28.3.2012

Young, wild, free

Vielä perjantaina toivoin, että viime viikonloppu olisi ollut yksi parhaimmista ikinä. En muista milloin asiat olisivat kusseet niin täydellisen pahasti parin päviän aikana. Mahtavaa.

Perjantaina rikoin jalkani ja se ei ole vieläkään kunnossa. Kotilääkärinä epäilin ensiksi rasitusmurtumaa jalkapöydässä, mutta en menisi vannomaan sen puolesta. Jotain todella samanlaista kuitenkin. Itse tosin itsepäisesti yritän uskoa, että saan sen parannettua kävelemällä, enkä suinkaan lepäämällä. Oli kivaa olla ulkona kun välillä tuntui, etten pysty kävelemään ollenkaan. Kun hyppäsin yöbussista meidän juna-asemalla, josta todella on se +/-5 minuuttia kävelymatkaa meille kotiin, en ollut varma pystyisinkö siihen matkaan. Ainakin siitä olin varma, että aamulla on nousisi sängystä pystyyn kun sattui niin paljon.

Herätys seuraavaan aamuun ei onneksi ollut ihan niin toivoton ja jalka kesti jo melkein hyvin. Sattui, mutta ei tehnyt mieli parkua joka askeleella. Jalkapöydän kivun lisäksi oli kiva yhdistää tähän se, että jouduin jännittämään pohjettani koko ajan kävellessäni, joten lauantain aikana myös pohjelihakseni teki kuoleman ja seuraavat pari päivää vietinkin jalkapöytä kipeenä ja jatkuvia suonenvetoja pohkeessa irvistellen.

Lauantaina kun istuttiin lähiöissä yhden linnan puiston muurilla ja nautittiin auringosta, kaveri sanoi, että tällä hetkellä on sellainen olo, että jos joku tarjoaisi vain menolipun takaisin kotiin, toinen ottaisi sen epäröimättä. Itse väitin, että en vielä ole siinä pisteessä, mutta sunnuntai yönä tapahtui jotain, mikä katkaisi multakin sen selän ja varmasti, jos joku mulle mahdollisuutta olisi tarjonnut, olisin karannut ikiomaan sänkyyn suomessa katsomatta kertaakaan taakseni. Kaiken piti taas kaatua niskaan ja välillä pitää löytää niitä todella vääriä ihmisiä muistuttamaan sua, että pitää arvostaa niitä, jotka sulla jo on elämässäsi. Sunnuntain vietin lähinnä masisfiiliksissä, mutta jo siinä vaiheessa päätin, että uuteen viikkoon on pakko lähteä positiivisemmalla asenteella.

Uuden viikon oli pakkokin alkaa positiivisemmin kun ensimmäinen asia mihin aamulla laiskasti sängyssä makoillessani kiinnitin huomiota, oli sähköpostiviesti, joka varmisti mulle kesätöitä ensi kesäksi. Sopimus täällähän oli estää pääsyni paikkaan, mutta loppu hyvin ja pääsen takaisin paikkaan, jossa jo pari kesää olen viihtynyt. Ilman tuota viestiä olisin saattanut haluta haudata itseni elävältä, sen verran mielenkiintoisen väsynyt ja flunssainen oloni oli. Nenä tukossa, kaktus kurkussa edelleen niin kuin koko edellisen viikon ja siihen päälle koko edellisen yön valvominen yskien. Mietin aina, miksen voi saada sellaisia normaaleja yskiä, jotka menisi ohi ihan apteekin perusyskänlääkkeillä, vaan miksi saan niitä, jotka valvoittaa mua aina pari yötä putkeen eivätkä meenaa mennä ohi kuin reseptilääkkeillä. Maanantaina siis vain lepäiltiin, luettiin lapsen kanssa maantiedonkokeeseen aika ahkerasti ja pelattiin ilta-auringossa vielä sulkapalloa tunnin verran pihalla.

Eilen makoiltiin - taas vaihteeksi - muutama tunti Jardin de Luxembourgin tuoleilla syömässä piknik-eväitä ja juoruamassa maailmasta parempaa paikkaa. 95% ajasta pitää muistaa toivoa, ettei kukaan suomea ymmärtävä kuule meidän juttuja, sen verran mielenkiintoiset keskustelut taas käytiin läpi. Tuntuu todella mahtavalta vain voida istua paikallaan ja nauttia auringosta. Lapsi kuitenkin piti taas käydä poimimassa koulusta kotiin ja tämän kanssa lähinnä vain rentoiltiin takapihalla leikkien. Ei mitenkään liian rankkaa.

Illalla nauroin vatsalihakseni kipeiksi, kun meillä oli taas tuon maman kanssa maailman huonoimmat vitsit ikinä. Eniten kyllä kuolin sille, kun mama kysyy meidän pikkuiselta - ikää tosiaan tällä 9 vuotta - "wanna go see Elvis with mommy on thursday?". Oli ihana huomata miten lapsen naamalta näki miten se pohti asiaa selvästi pitkään ja hämmentyneenä ja viimeisenä saatiin sellaisella hiukan pelokkaan hämmentyneellä äänellä ilmoille "mais il est mort...?" (=he's dead?). Tämä on ehkä taas niitä juttuja, joissa pitäisi itse olla paikalla, jotta tätä osaisi arvostaa, mutta mua alkoi naurattaan ihan mielettömästi se lapsen viattomuus ja muita varmaan nauratti kilpaa tuo lapsi ja se, kuinka paljon minä asialle nauroin... Hyvin menee, taas kerran, mutta menköön.

Herätys tähän päivään tuntui taas kerran ihan tuskaisen väsyttävältä, mutta ehkä saan tämän päivän käyntiin kunhan saan tarpeeksi kofeiinia tankattua itseeni. Tällä hetkellä menee vielä ihan hyvin sohvalla koneen kanssa istuessa (kun piti vastata pariin tärkeään sähköpostiin), kun lapsi katselee tossa vieressä telkkarista pari jaksoa Hannah Montanaa, ennen kuin potkin sen suihkuun, syödään ja mun suunnitelmien mukaan seuraavat viis tuntia voidaankin sitten viettää pihalla nauttien noista +22 lämpöasteesta taas. Pakko nauttia niin kauan kun näitä ilmoja vain kestää!

Loppuviikolle on rauhalliset suunnitelmat kun huominen ilta kuluu babysittaillessa ja perjantaina ja lauantaina suunnittelin pystyväni nukkumaan sellaiset 12 tunnin yöunet kumpanakin yönä, jotta saisin vihdoin selätettyä tämän järkyttävän flunssakierteen. Tällä hetkellä toivon vain ihan mielettömän paljon, että seuraavat kaksi viikkoa kuluisivat pikakelausnappia painamalla, koska 14.4 suuret siivet kuljettavat mut haistelemaan suomen kevättä, tutkimaan mitä sieltä löytyy ja vaikka en siellä luultavasti niin kauaa vietäkään kuin aluksi oli tarkoitus, on silti hyvä päästä edes hetkeksi takaisin. Huhtikuun lopussa saan omat vanhemmat ja perhetutut tänne pitkäksi viikonlopuksi ja pääsen turistioppailemaan pariisiin heille. Jee!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti