10.12.2012

Kuvattomuus

Mua ärsyttää suunnattomasti, kun puhelin ja iPhoto eivät nyt jostain syystä tee yhteistyötä ollenkaan ja mun oman pään tekninen tuki ei riitä ihan tän ongelman ratkaisemiseen. Mennään siis postaus kuvitta ainakin tähän saakka. Ei sillä, että edes hirveän tarkkaan muistaisin mitä viimeisen melkein kahden viikon aikana on tapahtunut.

High lightit taitaa löytyä siitä, että olen ollut kipeänä, kipeänä ja kipeänä. Helvetin flunssa kun meenaa viedä vähän liikaa energiaa tuolta lasten kanssa touhuamiselta. Tai siis, ehkä enemmän ongelmana on se, että en muista etsiä tarpeeksi aikaa lepäämiselle ja kaikelle muulle mahdolliselle.

Lasten kanssa homma toimii edelleen ihan hyvin. Pieniä kinoja siellä täällä, mutta aika hyvin arki on asettunut uomiinsa. Tottakai niinä aamuina kun itseni pitäisi saada syötyä aamupalaa lasten kanssa ja tehtyä miljoona muuta juttua, maitokulhot lentää kahdesti lattialle ja nuorin rikkoo vielä mun kahvikuppini vahingossa. Onneksi niitä maanantain tyylisiä aamuja ei liiemmin mahdu tähänkään arkeen ja yleensä ollaan ihan hyvillä mielin. Olen oppinut tässä viikkojen aikana, että mulle se aamuherätys klo 6:40 on ihan tuskaa, mutta sitten kun saan itseni pystyyn, elämä voittaa onneksi aika nopeasti. Tai siis silloin kun ei herää kaktus kurkussa aamulla.

Iltaisin harrastetaan aina suihkusirkusta lasten kanssa, jolloin jokainen on vuorollaan sitä mieltä, että juurihan mä eilen otin ekan suihkun... Yleisesti kyllä nautin siitä, että pääsen itse sinne suihkuun jo yleensä viimeistään kahdeksalta ja illalla on oikeasti aikaa rauhoittua edes hetki.

Siinä missä viikolla olen pitkälti sidottu ihan vain meidän kotiin ja lähiöihin, viikonloput olenkin pyörinyt lähes tauotta Pariisissa ja olen kiitollinen, että tämän perheen vanhemmat ovat asiasta vain asenteella "hyvä se vaan on, että sulla on siellä kavereita". Samoja vanhoja baareja, samoja tuttuja ihmisiä ja uusia tuttavuuksia. Kuningasideoita puoli viideltä aamulla juoda puoli kannullista olutta kun italialainen jätkä tarjosi - kukaan ei muistuttanut mua siinä vaiheessa, että vihaan olutta - kun olin jäänyt yksin baariin. Absurdeja hetkiä, öisessä Pariisissa ajelua, vanhojen virheiden toistamista ja epätietoisuutta siitä, onko tehnyt hyviä vai huonoja päätöksiä. Aamulla kahdeksalta lähiön juna-asemalla random jätkä, joka väkisin halusi jutella, totesi "juu, sä et kyllä tosiaan puhu ranskaa" kun yritin ranskaksi selventää jotain asiaa, mitä tämä ei englanniksi ymmärtänyt. Purin kieltäni ja olin toteamatta "etkä sä englantia" ihan ilkeyttäni, vaikka toinen väitti Manchesterissa asuneensa. Olisi se ollut totuuskin, mutta kuka idiootti laukoo tuollaisia sanoja suustaan toiselle. Päätin antaa kyllä enemmän painoarvoa pari tuntia aiemmin kuulemilleni "sä puhut niin paljon parempaa ranskaa kuin vuosi sitten" sanoille.

Lauantai-illan vietin lukuisista "tule nyt pariisiin" -puheluista huolimatta kiltisti omassa sängyssä ja 14 tunnin yöunet kertoi ehkä niistä pienistä univeloista, joita mulle oli kertynyt. Teki hyvää nukkua. Seuraavana päivänä käytiin kurkkimassa Ranskan ainoaa Forever 21 liikettä ja käytiin myös Venlan kanssa seisomassa hetki Trocaderolla hokemassa "non merci":tä kaikille afrikkalaisille turistikrääsän myyjille ja muistamassa taas kerran, kuinka ihanaa on olla Pariisissa. Satoja turisteja, tihkusade ja päälle 300 metriä metallia osoittamassa taivasta kohti ja mulle se symboloi edelleen kaikkea sitä onnea, jonka tästä kaupungista olen löytänyt.

Tänään uusi viikko on alkanut ainakin tosi mukavasti. Aamulla molemmat vanhemmat oli kotona, joten joku muu hoisi pääasiassa lapsille kiljumisen kuin minä ja hyppäsin heti aamusta junaan ja La Defencen ostoskeskusta kohti. Juoruttiin Pauliinan kanssa parin viikon tapahtumat läpi kun ei olla keretty näkemään, shoppailtiin ja syötiin megahyvää pitsaa italialaisessa raflassa. Lapset koulusta ongittuani meitä pihalla odottikin host maman isovanhemmat, jotka jäävät ilmeisesti ainakin pariksi päiväksi tänne, mistä aluksi en ollut oikein varma onko se hyvä juttu vai ei, mutta näin yhden päivän jälkeen sanon, että rakastan etenkin tota näiden lasten mummua. Se otti mut niin ihanasti vastaan täysin vieraana ihmisenä, juttelee niin mukavia juttuja ja samalla kun tehtiin lasten läksyjä, se keksi mullekin preppausta ja pisti taivuttelemaan verbejä eri persoonamuotoihin, mikä oli hyvää muistin virkistystä. Itsekkäästi sanottu, mutta mikä parasta: se vie ehkä 3/4 mun töistäni täällä. Musta tuntuu, etten ehdi tekeen paljon mitään ennen kuin se on jo hurrikaanin tavalla tehnyt puolet mun työt ja kun yritän olla, että kyllä mä omat hommani hoidan, toteaa tämä vaan, että "anna minä, kun olen kerrankin täällä". Mikäs siinä. Mielummin pyörittelen autoa nuorimman kanssa ympäri autorataa puoli tuntia kuin käytän saman ajan "mene suihkuun! NYT!" tappeluun kahden vanhimman kanssa.

Toivotaan, että noiden isovanhempien läsnäolo tarkoittaisi myös sitä, että mulla olisi edes hetki aikaa levätä tätä kolmannen viikon jatkuvaa flunssaa unholaan, koska vikonlopulle on taas jo vähän liikaa suunnitelmia. Viimeinen viikonloppu ennen joulua suomessa, joten pakko ehtiä joulufiilisteleen Pariisia mahdollisimman tehokkaasti. Vaikka en kauaa täällä ole ollutkaan, on kyllä ihana päästä hakemaan joulutunnelmaa suomesta hetkeksi. Se mikä ei ole mukavaa, on tutun sanat viime lauantailta "sähän täytät vuosia tasan kolmen viikon päästä". Ainoa asia, mikä tässä on ehkä kivaa, on se, etten kuollaksenikaan osaa sanoa 22 ranskaksi siten, että ihmiset ymmärtäisivät, muuten jättäisin vanhenemisen mielelläni kyllä välistä.

2 kommenttia:

  1. näitä sun postauksia on niiiin yli-ihana lukee, eikä näissä kuvattomissakaan oo mitään vikaa. Oikeastaan tykkään näistä hirmuisen paljon, koska näistä kuulee sen, kuinka paljon rakastat olla siellä ja kuinka onnellinen oot!

    tai ainakin niin mun korvani (silmäni?) sanoo. toivottavasti sä myös oot, haaveilen että olisin joskus yhtä onnellinen ja vapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että postaukset kelpaa kuvattominakin (: ja kyllä ihan oikein olet tulkinnut, että täällä on itsellä hyvä olla ja onni, joten valittamista ei löydy. Ihan varmasti pääset itsekin joskus samaan tilanteeseen, jos vaan kuuntelet sydäntä ja teet päätöksiä mitkä tuntuu hyviltä!

      Poista