5.6.2012

Countdown: Two weeks

Allekirjoittanut alkoi melkein itkeä tänään metrossa, kun lähetti '2 viikkoa, apua!' viestiä kaverilleen. Elän edelleenkin suuressa denialissa sen suhteen, että olisin lähdössä kotiin. Samalla tiedän, että mun on pakko pakata vähitellen ja mun on pakko saada aivoihini taottua se tosiasia, että olen oikeasti Suomessa kahden viikon päästä. 

19.6 olisi lento: Pariisi-Kööpenhamina-Tampere, lentoaika kuusi tuntia ja viisi minuuttia. Sinä aikana ehdin kyllä itkemään naamani niin turvoksiin, että vanhemmat tuskin tunnistavat mua enää lentokentällä. Sain perjantaina tietää ensimmäiset työvuoroni suomessa ja vaikka olin valmistautunut olemaan juhannuksen töissä, mulla on viikon loma Suomessa ennen kuin aloitan työt. Se tarkoittaa sitä, että ensimmäistä kertaa varmaan 15 vuoteen olen juhannuksen Suomessa, siten etten ole edes töissä. Hullua. Lupasin jo lähteä nauttimaan mökkijuhannuksesta vanhempien mökille, koska tiedän kokemuksesta millaiseen kulttuurishokkiin menen kotiin päästyäni. Ehkä parempi vain yrittää latailla akkuja luonnon keskellä ja varmistaa, että saan taas kuusikymmentä kutiavaa hyttysenpuremaa. Sounds good, maybe...

Mä olen menettänyt ajantajun siitä, mitä tässä kaupungissa on tapahtunut sinä aikana kun en ole tänne kaikkea ehtinyt kirjoittamaan. Olen nauttinut hulluista päivistä ympäri Pariisia nauraen, kiljuen ja yrittäen järkeillä sydämelleni 'sulla ei ole lupaa ihastua nyt, ei tässä vaiheessa kun olet lähdössä kotiin'. 

Viime keskiviikkona meidän piti mennä yhden klubin synttäreille, mutta luovutettiin heti kun nähtiin jonon pituus. Selvinpäin ei jaksettaisi sitä järkyttävän täynnä olevaa paikkaa. Sen sijaan vaihdettiin Montmartreen kävelemään ympäri hiljaisia katuja. Istuttiin hetki Sacre Coeurin portailla katselemassa öistä Pariisia, jossa valoja ei ole maailman eniten, mutta joka on näky, jota rakastan. Myönsin, että rakastan sitä näkyä enemmän kuin New yorkia, koska mä tiedän, että niillä kaduilla, joita sieltä ylhäältä katselin, on tapahtunut mun elämäni parhaita asioita. Vielä 9 kuukautta sitten en olisi uskonut, että mikään voi viedä New Yorkin paikkaa mun sydämestä, mutta olen löytänyt kaupungin johon kuulun. Busseiltiin itsemme Gare De Lyonille, jossa kiipeiltiin lapsina kaiteen ulkopuolella roikkuen ennen kuin pari kaveria haki meidät autolla päästyään töistä kahden aikaan yöllä. Hypättiin kahteen eri autoon ja mä olisin saanut ajaa, jos olisin halunnut, mutta en uskaltanut koska mä en ihan tiedä millaiset vakuutukset mulla täällä on. Dammit, olisi ollut siistiä. Päädyttiin nauttimaan yöstä taloon, jossa kukaan ei asu (=kiinteistövälitystoimisto pienessä omakotitalossa) ja se oli taas tilanteena niin hullu, etten halunnut muuta kuin perua lentolippuni Suomeen ja jäädä vain löytämään samanlaisia kummallisia tilanteita ympäri Pariisia. Aamun ensimmäisellä junalla omaan sänkyyn nukkumaan ja ajattelin vain, että voisin hyvin elää viimeiset viikot sillä tavalla: nauttien hassuista randomeista öistä kun tuntuu, että tämä kaupunki on näyttänyt päivisin mulle jo niin paljon. 

Perjantai-iltana istuttiin viinipullon kanssa st. martinin kanaalin rannalla nauttien alkuillasta. E:n kaveripojalla oli synttärit sinä päivänä (se vauva täytti vasta 19, god dammit kuinka vanha mä taas olen) ja mentiin klubille tanssimaan sen ja sen kavereiden seurassa. Ei viihdytty kuitenkaan liian kauaa ennen kun meitä tultiin taas hakemaan autolla. Itse sain kyydin vain bussiasemalle, jotta pääsin omaan sänkyyn nukkumaan, minun kun piti lauantaina olla töissä. 

Lauantain työpäivässä mua eniten ärsytti se, että mun piti olla koko ajan valmis tekemään jotain, muttei mua paljoa tarvittu. Käytiin lounaalla host maman kanssa, joka vihdoin tuli Kanadasta takaisin Ranskaan ja minä lähinnä hengasin vain kotona ja odotin, koska joutuisin hakemaan lapset markkinoilta kotiin lepäämään. Pari tuntia taisin töitä tehdä, en onneksi sen enempää. Illaksi lähdettiin taas saman kanaalin rannalle istumaan ja tällä kertaa ei ollut suunnitelmissa baareilua. Istuttiin vain paikallamme varmaan 3 tuntia puhumassa, minkä jälkeen harhailtiin sateessa vielä pari tuntia kävellen. Kaverin ottaessa yöbussin kotiin, minä jäin vielä pariisiin, koska ihan hyvä suunnitelma on 'joo, voidaan nähdä sun töiden jälkeen, kun lopetat työt puoli viideltä'. Olen taas keskittynyt yhden jätkän kanssa eipäs-juupas -leikkiin, jonka olin jo valmis unohtamaan, mutta näköjään taas huomio siitä, että edellisenä päivänä lähdin jonkun jätkän kyydissä sen nenän alta, sai toisen heräämään, kun sain mustasukkaisen puhelun kyseiseltä mieheltä heti seuraavana päivänä. Pieni erävoitto taas omalta osaltani, vaikka mun tarkoitus se ei ollutkaan.

En tiedä kuuliko meillä joku mun saapuneen kotiin sunnuntai-aamuna vasta siinä vaiheessa kun jokainen itseään kunnioittava ihminen olisi jo herännyt, mutta musta tuntui, että mun host mama oli vähän huolissaan siitä, onko mulla kaikki hyvin. Se on niin tottunut siihen, että minä menen ja tulen juuri niin kuin oma mieleni tekee, eikä se koskaan ole huolehtinut musta pahemmin kun aihetta ei ole ollut, mutta mun sunnuntain 'makaan peiton alla sängyssä ja lepään' agenda ei oikein auennut sille. Tiesin sen huolehtivan musta jo senkin takia, että se soitti mulle seitsemän aikaan illalla tarjoutuen tuomaan mulle KFC:ltä ruokaa niiden käytyä syömässä siellä. Onneksi se kuuli mun olevan siinä vaiheessa junassa menossa syömään keskustaan kaverin kanssa, ja etten viettäisi aikaa enää pelkästään omassa huoneessa. Oikeasti olin vain todella väsynyt, eikä mulla mikään ollut pielessä ja yritinkin sen mahdollisimman hienovaraisesti tuoda sen esille päivän aikana. 

Itse vietin sunnuntai-iltaa siis mäkkärin hampurilaisen parissa ja sitemmin (ilmeisesti) homobaarissa drinkeillä. Valittiin baari vain sen takia, että se oli tosi siististi sisustettu, eikä ajateltu asiaa sen pidemmälle. Vasta varmaan puoli tuntia siellä istuttuamme alettiin katselemaan että ollaan muuten paikan ainoat naisasiakkaat ja suurin osa miehistä vaikutti homoilta. Oltiin näköjään todella sokeita aluksi, mutta se oli tosi kiva baari, joten voisin helposti uudelleenkin siellä drinkin nauttia. Alkuperäisenä tarkoituksena meillä oli lähteä hengailemaan Montmartreen yksien kaverien kanssa, jotka siellä aika usein hengaavat, mutta kun tyhmät pojat eivät osaa vastata puhelimeensa, lähdettiin sitten kumpikin omiin sänkyihimme nukkumaan. Turhautumista miehiin lisäsi tietysti se, että maanantaina kaveri oli Facebookissa heti 'höh kun ette tulleetkaan' asenteella. Silloin vastataan puhelimeen, jos haluaa nähdä. 

Eilisenkin siis lähinnä vain lepäsin väsymystäni pois kotona ja latailin akkuja. Nyt taas olo on uudestisyntynyt tähän maailmaan ja olen valmiina tähän viikkoon. Olo on vain sellainen 'kuka voisi kellot seisauttaa, ja ajan pysäyttää kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan'. Musta tuntuu, että tää blogi tulee olemaan seuraavat viikot sellaista tulevaisuustuskaa ja pelonsekaisia ajatuksia, ettei tosikaan. Tosin voi olla, että tämän blogin tarina ei päätykään parin viikon päästä, vaan jatkuu taas syksyllä, jos sydän halajaa liian vahvasti takaisin maailmalle.

Ps. Mä rakastan meidän uutta keittiötä joka on ainut asia, joka on täysin valmis tän remontin alla. Ainoa vaan, että meidän uusi liesi on ihan liian tehokas, kun äsken sain macaron-et-cheeset kiehumaan hellalle tätä lukiessani ja muutenkin mulla on välillä seillaisia pieniä teknisiä ongelmia, kuten se, että viikko sitten hellaa siivotessani sain sen päälle ja käytinkin seuraavan vartin joka nappia miljoonasti painellen ja toivoen, että saisin sen takaisin pois päältä. Mutta kyllä tää tästä, vähitellen ainakin... 

Pps. Rakastan myös tuota host maman kanadanreissua. Olen täällä pienissä e-lisäaine huuruissa sen tuotua kaikkia maailman parhaita jenkkiherkkuja vaikka kuinka suuren kasan meille popsittavaksi. Nomnom.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti