissä ajelin. Vähän olen oppinut olemaan se french idiot, tai no siis, kiroan ääneen jokaisen ranskalaisen idiootin lähinnä, mutta varovainen kuski olen edelleen.

Autoa osaan objektina käsitellä hyvin, sen sisällöstä en niinkään ymmärrä. Ainoa asia, joka mulle aina on harmaita hiuksia aiheuttanut, on parkkeeraaminen. Minä en osaa parkkeerata! Ei, minä en osannut parkkeerata. Jenkeissä opetin itseni peruuttamaan ruutuun parkkeeratessa, Ranskassa olen opettanut itseni taskuparkkeeraamaan. Monelle varmasti ihan jokapäiväinen juttu, mutta mulle tuottaa ääretöntä mielihyvää tieto siitä, että saan yhdellä yrityksellä pyöräytettyä autoni pieneen tilaan ja sen voi jättää siihen. Pienistä asioista pitää osata olla iloinen?

Jos parkkeeraustaidot ovat ne, jotka ovat saaneet hymyn omille huulilleni tänään, viikon kummastuttavin asia tapahtui tiistaina. Istuttiin normaalisti pariisin keskustassa junassa kaverin kanssa kun tuo toinen alkaa yhtäkkiä katsoa aika tarkkaan mitä mun selän takana istuva mies tekee... Niin noh, eihän se sen enempää tai vähempää kuin vedä kokaiinia siinä meidän vieressä. Päivänvalossa, keskellä kaupunkia. Oli asteen verran epätodellinen olo siinä vaiheessa. Kelpaako tähän enää edes kommentiksi "only in paris". Mä olen tässä kaupungissa työntänyt todella montaa henkilökohtaista rajaani todella kauas siltä mukavuusalueelta, missä aiemmin elin (siksi, että on tuntunut hyvältä), mutta huumeisiin saakka en ole vielä päässyt, enkä kyllä ikinä tule pääsemäänkään. Mietin vain itsekseni, että kuinka pahassa kunnossa pitää olla, että kokaiinin vetäminen keskellä päivää junassa on hyvä idea? 

Mulla oli jotain muutakin kerrottavana, mutta lahjakkaasti kaikki taas on kadonnut mielestä kun pitäisi olevinaan sanoja tähän kenttään keksiä. Ehkä yritän käydä nukkumaan, koska univelkaa on kerääntynyt suuri vuori tässä viimeisten viikkojen aikana. Tänä viikonloppuna suunnittelin nukkuvani 12 tunnin yöunet molempina öinä ja nauttivani lähinnä omasta sängystäni. Sitä odotellessa... 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti