27.6.2012

je n'ai plus jamais peur


Voi luoja, etsin kuvitusta puhelimesta tätä postausta varten (en jaksa kaivautua kameran muistikortille kunnolla vieläkään kun viimeisten viikkojen kuvat satuttaa edelleen vähän liikaa) ja löysin itsestäni kuvan pusukalana. Haluaisin kysyä itseltäni mitä olen halunnut tuolla kuvalla aikaansaada kun se kuitenkin on otettu ennen uloslähtöä viimeisenä perjantaina pariisissa, saaden mun huulet näyttämään kolme kertaa suuremmilta kuin mitä ne oikeasti on (mulla on nukkesuu kavereiden mukaan). Suun lisäksi posket on kuin oravalla ja nenä näyttää mupetin nenältä. Mulla on selvästi ollut tosi hauskaa leikkiessäni pusukalaa kirkkaanpunaisilla huulillani.

Olen yrittänyt ainakin kahdesti kirjoittaa kunnon postausta suomeen palattuani, mutta ei vain onnistu tällä hetkellä. Pää on enemmän sekaisin kun edes uskalsin odottaa, mutta yritän olla stressaamatta siitä liikaa. Kyllä tää tästä vielä.

Viimeinen viikonloppu Pariisissa oli ihan täydellinen. Perjantai-iltana minä ja Emilia kaksin nauttimassa Pariisin kummallisuudesta. Istuttiin Quickissa juomassa sateelta suojassa leikkien security guyn kanssa, joka kyllä tasan tiesi, ettei tehty ihan luvallisia juttuja pikaruokapaikassa, mutta eipä se välittänyt meistä onneksi. Loppuyö ensiksi ulkona hassussa seurassa ja baariin vasta siinä vaiheessa kun jokaisessa suomalaisessa baarissa olisi jo tullut valomerkki. Hullua, mutta hauskaa. Sohaista baarin pokea sateenvarjolla silmään samalla kun osuin samaisella kapistuksella myös toiseen jätkään. Pojat vitsaili mulle aika sydämmellisesti "elle aime pas les blacks". Hups. Seuraavana iltapäivänä kun olin vihdoin löytänyt kotiin, mun host isä nauroi mulle niin kannustavasti "ouh, she finally found her own bed" ja siinä kun keittiössä mutustelin banaaniani, kiitin onneani tuhannennen kerran vuoden aikana siitä, miten mulla oli maailman paras perhe, joka ei piitannut puolta sekunttia siitä mitä tein vapaa-aikanani niin kauan kun olin hyvässä työkunnossa silloin kun piti. 

Lauantaina pistettiin suunnitelmia vähän uusiksi ja vaikka alunperäinen suunnitelma oli lähteä aloittelemaan jonkun kämpille, päädyttiin Venlan kanssa Montmartreen ja sushi-ravintolan kautta puistoon juomaan viiniä. Pitkiä keskusteluja maailman fiksuimmista aiheista ja ajatus siitä, miksi mulla piti olla niin monta maailman parasta ihmistä Pariisissa, jotka piti jättää taakse. Ei ole kivaa. Lähdettiin klubille, jonne saatiin seuraksi Emilia ja sen kavereita ruotsista + niiden kavereita Pariisista. Oli välillä kiva olla poikien kanssa baarissa, mikä eliminoi miesten iskuyrityksiä onneksi ihan mukavasti. 

Sunnuntaina omasta sängystä herätessä olo ei ollut krapulainen vaan tupakan takia huono. Annoin itseni polttaa viimeisenä viikonloppuna juuri niin kuin mieli teki, mikä sitten kostautui kyllä kumpanakin aamuna kun tuon kevään jatkuneen yksi tupakka viikossa -meiningin sijasta tulikin poltettua ihan kunnolla. Aikani koomailtua ja matkalaukkuja potkittuani lähdin keskustaan, jossa käytiin Venlan kanssa subeilla kun meinasin kuolla nälkään ja sen jälkeen tavattiin emiliaa ja sen ruotsikavereita kävellen Champs Elysseetä alaspäin jonkin matkaa. Ihan liian nopeasti piti sanoa Venlalle heipat, mutta toivottavasti ei pitkäksi aikaa. Samaan aikaan myös E:n kaverit katosivat, joten me jäätiin kaksin viettämään sunnuntai-iltaa niin kuin me yleensä aina laiskat sunnuntait vietetään: pikaruokaa ja söndagsbio. Itsellä ensimmäinen jäi tosin vain kolaan, kun olin jo syönyt ja leffateatterissa valittiin ekaa kertaa ikinä illan viimeinen leffa. 21 Jump Street oli L-O-I-S-T-A-V-A! Juuri sellaista huumoria, joka iski itseeni ihan täysillä ja välillä nauroin niin paljon, että melkein alkoi hävettää kun ranskalaisille ei selvästi oltu saatu kaikkia vitsejä käännettyä ihan loistavasti. Ainoa mikä varjosti leffaa, oli ajatus koko ajan siitä, että seuraava päivä on mun viimeinen pariisissa ja en vain ollut valmis luopumaan siitä vielä. Kaverilla vieressä oli kuulemma ollut ihan samanlaiset fiilikset. Siinä vaiheessa kun metroilin itseni junallepäin aloin itkeä vain ajatukselle, etten ole valmis sanomaan heippoja vielä seuraavana päivänä tuolle ihmiselle. Vaikeaa. 


Maanantaina käytin päivästä pienen osan kaupungilla, suuren osan pakkailemalla ja illan sitten kokkailemalla ja mun lapsosteni kanssa hengaillen. Musta oli hirveän söpöä katsella meidän 16 ja 10 -vuotiaiden opikelua keskenään kun ne opiskeli EU:sta ja tiesin, että seuraavasta päivästä lähtien ne joutuisi keskenään elelemään siellä aina iltapäivät ennen vanhempien tuloa kotiin. Olin malliesimerkkinä siinä, miten "koska salla on suomesta ja suomi on eu:ssa, voi salla tulla tänne ilman viisumia ja lähteä kotiin kanssa". Purin huultani kun nauratti ja teki mieli kysyä J:ltä minkähänlainen viisumi se on, joka sallii maahantulon, muttei päästä sieltä enää pois, mutta kun pieni ymmärsi pointin, en viitsinyt alkaa sekoittamaan kummankaan päätä. 

Illalla hyppäsin vielä junaan ja ajelin viimeistä kertaa keskustaan Emiliaa näkemään. Junasta oli hauska laittaa "eihän tää viimeinen junamatka olisi mitään, ellei täällä joka yrittäisi väkisin iskeä taas kerran" -viestejä. Olen tosiaan ehtinyt aika monta lähentymisyritystä meidän junissa kokea ja niin hassuja syitä kuin olenkin aiemmin keksinyt, miksi en puhelinnumeroani anna, enkä suostu tapaamaan ihmisiä. Tällä kertaa mua huvitti kun "sori, mutta mä palaan huomenna suomeen oltuani pariisissa kymmenen kuukautta" olikin tällä kertaa se ihan oikea syy, eikä maailman huonoin tekosyy. Jätkä halusi väkisin antaa mulle numeronsa, joten nyt mun muistikirjassa lukee nimi Leo ja alla puhelinnumero, johon vannottiin, että "soita sitten kun tulet takaisin". Joo joo, tottakai mä soitan, niinhän mä aina teen. Välillä haluan ihmetellä mitä miesten mielessä liikkuu. 

Haettiin Carrefourista pienet piknikeväät (kello 11 illalla, tottakai) ja pohdittiin minne halutaan mennä istumaan. Päädyttiin siihen, että Bercyn portailla on hauska istua, joten otettiin se suunnaksi. Siinä vaiheessa kun päästiin metrosta ulos tultiin siihen tulokseen, että aha, poliiseja ja ihmisiä, täällä on joku keikka tänään. Kun päästiin avoimien ovien kohdalle, tunnistettiin heti Jay Z:n ja Kanye Westin Niggas in Paris kappale ja jäätiinkin fiilistelemään sitä ovien läheisyyteen. Kappaleen loputtua siirryttiin suihkulähteen reunalle istumaan ja pohdittiin yhteen ääneen miten paikalta valui niin paljon porukkaa pois jo tuon selvästi suosituimman kappaleen kohdalla. Tajuttiin siinä vaiheessa kun sama kappale alkoi kai kolmannen kerran, että aha, tää on homman meininki ja taidettiin laskeskella, että 6 tai 7 kertaa ehdittiin kappale kuulla. Pienen googlettelun tuloksena tulin siihen tulokseen, että ilmeisesti 12 kertaa herrat oli soittaneet kappaleen viimeisenä biisinä ja noh, mulle ei ihan aukea. Mä olen kuitenkin nähnyt lavalla viimeisimpien laskujeni mukaan yli 100 bändiä - kyse tosin melkein poikkeuksetta poprock, rock, poppunk, alt rock bändeistä, mutta kuitenkin - eikä kukaan ole soittanut samaa biisiä kahdesti yhden settilistan aikana. Anteeksi vaan, mutta minä en näe mitään pointtia siinä? Okei, varmasti Niggas in Paris uppoaa Pariisissa hyvin, mutta oikeasti, 12 kertaa? Kaiken kukkuraksi minä vihaan sydämmeni pohjasta sekä Jay-Z:tä, että Kanye Westiä. Hyvin menee. 

Istuttiin kuitenkin aikamme Bercyn edustalla konsertinkin jo loputtua vain juttelemassa ja olemassa. Hyppäsin ekaan yöbussiin Gare de Lyonilta ja siinä vaiheessa kun E:lle piti sanoa hyvästit, tuntui se ihan mahdottomalta. Harrastettiin tosi typeriä movie momentteja ja siinä vaiheessa kun bussi lähti asemalta, aloin itkeä aika aivoimesti bussissa. Jopa se mies, joka istuu aina tuolla bussissa, jos otan ekan yöbussin kotiin, siinä samalla paikalla aina ja jää aina myös Villiersissä mun kanssa pois, kysyi onko mulla kaikki ok. Vastasin, että on, vaikka oikeasti ei ole. Vaikka sainkin bussissa itseni koottua hetkeksi, en tarvinnut kuin ekat sekunnit David Guettan Titaniumista meidän kotikadulla ja aloin itkeä uudestaan. Siinä vaiheessa ne edellisten neljän yön neljän tunnin yöunet alkoi painaa vähän liikaa. 


Aamulla viimeiset tavarat laukkuihin, jätin elämäni, eli avaimet, navigon (metropassi) ja puhelimen lipastonpäälle ja sanoin viimeiset hyvästit perheelle. "Don't cry, you're starting a new chapter in your life" sanoi host mama mulle kun sanoin hyvästejä, mutten osannut olla itkemättä. Lentokentälle host isän kyydissa ja siinä vaiheessa kun lentokoneen pyörät nousivat ilmaan nukahdin samalla kun viimeiset kyyneleet valuivat silmistä. Koneenvaihto Kööpenhaminassa ja muutaman tunnin päästä perillä Tampereella. Onneksi siellä oli vastassa koira, jolla tassut suti tyhjää kun toinen ei meenannut päästä moikkaamaan tarpeeksi nopeasti. Suloinen tapaus.

Vietin päivän Tamperella, mutta heti torstaina otin suunnaksi meidän mökin vanhempien seuraksi juhannukseksi. Aivot oli niin sekaisin kaikesta, että luonnon rauhassa oli ihan hyvä vetää hiukan henkeä. Tosin ainut rauhallinen hetki oli kolmen tunnin päikkärit, jotka otin perjantaina laiturinnokassa kärventäen samalla hienosti toisen käsivarteni pari astetta toista ruskeammaksi. Hups. Sanovat, että tämä on ennätyksellinen hyttysvuosi, mutta tuo on lievä ilmaisu. Vaikka mulla onkin aina mökiltä kotiin tullessa lähemmäs 50 hyttysenpuremaa, ekaa kertaa niitä oli niin paljon, että äiti joutui lääkitsemään mua allergialääkkeillä, etten raapisi koko kehoa ihan verille. Voi olla, etten ihan heti uudestaan lähde nauttimaan tuosta mökki-ilmapiiristä vaan odotan siihen loppukesään kun hyttyset on jo edes vähän historiaa. 

Huomenna (okei tänään, koska kello on melkein yksi yöllä) pitäisi aloittaa taas työt viikon miniloman jälkeen ja en vielä oikein osaa päättää jänskättääkö vai ei. Tuttu paikka, mutta suuria uudistuksia mm. kassan kanssa, sekä ihan perusinfon kanssa on tapahtunut, joten jos huomenna särkänniemessä heiluu paljon hämmentyneitä asiakkaita "kun se blondi tyttö siinä lippuluukulla sanoi näin, mutta eikö se olekaan totta" niin syyttävän sormen voi sitten osoittaa mua kohti. Eiköhän ne rutiinit kuitenkin sieltä takaraivosta taas palaudu ihan huomaamatta kunhan niihin vanhoihin fraaseihin vain saisi uudet tiedot sisällytettyä aiempien kesien faktojen sijasta.

Kunhan tämän kesän tästä saisi hyvin käyntiin niin voisi sitten etsiä aivoista niitä fiiliksiä, mitkä ensi vuoden puolesta siellä tällä hetkellä seikkailevat. Tällä hetkellä 85% ajatuksista kulkee radalla "jos olisin nyt pariisissa niin..." ja tunne siitä, että nämä siivet kuljettavat takaisin mut tuohon kaupunkiin syksyllä, on yhtä vahvempi. Se jää nähtäväksi, mutta kun aina analysoin omaa elämääni ihan liikaa ja sen jälkeen teen päätökset impulsiivisesti sydämellä, tuntuu, että minä haluan takaisin tuohon kaupunkiin ainakin vielä vuodeksi. Voisihan sitä joskus ottaa itseään niskasta kiinni ja jättää tämän peter pan -syndrooman miimikoimisen menneisyyteen, mutta en viitsi, en ihan vielä. Jos jossain on onnellinen, miksei siitä voisi pitää vielä hetken kauemmin kiinni?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti