7.6.2012

Countdown: 11 päivää

Eilen yöllä kun makasin kolmen jälkeen puistonpenkillä katselin taivasta lehtien lävitse ja mietin taas tosi syvällisiä juttuja. Mulle sanottiin monesti 'nukahda vaan, mä pidän kyllä susta huolen', mutta ei keskellä yötä voi nukahtaa ulos. Musta ei selvästi tulis hyvää koditonta, pitää siis tähdätä vähän korkeammalle. 

Puhuttiin tulevaisuudesta ja myönsin, että mua pelotta. Multa kysyttiin miksi mua pelottaa. Vastasin, että mun elämä on suunniteltu seuraavan kahden kuukauden ajalle, mutta sen jälkeen en tiedä mistään mitään. En tiedä missä tulen asumaan, mitä tulen tekemään ja pelottavinta kaikessa, en tiedä tuleeko olemaan onnellinen. Kun olen elänyt viimeiset yhdeksän kuukautta sellaisessa euforiassa, josta en haluaisi päästää irti, mua pelottaa ajatus siitä, että mun pitäisi hypätä takaisin elämän oravanpyörään kiinni ja aikuistua.

Seuraavaksi multa kysyttiin 'tiedätkö sä mitä sä et halua' ja pystyin vastaamaan siihen myöntävästi.  Kuulemma mulla ei pitäisi olla mitään pelättävää, jos tiedän mitä en halua, eikä mun koskaan sitä tarvitse tavoitella. Mä vain satun olemaan ihminen, joka pitää suunnitelmista, vaikka ne ei koskaan toteutuisi, koska musta aina lohduttavampaa on pyrkiä jotain asiaa kohti. Viimeinen asia mitä mulle sanottiin, oli: 'sä lähdet takaisin suomeen, olet siellä kaksi kuukautta ja tulet takaisin, helppoa'. Nuo sanat oli jotain, mihin en osaa vastata niin myöntävästi kuin kieltävästikään, mutta niille oli helppo hymyillä. Tiesin, että ne tuli sellaisen ihmisen suusta, johon ottaisin varmasti täällä yhteyttä, jos, tai oikeastaan kun, tänne palaan - on se sitten vain parin päivän lomamatkalle tai pidemmäksi aikaa.

Pariisi on myös kaupunkina kohottanut mun omaa itsetuntoa ja avannut mun silmiä vielä entistä enemmän eri kulttuureille ja roduille. Siltikin päässä on vielä sanat siitä, miten olen kuulemma rasistinen britti, kun en jaksanut yhdelle miehelle jutella. Lauantai-yönä st. martinin kanaalin rannalla istuessamme, meille yritti tulla tekemään tuttavuutta varmaan lähemmäs kymmenkunta miestä illan aikana. Jotkut uskoivat ihan parista sanasta, ettei kaivata kenenkään muun seuraa sinä yönä kuin toistemme, toisille taas ei meinannut mennä millään jakeluun. 

Joskus yhden aikaan yöllä meitä lähestyi, mies, jota en edes katsonut kunnolla missään vaiheessa. Se yritti jutella, sanottiin suoraan tiukasti, että sori, mutta ei kiinnosta, olis ehkä parempi, jos menisin johonkin muualle. Yritettiin ihan ystävällisesti sanoa useampaan kertaan, että mene pois, mutta kun ei auttanut, täräytin sitten englanniksi peliin aika painavin sanoin, että painu vittuun, me ei haluta puhua sun kanssa. Siitäkös herra innostui ja ensimmäisenä ilmoitti mun olevan rasistinen britti. No en viitsinyt alkaa korjailla tätä omaa kansalaisuuttani miehelle, vaan annoin herran pauhaa aikansa siitä, miten hän opettaa meille, miten Pariisissa ihmiset tulevat juttelemaan tosi helposti ja silloi kun kysytään mistä sä oot kotoisin, pitää vain vastata iloisesti ja myöntävästi ja alkaa juttelemaan toisen kanssa. Toinen provosoitui aika pahasti siitä, miten kuulemma olen rasisti arabeja kohtaan ja ekaa kertaa elämässäni sain kuulla 'mä soitan mun siskolleni ja se tulee panemaan sun äitiäs'. Ei sillä, ettäkö koskaan aiemminkaan olisin mitään motherfucker-shittiä saanut osakseni, mutta tämä herra kyllä nosti tuon loukkauksen ihan huvittavuuden omalle tasolle. Huulta purren sain nauruni hiljennettyä siksi aikaa, että herra sai suunsa puhuttua puhtaaksi ja suostui jättämään meidät rauhaan. Kuulomatkan ulkopuolella (selitettyään kaikille kanaalin varrella istuville luultavimmin meidän rasistisuudesta) saatiin ainakin kunnon naurut miehestä.

Huvittavintahan tuossa oli se, että kyseinen ihminen meuhkasi kahdelle ihmiselle, eikä meistä kumpikaan ole pätkääkään rasisti. Mä olen aina ollut ihan hirveän avoin kaikkia uusia kulttuureja kohtaan, eikä mulle tulis koskaan mieleenkään tuomita ketään näiden ihonvärin, uskonnon, yms. perusteella. Tein tuossa äsken nopean tutkimusmatkan mun puhelimen osoitekirjaan ja tulin siihen tulokseen, että siellä on (jos ei lasketa mun au pair kavereita) aika tasasuhteinen sekoitus sekä valko-, tummaihoisia, että arabeja, joiden numeron olen tallentanut. Kyse on siis vaan mielenkiintoisista ihmisistä, joihin olen täällä ollessani tutustunut, ja jos ihminen vaikuttaa mukavalta, ollaan vaihdettu numeroita. Koskaan ikinä milloinkaan en ole tuominnut ihmistä tämän rodun tai uskonnon perusteella, laitapuolenkulkijoille jätän suosista juttelematta, samoin jos ihminen käyttäytyy aggressiivisesti tai muuten vaan liian tuttavallisesti. Välillä ei vain jaksa ja mun mielestä jokaisen ihmisen pitäisi uskoa se. 

Totuus kun on se, että itse ainakin tässä kaupungissa saan huomiota pohjoismaalaisena blondina. Välillä se ahdistaa, mutta useimmiten en jaksa kiinnittää siihen pahemmin huomiota. Mä olen valmis juttelemaan, jos olen sillä tuulella, mutta jos väsyttää, ihan varmasti olen hiljaa ja keskityn musiikin kuunteluun. 

Silläkin on eroja, miten tulet juttelemaan. Musta oli niin hauska nähdä kaksi eri lähestymistapaa kun käveltiin yksi yö montmartressa pientä puistokäytävää pitkin ja ensimmäisenä ohitettiin poikaporukka, joista kaikki katsoivat meitä ja yksi vain totesi 'Oh my god, pretty', eikä kukaan tullut sen enempää juttelemaan. Siitä kymmenenmetriä eteenpäin taas toiset pojat vetivät koko jutun sinne toiseen ääripäähän, huutelemalla perään näitä 'jos haluat, että joku panee sua oikein kunnolla, ja taitavasti, tule hakemaan täältä, etkä koskaan palaa enää takaisin valkoisiin miehiin, meiltä kyllä löytyy mitä haluat'. Joo, sellaisia tyttöjähän me ollaan: hypätään ekan puistossa istuvan miehen syliin valmiina antamaan heille kaikki ja puoli valtakuntaa päälle. Mitä miehet ajattelee aina välillä. Kyllä mä yleensä jaksan ne miten menee kysymykset, jos ne tulee ihan ystävällisesti ihmisiltä, jotka kunnioittaa mun personal spacea, mutta sitten taas meidän juna-asemalla mun joka ilta kuulemat 'vous êtes très belle' -kommentit jätän omaan arvoonsa. 

Ennen kuin joka ehtii saada täydellisiä kauhukuvia Pariisista ja ajatella, ettei koskaan tule tänne lomalle, ei kannata järkyttyä tästä kaikesta. Minä en millään tasolla koe itseäni pariisilaiseksi, enkä voi millään tasolla verrata itseäni täällä oikeasti asuviin ihmisiin. Minä en kuitenkaan myöskään ole turisti täällä ja se on se seikka, mihin ihmiset kiinnittää huomiota. Sitä on todella vaikea selittää, mutta on suuri ero sillä, onko täällä vain muutaman päivän, vai asuuko täällä pidempään ja myös ihmiset oppii huomaamaan sen. Luultavasti ero löytyy siitä, miten itsevarmasti ihminen itsensä kantaa. Muistan nimittäin, miten New Yorkissa parin kuukauden sielläolon jälkeen, sait kävellä rauhassa vaikka Times Squarella, eikä yksikään ihminen yrittän väkipakolla myydä sulle turistikiertoajelua. Okei, myönnettäköön, että yksin kävellessäni tuskin olin ihan ideaali asiakas heille, mutta vaikka välillä käveltiin kaverin kanssa samaisessa paikassa papattaen Suomea kovaan ääneen, ei meille siltikään mitään yritetty myydä.

Siksi uskon, että täällä on vähän sama asia. Kärjistetysti sanottuna kun turistit usein ihailevat joka kadunkulmaa ja itse kävelee niiden ohi nähtyään ne jo sata kertaa aiemminkin, näytät varmasti enemmän paikalliselta kuin se peruspohjoismaalainen, johon eiffeltornin alla törmää. Multa ei melkein koskaan kysytä 'ootko täällä lomalla' vaan yleensä aina oletetaan, että opiskelen täällä. Samoin kun aina väitän, että tässä kaupungissa olet helppo kohde ryöstäjälle, jos puristat laukkuasi kuin viimeistä päivää, koska se on yleensä merkki pelokkaasta turistista, jonka huomion saa verrattain helpolla käännettyä johonkin sellaiseen, jota ei tapahdu joka päivä omassa kotimaassasi. Se itsevarmuus tämän kaupungin tuntemisesta näkyy ulospäin, mutta varmasti siihen myös vaikuttaa se, missäpäin kaupunkia liikut. Tottakai taskuvarkaan paratiisi on mikä tahansa maailman pahin turistirysä, jossa sanaakaan ranskaa puhumattomia turisteja on vaikka muille jakaa. Niissä paikoissa pitäisin itsekin laukustani hyvää huolta, mutta niillä alueilla, joissa itse hengaan, liikun samalla tavalla laukkuni kanssa kuin Suomessa. Uskon siihen, että niin kauan kun et pelkää joka minuutti tulevasi ryöstetyksi, ei kukaan sua viitsi ryöstääkään. Multa itseltänihän on kahdesti täälläoloaikana yritetty jotain ryöstää - kumpikin tapahtui ensimmäisen täälläolokuukauteni aikana, sen jälkeen ei mitään. 

Tämä teksti muuttui kyllä taas niin hulluksi tajunnanvirraksi pariisista ja tämän kaupungin ihmisistä, etten enää oikein tiedä miten tätä jatkaisin. Ehkä tarvitsen toisen yön, jonka aikana maata penkillä taivasta katsellen ja muistaisin kaiken, mistä aiemmin olisin halunnut kirjoittaa. Onneksi lupasin sellaisen jo viettää. Countdown näyttää 11 päivää ja mielessä edelleenkin vahvinpana se, etten ole valmis lähtemään vielä. 

8 kommenttia:

  1. Mua harmittaa jos/kun tää sun blogi loppuu! On ollu niin kiva lukee näitä sun juttuja alusta asti. :-D Toivottavasti jatkat tätä vielä täällä koto-suomessakin tai sitten silloin jos lähdet taas valloittamaan maailmaa !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että olet tykännyt. Suomeen palatessa mun elämä tulee aika pitkälle olemaan "tänään istuin töissä 11 tuntia ja sen jälkeen kaaduin sänkyyn ja nukuin aamuun saakka" -meininkiä, joten katsotaan, jos suomesta käsin jatkuu, mutta varmasti, jos takaisin maailmaa valloittamaan lähden niin siinä vaiheessa sitten :D

      Poista
  2. Heippa,
    Olin itse vastaavassa tilanteessa noin vuosi sitten. Paluuahdistus Suomeen oli valtava ja ensimmäiset kuukaudet oli kamalia. Podin kamalaa paluushokkia ja halusin vain takaisin maailmalle.
    Kuitenkin erään silmiä avaavan keskustelun jälkeen päätin muuttaa asennetta ja nauttia hetkestä ja siitä mitä minulla on ympärillä.
    Siitä asti elämä on Suomessa ollut vähän helpompa ja mukavampaa. Onhan täälläkin hyviä juttuja ja maailmalle pääsee takaisin.
    Koita siis antaa Suomelle mahdollisuus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, mä tiedän kokemuksesta millainen toi paluushokki on. Kun viimeksi palasin maailmalta, elin puolitoista kuukautta sellaisessa horroksessa, että hyvä kun edes muistan mitä silloin on tullut tehtyä... Nyt onneksi suomessa alkaa tutut työt heti viikko kotiinpaluun jälkeen ja ehkä siihen sopeutuu kun palaa suoraan paikkaan, jossa tietää myös viihtyvänsä hyvin. Pitää vaan yrittää asennoita oikein, mutta silloin kun täällä tapahtuu mahtavia juttuja, tulee helposti sellainen olo, että ei halua lähteä koskaan pois. Yritän kuitenkin antaa suomelle mahdollisuuden, on se sen verran tärkeä paikka kuitenkin.

      Poista
  3. Uskaltaako tällaisissa suurkaupungeissa, kuten Pariisi tai Lontoo, liikkua yksin tai kaverin kanssa miten hyvin yöaikaan? Tai kulkea vaikka yöllä junalla/metrolla yksin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei ole koskaan ollut mitään ongelmia asian suhteen, eikä koskaan oikeasti ole pelottanut liikkua yöllä metrossa/junassa/bussissa. Pariisissahan ainakin metro lakkaa kulkemasta viikonloppuisin puoli kahdelta ja sen jälkeen liikkuu pelkät bussit aina puoli kuuteen saakka, että sinne maan alle et edes pääsisi ihan keskellä yötä. Minä liikun ihan huoletta yksinkin keskellä yötä täällä kunhan pitää terveen maalaisjärjen matkassa, miettii kenen lähellä ei kannata seisoa ja pitää huolen, että ei ole kovin humalassa, jos yksin on. Luulen, että tähän pätee aika pitkälle sama kuin tohon ryöstetyksi tulemiseen, eli jos näytät siltä, että pelkäät jokaisen vastaantulijan hyökkäävän kimppuusi, teet itsestäsi helpon kohteen, mutta jos liikut itsevarmasti ja käyttäydyt normaalisti, ei ole oikeasti aihetta pelätä.

      Itse ainakin heti pari viikkoa täällä oltuani hahmotin miten yöbussit toimii ja milloin menee ensimmäiset ja viimeiset metrot, joten sen jälkeen olen ihan huoletta seikkaillut missä mieli tekee.

      Poista
  4. Näkyikö kuluneen kahden viikon aikana olleet Ranskan avoimet tennisturnaus mitenkään Pariisin katukuvassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ei kyllä näkynyt ainakaan niissä paikoissa, missä itse olen liikkunut :)

      Poista