3.9.2012

L'année dernière

369 päivää sitten lähdin mun elämäni ehkä suurimpaan seikkailuun pelokkain mielin, mutta se seikkailu osoittautui maailman parhaimmaksi ikinä. Sellaiseksi, jota muistellessa voisin edelleen itkeä onnesta. 
Tällä hetkellä mulla on ikävä; ikävä takaisin jokaiseen maailman mahtavimpaan hetkeen. Samalla harmittelen sitä, että olen näköjään kadottanut yhden muistikortin, jonka sisältö on parhautta vailla vertaa, eikä sitä sisältöä ole konella. Toivon, että se jostain vielä löytää itsensä takaisin maan pinnalle. 


Mulla on ikävä randomeja juna-asemia pariisin lähiöissä, joille jostain syystä aina yöaikaan saatettiin eksyä. 

Kuvassa Fontenay aux Roses B-rerin varrella etelässä. Miten tuonne päädyttiin: ajettua autolla ympäri pariisia ja lähiöitä puoli yötä; rommikolaa, mökötyskohtauksia, epäonnistuneita fix-up yrityksiä, jotka johtivat yhteen riitaan ja siihen, että keksin keskellä yötä "mun pitää lähteä kotiin just nyt, meillä alkaa remontti kotona aamulla". Olin kotona puoli tuntia ennen kuin kivipora herätti mut uuteen aamuun ja remonttiin. Hups.


Fuerteventura.

En lähtisi reissuun toistamiseen kahden teinin kanssa, mutta meressä oli ihana uida. Saksalaiset miehet on tyhmiä valehtelijoita, joiden jälkeen pitää käydä monen tunnin solmuja aukaisevia keskusteluja teinin kanssa. Kokemus muiden joukossa.


Seistiin kerran äitin ja iskän kanssa Eiffelin vieressä. 

Tällaisia kuvia multa löytyisi noin 10,000 vähän eri valaistuksissa. Tuo torni symbolosoi mulle kaikkea sitä onnea viime vuodelta.


Saatoin äitin ja iskän Charles de Gaullelle, söin Starbucksissa ylikalliin salaatin ja maailman parhaan mango-passion-frappucinon. Itkin samalla: ikävää ja sitä, että itse jouduin jättämään pariisin kahden kuukauden päästä tuosta hetkestä.


Olen kuvannut pilviä. Luultavimmin Jardin de Luxembourgin tuoleilla maaten. Maailman parhaita laiskoja arkipäiviä on vietetty siinä puistossa.


Yksi ainoista turistikohteista joissa käytiin, oli Notre Dame. 

Huomioithan, että sekä lippikset, hatut, että pipot on kielletty. 


Väärinpäinkuvattu suihkulähdeaukio, jossain Montmartren kukkulalla.

Maailman parhaita tyhmiä öitä poikien kanssa hengaillen. Tyhmiä juttuja ja vielä tyhmempiä tekoa. Maailman eniten naurua ja sallan mieskuviointien analysointia. Niitä hetkiä, joihin kaipaa takaisin.


Maailman parasta italialaista jäätelöä.

Mangosorbetti <3

ja vadelma!

Sateenpitämistä viimeisinä viikkoina pariisissa ja ihan liian paljon elämän analsointia.


Ihminen, jota on suurempi ikävä kuin muita yhteensä <3


Yksi parhaista laiskoista sunnuntaista, jolloin st. martinin kanaalin rannalla oli hyvä maata selällään kivetyksellä, kuunnella samoja biisejä puhelimesta repeatilla ja keskustella juutalaisten seksitavoista (tai siitä, onko niillä jotain erityistä). Maailman tyhmimmät jutut, mutta ei sillä aina niin väliä.

Tällä hetkellä mulla on ikävä ihan hirveän montaa asiaa Pariisissa:

Sitä tunnetta kun vaihtaa Gare du Nordilla rer:istä metroon ja tietää tasan mihin kulkee ja kokee itsensä Pariisilaiseksi.

Sitä kun istuu Place Mongen tyhjän suihulähteen reunalla ja odottaa kaveria sushi-treffeille.

Sitä kun ei ikinä tiedä milloin sataa ja kengät kastuu.

Sitä kun polttaa tupakkaa meidän juna-aseman laiturin päässä.

Sitä kun hakee lapsen koulusta ja se antaa sulle poskelle pusun ja ilmoittaa "I made all my homework at school - AGAIN!" ja nauraa päälle.

Sitä kun tuntuu hassulta käydä kaupoissa, niistä jokaisessa olevan tummaihoisen pukupäällä heiluvan vartian vuoksi.

Sitä kun joudut toistamaan anteeksi sanaa kahdeksasti, etkä siltikään ymmärrä, mitä toinen sinulta kysyy.

Sitä miten iloisesti meidän siivooja aina mua tervehti.

Sitä miten vähintään kerran viikossa meidän hella päätti polttaa mun ruoat pohjaan.

Sitä miten host maman kanssa oli maailman parasta katsoa Bad Teacher miljoonasti vuoden aikana ja joku kerta nauraa yhtä paljon "new tits" purkille.

Sitä, miten sunnuntaina syötiin aika roskaruokaa ja käytiin leffassa mk2:ssä Bibliothequen lähellä.

Sitä, miltä tuntui juoda viiniä ulkoa ja jutella syvällisiä juttuja kaupungin sykkiessä ympärillä.

Sitä, miten puhelimen piipatessa ei ikinä voinut tietää, oliko viesti yhdeltä parhaista kavereista vai joltain uudelta mielenkiintoiselta tuttavuudelta.

Sitä, miten tunsin olevani elossa, joka ikinen hetki, joka ikinen päivä. 

Kyllä, mulla on ikävä, eikä se ikävä tunnu lähtevän pois, vaikka yrittäisin. Yksi kaveri karkasi perjantaina pariisiin (mun lähdön vuosipäivänä!) ja toinen karkaa reilun viikon päästä. Toivottavasti oma lähtökin varmistuu mahdollisimman pian. Nyt olen ainakin ottanut askeleita eteenpäin lähteäkseni takaisin ja toivon, että löydän itseni taas tuolta rakkauden kaupungista mahdollisimman pian.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti