26.11.2012

Ihan kuin ei koskaan olisikaan ollut pois

Tyhmää alkaa kirjoittaa silloin kun tietää, etten ehdi tätä valmiiksi saada kuitenkaan ennen kuin pitää vaihtaa olovaatteista pois ja lähteä onkimaan tenavia koululta. En tiedä, miten paremminkaan tän ajan käyttäisin, koska "ai, ai, ai, ai, ai, mun kurkku" tekstareihin on varmaan jo jokainen kaveri kyllästynyt. Täällä tosiaan mennään vähän kipeenä - toistaiseksi se kipu onneksi on vasta kurkussa - ja katsoo millaisen full on -flunssan tässä vielä saan kehitettyä viikon aikana. Hyvään saumaan vielä, kun perheen isä on viikon työmatkalla, mikä tarkoittaa lasten kouluun kävelyttämistä joka päivä ja huomenna alkaisi vielä kielikurssi.

Mulla ois taas viikon verran asioita kerrottavana - ja kirjoitettavana siksikin ylös, että itsekin joskus tulevaisuudessa muistan - mutta en oikein tiedä mistä aloittaa. Voin taas sen verran mainita, että aion tulevaisuudessakin kertoa verrattaen vähän myös mistään tähän perheeseen liittyvästä perheen yksityisyyttä kunnioittaen, mutta ihan perusjuttuja au paireiluista voin kertoa.

Voin mm. kertoa, että viime torstai oli aivan maailman vittumaisin päivä lasten kanssa. Tuntui, että kaikki meni päin puita, seiniä, mäntyjä ja betoniporsaita, ja vain ikäviä asioita tapahtui. Lapset oli kaikki kolme niin kamalalla tuulella, että välillä oli pakko vain mennä keittiöön, juoda lasi vettä ja hengittää syvään hetki. Kivoja päiviä. Tiedän, että jokaiselle tulee aina välillä noita päiviä ja olin kyllä osannut asennoitua asiaa, mutta että juuri tuollainen päivä piti olla heti ekalla viikolla, tuntui kyllä ikävältä. Kerroin vanhemmille rehellisesti mitä oli tapahtunut ja tietäväni hyvin, että näitä sattuu, mutta että päivä oli ollut itselleni raskas. Onneksi seuraava päivä menikin paljon helpommin joka suhteessa ja lapset leikkivät ihan nätisti keskenään.

Niin kuin sanoin, tiedän että noita päiviä tulee aina välillä, mutta tuossa tilanteessa olin niin kiitollinen siitä, että en ole ekaa kertaa yksin pariisissa neljättä päivää, vaan että mulla on täällä jo kavereita, jotka kuuntelee ja jotka jaksaa. Koska jos olisin yksin asiaa märehtinyt koko torstai-illan, olisi varmasti fiilis ollut todella huono, mutta siinä vaiheessa kun valitti Venlalle ensiksi koko päivän tapahtumat puhelimessa ja sen perästä juoruttiin melkein 2 tuntia ihan vain maailmasta, muuttui onneksi elämä taas huomattavasti kirkkaammaksi.

Vaikka mun oli tarkoitus vain maata sängyllä koko perjantai, puhui kaverit onneksi mut ympäri lähtemään keskustaan. Vietettiin hauska ilta yhdessä baarissa, josta en oikein koskaan tähän mennessä ollut tykännyt, mutta kaipa se mieli muuttui kun kaverin poikaystävä on siellä töissä ja juotiin koko ilta vähän turhan halvalla. Olin onnekas kun sain kyydin kotiin - tai siis meidän juna-asemalle, jossa raiteiden toisella puolen asutaan. Kenenkään ei tarvi tietää missä oikeasti asun. Sain vahvistuksen sille fiilikselle, että meiltä tosiaan ei ole todellakaan pitkä matka pariisin keskustaan, tämä paikka on vain ärsyttävien junayhteyksien päässä, mutta ehkä siihenkin tottuu. Tajusin, että vaikka viime vuonna opin hyvin siihen seitsämältä nukkumaan ja 11 aikaan viimeistään ylös -meininkiin viikonloppuisin, mutta ei se tullut ihan yhtä hyvin enää kun väsymys oli aika kiva.

Rentoilinkin suuren osan päivästä sängyssä ennen kun lähdin taas keskustaan näkeen kavereita. Sanoin perheellekin, että olen pahoillani kun olen heti melkein koko viikonlopun jossain, mutta että Emilia on täällä vain enää tän viikonlopun ja totesivat onneksi, että eipä tuo mitään, kun olen vapaalla, saan tehdä just mitä tykkään.

Meidän ilta sitten koostui happy hour baarista, jossa vietettiin ihan liikaa aikaa aina välillä viime vuonna, seinen rannassa istumisesta ja samasta vanhasta baarista kuin aina ennen. Tällä kertaa jouduin kohtaamaan menneisyyteni ja hetkellisesti tuntui kuin en koskaan olisikaan ollut pois. Niin typerältä kuin se kuulostaakin. Karkasin nukkumaan Venlan viereen sen sohvalle ennen kuin baari meni kiinni, etten tekisi mitään tyhmää, mikä oli maailman paras idea silloin yöllä.

Seuraava päivä olikin maailman ikävin kun kävin lentokentällä saattamassa Emilian pois ja itse palasin kotiin samalla kun tunsin miten flunssa alkaa iskeytyä joka paikkaan kiinni. Tällä hetkellä fiilis siis aika kurjana, mutta eiköhän tästä nousta, jos vähitellen saisin vain tän flunssan selätettyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti