21.11.2012

Kiire

Niin kuin arvasinkin, mulla hukkui päivät käsistä suomessa ja yhtäkkiä olikin jo aika lähteä kotoa ja lähteä tutkimaan miltä maailma näyttää Pariisin eteläpuolella. Viime keskiviikkona lensin Kööpenhaminan kautta Pariisiin ja olo oli hassun turvallinen ja normaali.

Köpiksessä nautin Victoria's Secretin tarjonnasta ja jättimäisestä Starbucks -kahvista. Kirjoittelin fiiliksiä muistikirjaan ja tunsin itseni varsinaiseksi business-mieheksi leikkiessäni iPadilla. Jostain syystä tuntuu, että niiden pukumiesten joukossa olin ainut, joka pelasi yatzya laitteella. Onnelliseksi ihmisen teki se, että kummallakin lennolla sain koko penkkirivin itselleni ja siinä vaiheessa kun kone nousi köpiksestä, muistan vain, että ajatukset oli "seuraavaksi olen kotona" ja nukahdin. Edellisen yön valvominen ei ehkä ollut ollut paras ratkaisu.

Matkalaukkujen raahaaminen täydessä metrossa ja rer:ssä oli ehkä ärsyttävintä, samoin Bastillen metron tuhannet portaat, mutta pääsin Venlan kämpille ja saatiin mun laukku jopa kuudenteen kerrokseen perille. Vietin sunnuntaihin saakka pariisilaiselämää kaverin sohvalla nukkuen ja suomi-jutuista juoruten, mikä oli hyvä tapa aloittaa uusi syksy Pariisissa.

Torstaina orpoilin hetken la defensessa kaverin ollessa koulussa tekemässä koetta ja hoidin käytännönasioita kuten shamppoiden osto (todella tärkeää siis) ja uuden puhelinliittymän osto, jonka vaikean osuuden toivoin olevan se englanti-ranskan höpöttäminen myyjäpojan kanssa, mutta josta harmaat hiukset syntyi vasta puhelimeen sim kortin liittäessä. Mun liittymä toimii nyt - hallelujah - mutta se oli kyllä työn ja tuskan takana, että saatiin tuo toimimaan.

Torstai-ilta vietettiin Venlan kanssa kaksin tutussa baarissa, nauroin jonkun jätkän sekoiluille ja olo oli kuin olisi selvin päin ollut, vaikka pullon viiniä olinkin juonut. Oli hauskaa olla paikassa, jossa pystyi vain katsomaan ympärilleen ja ajattelemaan, että näin se aina pariisissa on. Seuraavana aamuna sen viinin kyllä huomasi päänsärystä päätellen. Auts, mutta sushi treffit oli sovittu emilian kanssa, joten ylös, ulos ja kaloille. Vanha tuttu sushi buffet oli yhtä hyvää kuin aina ennenkin ja sai vetää napansa taas täyteen herkkuja.

Illalla kaveerattiin tuttujen ihmisten, nimittäin rommin ja kolan, kanssa neljän tytön voimin ja ilkeät ihmiset vei mut siihen baariin, jossa kaikkein eniten aikaa viime keväänä vietettiin. Mua ei hirveesti napannut se, että mun menneisyys heitettäisiin vasten mun kasvoja heti kun koko kevään mulla oli juttua sen paikan yhden poken kanssa, jota en todellakaan olisi halunnut nähdä heti kun palaan Pariisiin; asiat kun jäivät aika auki viime kesänä kun lähdin. Olin kuitenkin liian väsynyt protestoimaan ja ajattelin, että joskus se pitää kohdata, joten parempi silloin kun ei ehkä muista kunnolla asiaa aamulla. Mies ei onneksi ollut töissä, mutta kylläpä siellä menneisyyteen silti törmäsin, samaan herraan josta tännekin varmasti ole valittanut, jonka kanssa treffailtiin ehkä kahdesti vuoden alussa ja joka kohteli mua tosi ikävästi ja joka sen perästä on yrittänyt saada mut mustasukkaiseksi aina kun on nähty. Ei onnistunut vieläkään, vaikka tiedän, että tyyppi oli jo lähdössä baarista kun tulin sinne ja sen jälkeen päättikin jäädä jostain syystä. Tuntui maailman parhaalta tanssia ihanien kaverien kanssa ja vain pitää hauskaa. Päätyä viereisen talon rappukäytävään ihan vahingossa istumaan ja juoruamaan pimeässä. Hölmö ilta. Meidän pitää selvästi etsiä uusia baareja Pariisista, eikä aina jumittaa niissä samoissa vanhoissa.

Vaikka humala oli perjantaina ollut vähän suurempikin kuin mitä olisi ollut tarpeen, lauantaina ei taas ollut yhtään huono olo. Ironista että sillon kun alkoholi ei tunnu missään, päänsärky takoo koko päivän takaraivossa, mutta sillon kun itsekin tietää, että jos vielä juo, menee kyllä yli, olo on ihan loistava seuraavana päivänä. Kun saatiin itsemme vihdon sängystä, haettiin vain pitsaa läheisestä kebab-paikasta  kauniissa zombie-lookissa, mutta ainakin pitsa oli hyvää ja vielä maukkaampaa oli katsella edellisen viikon salkkari-jaksoja siihen päälle.

Iltapäivään nukkuminen tarkoitti, että tunteja oli päivässä vähän liian vähän ja liian nopeasti piti taas kiskoa vaatteet päälle ja itsensä ihmisen näköiseksi, koska Pauliina oli ostanut meille liput comedia-show'hun "How to become a Parisian in one hour". Siinä pistettiin ranskalaisten ylpeyttä ja nyrpeyttä aika halvalla, samoin kuin jenkkien feikkiyttä. Ehdottomasti katsomisen arvoinen show, vaikka välillä mietin, ettei tämä kyllä varmasti kovin monelle turistille aukea. Turistit ei vielä ehdi kokemaan täysin ranskalaisten taksikuskien/tarjoilijoiden/myyjien/ihan minkä vaan tympeyttä sillä samalla drivilla, miten joku, joka asuu pariisissa ulkomaalaisena, on ehtinyt kokemaan. Turisti voi ajatella monista jutun sketseistä, että "haha, kai noinkin joskus voi pariisissa tapahtua" siinä missä itse ajattelin, että "niin yliampuvaa kuin tuo onkaan, liian useasti asiat on juuri noin". Suosittelen kyllä. Tuli taas naurettua ihan tarpeeksi reilun tunnin aikana.

Erottiin muista kavereista Emilian kanssa ja käveltiin sen kaverin luokse istumaan kaksin iltaa ja ihan vain olemaan. Hassua oli taas huomata, että vaikka ei olla nähty toisiamme melkein puoleen vuoteen, on edelleen täysin yhtä normaalia vain maata vierekkäin sängyllä ja olla tekemättä mitään ihmeellistä.

Seuraavana aamuna herätys arkeen oli maailman ihanin kun tajusin, että ulkona sataa kaatamalla ja minun pitäisi kohta raahata matkalaukkuni ja itseni metrossa uuden host perheen luokse. Helvetin pariisi ja sade. Pääsin kuitenkin onnellisesti juna-asemalle, josta perheen äiti mut nuorimman lapsen kanssa noukki. Suloinen mini, joka muisti vierastaa mua ehkä puoli minuuttia, jonka jälkeen alkoi laulaa mulle ranskan kansallislaulua.

Kotiin päästyä tavattiin sitten lopun perheen kanssa, syötiin, sain purkaa laukkujani ja käytiin kävelemässä koululle, jotta seuraavana aamuna löytäisin takaisin koululta kotiin. Matkaa on ehkä 1,5 kilometriä, minkä itse kävelee yksin 13 minuutissa, lasten kanssa kävellessä matkaan saakin kulumaan sen puoli tuntia ainakin.

Maanantaina pääsinkin heti arkeen kiinni kun lapset piti herättää, ruokkia, pukea ja viedä kouluun. Aamuisin onneksi tuo isä heittää meidät koululle ja minä vain vien mukulat luokkiinsa ja kävelen kotiin, mikä on hyvä, ettei tarvi aamuisin stressata kelloa jos kävelisi näiden kanssa koululle. Iltapäivällä olinkin jo yksin lasten kanssa ja meni hyvin, vaikka voinkin sanoa, että tämä tulee olemaan paljon raskaampaa kuin mitä mun työ viime vuonna oli.

Eilen kun alkoi jo kyllästyttää kodissa hengailu, hengasin vaihtoehtoisesti Pariisissa Emilian kanssa sen ajan kun lapset oli koulussa ja illalla vältettiin "sun täytyy ottaa suihku" -sirkus kun käytiin inscripsaamassa mut kielikurssille. Tiesin, että lähiöissä noi kurssit on halvempia kuin mitä pariisin au pair ohjelmat, mutta järkytyin kun hinta koko vuodella oli 50 euroa. Au pair ohjelmat maksaa noin 450 euroa kolmelta kuukaudelta ja opetusmateriaalit on pitkälle ihan samat, tuo mun tuleva kurssi on vain tarkoitettu kaikille ranskassa oleskeleville, joiden kielitaito ei ole maailman mahtavin. Vaikka noissa au pair ohjelmissa ehkä puolensa onkin, että siellä tosiaan on vain tyttöjä/poikia, jotka on samassa tilanteessa kuin sinä, väittäisin, että kuka tahansa säästää mielummin sen 1400e vuodelta ja ostaa sillä sitten vaikka uusia ystäviä. Loppuviimein niistä ihmisistä, joiden kanssa viime vuonna eniten hengasin, vain yksi oli meidän koululta, kaikkiin muihin olin tutustunut jotain muuta kautta.

Vaikka keskiviikot yleensä on olleet maailman ikävimpiä au pair päiviä, tänään olen kyllä tykännyt hurjasti keskiviikosta. Perheen äiti on yleensä keskiviikkoisin kotona, joten tänäänkin sain nukkua pitkään (hallelujah, herätys klo 6:30 on jotain, mitä en ole tainnut vielä ikinä elämässäni joutua säännöllisesti kokemaan) ja kohta mua vasta tarvitaan kun vanhimmainen lähtee äitinsä kanssa pianotunnille. Lähden siis tuon nuorimmaisen halailtavaksi ja katsotaan millaiset itkupotkuraivarit se mulle saa väsymyksensä keskeltä.

Päätän tähän ehkä tän maailman pisimmän ja raskaimman blogitekstin ja lähden taas kiduttamaan omia aivojani tuolla kaikella ranskalla. Myönnän, on ihan äärimmäisen hyvä puhua vain koko ajan ranskaa ja kuunnella, mutta välillä turhauttaa, jos ei ymmärrä. Kyllä väitän jo nyt, että tämä on päivä päivältä helpompaa, kun vaan muistaa unohtaa ne omat rajoitukset ja puhua, vaikkei ole varma meneekö ihan oikein. Ehkä mä tän vuoden jälkeen osaan edes vähän ranskaa. Vanhin pojista onneksi on rohkaiseva ja on ilmoittanut mulle monta kertaa, että puhun hyvää ranskaa silloin kun oma itseluottamas on ihan nollassa.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa kun teet asiat juuri niinkuin itestä tuntuu parhaalta! Ja siis mahtavaa, että itsekin pääsee lukemaan ihmisten tarinoita siitä, kuinka ei mennäkkään odotetulla kaavalla heti peruskoulusta toisen asteen kouluun ja sitten heti korkeakoulututkinto päälle. Ura, aviomies ja perhe perään vielä. Oma elämä pitää elää juuri niinkuin parhaaksi näkee. Ja ah itse pelkään jo valmiiksi että jään koukkuun tähän matkusteluun. Tai ainahan oon tykännyt matkustaa ja paljon oon sitä kyllä tehnytkin, mutta että rakastun juuri tähän maahan ja kaupunkiin niin, että haluaisin jäädä tänne.

    Itselle ei tuntunut sopivalta hypätä vielä siihen oravanpyörään ja oli pakko siis päästä jonnekkin ei-opiskelemaan. Ja tässä sitä ollaan. Tosin tiedän, että mulle riittää tämä yksi kerta hoitaa lapsia. Ja oon tyytyväinen, että teen sitä vain puoli vuotta. Toki toisen puolivuotta vain sitten reissaan ja teen muita töitä täälä. Oon tyytyväinen että päätin kuitenkin lähteä. Eihän se ole, kun ottaa vain ja mennä. Vaikka paljon saa kuulla siitä, kuinka on rohkea ja kuinka itsekin lähtisi jos vain voisi. Mutta väitän, että kuka tahansa joka haluiaisi lähteä vuodeksi pois suomesta pystyisi kyllä lähtemään. Jos vain oikeasti haluaisi. Kaikki järjestyy jos niin haluaa.

    Pakko salaa myöntää, että itsekin kyllä ihmettelin sitä, että menet samaan kaupunkiin ja maahan toistamiseen. Mutta ei hitto, huomaahan sen että rakastat paikkaa. Ja pakkohan täs elämäs on tehdä juuri niinkuin sydän sanoo. Eihän täs oo muuhun aikaa. Kaikki menee liian nopeeta ohi ja kaikki loppuu aikanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No pakko myöntää, et jos joku ois mulle 2011 kesällä sanonut, että tuut viettämään ranskassa kaks talvea, oisin varmaan vaan nauranut räkäisesti päälle. Niin kuin monesti olen varmasti tännekin kirjoittanut, en ymmärrä miten se oma paikka ja onni voi löytyä maasta, jonka takia saa ennenaikaisia harmaita hiuksia ja mikä aina välillä pistää niin turhauttamaan, mutta kun kerran homma on oikein just täällä, mikäs siinä.

      Noiden lasten kanssa, mulla nyt kun on nuorempia lapsia, voin kyllä kanssa sanoa, että ei enää ikinä uudestaan. Aiemmin kun vanhempien lasten kanssa on ollut ihan naurettavan helppoa tähän verrattuna. Sulla käsittääkseni kanssa nuorempia lapsia niin se työmääräkin on aika paljon suurempi.

      Viime vuonna opin, että ei kannata pelätä sitä, että rakastuu johonkin paikkaan tai koukuttuu matkusteluun, koska kyllä elämä lopulta kantaa ja turha sitä ennenaikaisesti on huolehtia. Uskon, että niin kauan kun seuraa omaa sydäntään, kaikki on hyvin.

      Poista