23.2.2012

sick and tired

Viikon radiohiljaisuus, hups. Tai oikeastaan yli viikonkin. Jos asiat olisi ideaalilla tavalla, voisin nyt bitchata tänne siitä, miten rasittavaa on olla neljättä päivää lasten kanssa kotona ja koittaa viihdyttää niitä. No, asiat ei aina mene niin kuin niiden toivoisi menevän, koska tämä yksi on viettänyt viimeiset neljä päivää sängynpohjalla ajatellen, että jokainen hengenveto on vähintään viimeinen. Kyllä, kiva olla kipeä!


Heräsin perjantaina siihen, että olo on kumma ja kurja. Raahasin itseni kuitenkin kouluun, jossa lähinnä torkuin ja kuolin kaksi tuntia taudin iskiessä päälle. Ei kivaa. Kotiin päästyäni parin tunnin päiväunet ja särkylääkkeet toivat taas ihan hyvän olon, jota jatkui lauantaille saakka. Koska olo oli hyvä ja ajattelin, että sairaus olisi voitettu, lähdin lauantaina ulos kaverin kanssa. Kaikki olikin hyvin muutaman tunnin ennen kuin yhtäkkiä jostain kehitin kamalan palelukohtauksen, vaikka oltiin sisällä ja oikeasti tosi lämpimässä paikassa. Siinä vaiheessa tiesin, että nyt ei mene hyvin. 

Kivaa olla keskellä Pariisia kun kello oli sillon muistaakseni puoli kolme yöllä, kun tiedän, että koti on maailman pisimmän matkan päässä - tai kaverin koti, ei mua olisi yksin siinä vaiheessa varmaan minnekään päästetty. Meille tarjottiin autokyytiä miehen luo, jonka seurassa kaverini oli viihtynyt koko illan ja mulle luvattiin lämmin sänky ja unta jos haluan. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan, mutta voitti huomattavasti ajatuksen noin 2 tunnin matkasta kotiin yöbussilla, joka olisi myös vaatinut vähintään 45 minuutin kävelyä ulkona. Kun päästiin perille, mun kuume yritettiin saada laskuun lääkkeillä ja pääsinkin heti lepäämään peiton alle. Suunnilleen kolme tuntia siellä kai lepäsin ennen kuin  meidät luvattiin heittää juna-asemalle aamun ekojen junien jo liikkuessa juuri sopivasti kun mun dropit alkoi vaikuttamaan ja pystyin kuumeeltani vähän jopa liikkumaankin. Vielä aamulla olin sitä mieltä, että voisin löytää omaan sänkyyn itseäni parantelemaan, mutta onneksi ei kelvannut vaihtoehdoksi, koska 10 minuuttia sen jälkeen pyörryin junaa odottaessa. Ei kiva..


Pyörtymisen jälkeen pääsin onneksi ongelmitta kaverin sänkyyn nukkumaan ja nukuttiinkin koko päivä, minä kuumettani pois, toinen vain väsymykseen. Seitsämän jälkeen illalla sain vasta itsestäni revittyä sen verran irti, että käytin pari tuntia kotimatkaan ja nopeat moikat sanottuani katosin omaan sänkyyni, toiveena, että kyllä se tästä kunhan saan nukuttua vielä kunnon yöunet. Vanhin lapsista onneksi lupasi huolehtia siskonsa kaverinsa luo leikkimään aamusta, joten mulla ei olisi mitään velvollisuuksia koko päivälle onneksi. Siinä vaiheessa kun mittasin kuumeen ja tajusin, että se on edelleen melkein 39 astetta ja itsellä se normaalilämpö on 35,7, alkoi hiukan hirvittämään se, missä lukemissa olin edellisenä yönä vetänyt kun silloin olin kuin tulikuuma teepannu ja nyt olo oli jo "melkein kuumeeton". Mun "pienet yöunet" venyi kevyiksi 21 tunnin uniksi, jonka aikana kerran olin herännyt ottamaan lääkkeitä ja muutaman kerran juomaan, vessaan tai muuten vaan kärsimään, koska olo oli todella sitä luokkaa, että kuolen millä sekunnilla hyvänsä. Sellaista oloa ei voisi toivoa kenellekään, kun joka paikka on kipeä ja noh, sattuu, sattuu, sattuu! Suurin ongelmahan oli se, etten ollut pystynyt ajattelemaankaan minkään ruoan suuhuni lykkäämistä viimeiseen pariin päivään ja kun vatsani oli muutenkin jo yksi pyörremyrsky, en oikein uskaltanut ottaa mitään särkylääkkeitä ihan kamalaan pääkipuuni kun pelkäsin, että seuraavaksi olisin oksentamassa niitä ja saisin vielä yhden ihanan ulottuvuuden tälle taudille. Olin siis yrittänyt pitää verensokeria ylhäällä erilaisten hedelmämehujen ja soseiden avulla, jotta en joutuisi uudestaan kosketuksiin lattian kanssa tahtomattani jo toistamiseen parin päivän sisällä. Pakko muuten mainita, että herätessäni maanantai-iltana seitsämän aikaan (lääkkeet oli vihdoin alkaneet vaikuttaa tässä vaiheessa), tajusin, että viimeisistä 36 tunnista olin nukkunut noin 33. Ihan kiitettävästi.


Vaikka onneksi pahimman olon selätinkin jo tiistaihin mennessä, olen edelleen jojoillut tämän tartunnan kanssa puolelta toiselle. Välillä on ihan ok olo, mutta maailman pienimmät juttu vie kaikki voimat pois mun ruumiista. Pystyn lähinnä koomaamaan sängyllä / sohvalla ja mikä tahansa, joka vaatii enemmän energiaa, tuntuu tappavan mut. Multa kysyttiin eilen pystynkö laittamaan nuorimmille jotain mega yksinkertaista luonasta kun kukaan muu ei ehdi kotiin sitä tekemään ja lupasin. Onnistuin polttamaan pakastekasviksetkin pannulle, kun unohduin tuijottamaan kauakaisuuteen ja unohdin ajan kulun. Tämän perheen isän piti tulla kotiin jo iltapäivästä, mitä ei tietenkään tapahtunut ja minun voimieni ollessa ihan täysin kulutetut, nukahtelin sohvalle vain koko illan ajan ja olihan tuo jossain vaiheessa kotiin saakka löytänytkin. Menee tosi hyvin siis. 

Tänään onneksi näköjään tuo isä on kotona koko päivän (ja ehkä huomenna myös), joten saan edelleenkin ottaa vain rennosti ja levätä. Ironistahan on se, että olen taas ollut kaksi tuntia pystyssä ja olisin valmis ottamaan nyt jo parin tunnin päiväunet kun väsymys hiipii koko ajan jostain nurkan takaa ja tahtoo yllättää mut joka kerta kun en huomaa ja nukahtelen ihan out of control tyylillä minne tahansa.  Mun vartaloni on edelleen ihan täysin sekaisin tän taudin jäljiltä, mutta vähitellen tässä yritetään päästä takaisin elävien ihmisten kirjoihin. Asetin itselleni tavoitteeksi, että jos sunnuntaihin mennessä saisin revittyä itseni taas jo ihmisten ilmoille, olisin antanut itselleni ihan tarpeeksi aikaa sairastaa. Katsotaan nyt, kuinka suunnitelma toimii vai otetaanko taas takapakkia tämän homman kanssa. 

Pakko muuten sanoa, että kun wehearit:stä (josta kaikki tämän postauksen kuvat on) etsin edes jotain kuvitusta tämän tappavan kuivan sairaskertomukseni kuvittamiseksi, tämä kuva pisti huvittamaan suuresti.


Boys! Ugh! :D

Palaan joskus kun mulla on muutakin kerrottavaa kuin se, miten influenssa vaikuttaa vartaloosi. Ei ole kivaa. Älkää sairastuko. 

14.2.2012

Rolling in the deep


Mietin, että olisin vain jakanut tämän videon tänne ja jatkanut tämän fiilistelyjä seuraavan tunnin ja unohtanut kaiken muun koko maailmasta. I think I fell in love with Bruno Mars when I first saw an acoustic video of him singing Billionaire with Travis McCoy. I think I've fallen in love with him many times after that, mutta just nyt, se kaikki nostettiin ihan uudelle tasolle. Mä rakastuin tämän live-esityksen omaperäisyyteen ja istuttiin meidän teini-ikäisen kanssa tossa illalla sohvalla ja tuijotettiin vain luukku auki telkkaria ja hoettiin sitä, kuinka suuresti rakastuttiin tähän live-vetoon. Ei ole mun lempibiisi, toi jazz-tyyli on lähinnä hauska ja juuri sellainen, mikä grammyihin sopii, eikä mun mielestä ääni tule ulos ihan niin helposti kuin toivoisi, mutta silti, jokin iski.


Jatketaan taas kuvittamista puhelimen muistista löytyvillä jutuilla. Random asioita kuvailenkin näköjään. Tällä kertaa karkkea, jotka maistuu aika paljon kärkkäränkkä-karkeille, joita myytiin kun olin pieni. Kuka muistaa ne pienissä rasioissa myydyt pastillit, jotka oli tosi hyviä. Tai sitten olen ainut, joka muistaa, koska saattaa olla, että joskus pikkuisena - veikkaisin, että ikää olisi ollut jossain kolmen paikkeilla - päätin testata miten sellainen pastilli ja nenäni ottavat kontaktia. No hyvinhän ne ottivat, sen verran hyvin, että tätini joutui viemään minut sairaalaan karkki nenässä, kun ei se sieltä kotikonstein tullut ulos. Olenko maininnut, että olin aika hasardi lapseksi ensimmäiset 10 vuotta elämässäni ja mua sai kyllä käyttää lääkärissä useampaankin kertaan. Olen vain onnellinen, että ikinä en kovin vakavasti onnistunut itseäni telomaan, vaan monesta "sulla pitäisi olla molemmat jalat murtuneet tällä hetkellä" tilanteesta on selvitty säikähdyksellä... 


Torstaina meidän pikkuinen opiskeli verenkierrosta koetta varten ja tämä yksi läksyjen valvoja sai sitten inspiraation vähän omiin taideteoksiin. Kyllä mä siinä samalla piirtelin tälle harjoituskaavioita paperille, mutta ehtihän siinä vähän muutakin taiteilemaan. Tuli taas todistettua itselleni, ettei musta ole piirtämään mitään muuta kuin kukkia, jotka ei hyvällä tahdollakaan ole symmetrisiä. Well, hauskaa oli ja koko torstai kuluikin lapsen kokeisiin lukiessa ja nopeasti illallista kokkaillessa.


Perjantaina koulua pari tuntia. Oli hauskaa ja hyppäsin kerrankin melkein suoraan kotiin vievään junaan. Vaihdoin junaa lähiöissä, missä brittimies tuli kysymään multa neuvoa englanniksi. Papatin ihan sujuvaa enkkua sille varmaan viisi minuuttia kunnes se kiitti mua ja omat aivoni tekivät lakon. Vastasin vain hymyillen "de rien" ja karkasin paikalta, koska pienestä päästäni oli täysin kadonnut sanat "ole hyvä" englanniksi. Hoen tuota "de rien"iä niin usein, että näköjään ei tule enää muuta ulos. Muutenkin aivoni on tällä hetkellä niin umpisekaisin kaikkien kielten kanssa, etten tiedä itkeäkkö vai nauraa. Olen tällä hekellä siinä pisteessä, että unohdan miettiä aina välillä millä kielellä puhun, koska jutut tulevat vain ulos niillä sanoilla, jotka aivot ensiksi jostain nurkistaan hakevat. Hullun kivaa.

Perjantai oli normaali ja helppo. Minun pitää siis yleensä vain hakea nuorin koulusta kaverinsa kanssa, pitää niitä tunti kotona ja heittää ne jumpalleen. Sen jälkeen yleensä palaan kotiin, siistin keittiön ja saan itse rentoutua kunnes perheen isä tulee kotiin ja käytännössä aina heittää poikansa harrastuksiin, vaikka itse aina hengailen yläkerrassa siihen saakka, että jos mua tarvitaan voin tuon tehdä.

Viime perjantaina lähdin pitkästä aikaa ulos kavereiden kanssa, joten isän lähdettyä kuskaamaan lastaan harrastuksiin, nopeasti taioin itsestäni ihmisen näköisen ja heipat sanottuani karkasin junalla keskustaan ja kohti sushiravintolaa. Se paikka, minne haluttiin mennä, oli aivan umpi täynnä, mutta onneksi läheltä löytyi toinen paikka, jossa päästiin jopa halvemmalla ja sushi oli aivan taivaallista! Nomnom. En ollut saanut sushia taas pariin kuukauteen ja pitkästä aikaa se oli kyllä sellainen orgasmien ilotulitus suussa, ettei tosikaan. 

Jatkettiin aussibaariin jatkamaan iltaa, tanssimaan ja nauttimaan ihan liian monista shoteista ja drinkeistä. Ei näin. Pilkun jälkeen vaihdettiin vain baaria kahden paikan baarimikon kanssa toiseen saman ketjun baariin vähän kauempana - baari, joka on avoinna kymmeneen aamulla, selvä - ja jatkettiin meidän hauskaa yötä. Mulle kerrottiin vasta jälkikäteen, että se mies, joka oli mullekin useamman juoman tarjonnut, omisti koko ketjun baarit, joita taitaa olla Pariisissa neljä. Sellainen olisi ollut ihan kiva tieto jo siinä vaiheessa kun sille nopeasti juttelin.

Meillä oli maailman parhaat vitsit keskenämme toisen aussibaarimikon kanssa, koska pistin sen pelastamaan mut parin miehen iskuyrityksiltä. Lopputuloksena mun lintusormus siirrettiin mun vasempaan nimettömään ja loppuaamun olin uusille tuttavuuksille Annabel, onnellisesti naimisissa oleva pienen pojan äiti ja mun aviomieheni ei tykännyt siitä, että joku yritti tehdä tuttavuutta. Kyllä, juuri niin typerä juttu kuin miltä se kuulostaa, mutta meillä oli maailman hauskinta tätä juttua kertoessamme, eikä laskuhumalaisilla miehillä ollut vaikeuksia asiaa myöskään uskoa. Mä pidin siitä miten yhdeksän aikaan aamulla pariisi alkoi herätä meidän ympärillä kun jätettiin baari ja mun polttaessa tupakkaa, se sai mun maailman pyörimään hassulla tavalla. Tuntui hassulta nukahtaa suurkaupungin jo herättyä ympärilläsi, koska ikinä en ole niin myöhään/aikaisin seikkaillut Pariisissa. 

Lauantain vedin kahden tunnin "yö"unilla, mikä kuvasti sitä, mitä sain aikaiseksi koko päivän aikana. Kulutin aikaa koneella ja katselin tyhmiä telkkarisarjoja. Nautin siitä, että ei tarvinnut lähteä minnekään. Pysyttelin hereillä yhteentoista saakka illalla, milloin annoin itselleni luvan nukahtaa ja nukuinkin mukavasti reilut 13 tuntia putkeen.

Sunnuntaina harkitsin hetken jo keskustaan lähtemistä ihan vain kahville ja ulos päästäkseni, mutta ihan vain rauhoittuminen vei onneksi kerrankin voiton ja latailin akkuja rauhassa sängyssä makoillen, pitkän lounaan perheen kanssa syöden ja nauttien jo toista päivää putkeen siitä, ettei ollut suunnitelmia tai velvoitteita, joiden mukaan elää. Vaikka perjantain seikkailut olivatkin aika extreme meiningeissä, jäi viikonlopusta silti rentoutunut ja kiva olo. Tosin 13 tunnin yöunet edellisenä yönä takasivat sen, että sunnuntai-maanantai yön pyörin enemmän ja vähemmän levottomissa merkeissä sängyn pohjalla ja maanantaihin herääminen oli taas tasan yhtä ikävää kuin aina ennen. Koululle kävellessä päätettiin, että tänään ei kielioppisäännöt oikein jaksa innostaa ja vaihdettiin nokka kohti sitä sushiravintolaa, jossa ei oltu perjantaina saatu pöytää. Buffet-lounas ja sai valita mitä halusi syödä ja hintakaan ei päätä huimannut.


Oli muuten pirun hyvää. Tuo iso lautanen on siis yhteinen, jolta syötiin molemmat, eli puolet katosi omaan napaani ja puolet kaverin. Ei sentään ahdettu tuollaista määrää sushia kumpikin omiin nokkiimme. Ihan mukavasti on uusi viikko potkaistu taas kerran käyntiin ja kai tämä tästä taas nopeasti menee. Ainakin toivon niin, koska tämän viikon jälkeen alkaa lasten loma ja au pairin parin viikon piina kun täällä on kolme papanaa pyörimässä sun vastuulla melkein ympäri kellon. Kyllä mä edelleen näistä lapsista tykkään ja olen sitä mieltä, että mun työ on melkein liian helppoa siihen verrattuna, mitä se voisi olla, mutta siitä huolimatta, kun vaihdetaan siitä about neljästä tunnista / päivä siihen vähintään kymmeneen niin varmasti alkaa hermoja kiristämään hetken päästä. Mutta sitä ei saa miettiä vielä vaan keskittyä nyt tähän viikkoon. Ainakin niin haluan itselleni uskotella.

9.2.2012

My heroine


Mun aamuni alkoi tänään rauhallisesti kun nuorimmalla oli ollut kaveri yökylässä ja lapset aamupaloitettuani ne karkasivat yläkertaan puuhailemaan omiaan ja itse istuskelin vain sohvalla ja tekstailin kaverin kanssa koti-ikäväfiiliksistäni, joita nyt on sitten kestänytkin jo kolmatta päivää, vaikka yritin ne päivässä selättää. Kesti pari minuuttia ennen kuin lapsi juoksee portaat sellaisella vauhdilla ja melulla alas, että olin jo varma, että yläkerrassa on pakko olla hiiren kokoinen hämähäkki, mutta ei onneksi kun toinen hyppää mun kaulaan sohvalle ja kiljuu "Salla! Salla! Salla! We have snow! SNOW!". 

Siinä vaiheessa mun koti-ikäväfiilikset puolittuivat heti ja äkkiä avasin takapihan ikkunat, jolloin kirpeä pakkasilma tervehti mua ja siihen perään kun sain shutteritkin (ikkunaluukut? vaikka ne varsinaisesti ei luukut olekaan...) auki, tervehti mua myös valkoinen maa. Aika säälittävästihän sitä lunta oli, mutta tällä kertaa pystyin sanomaan ihan suoraan, että sitä kyllä oli maassa. Sunnuntaina kun täällä satoi pikkuisen lunta, mutta niin onnettomasti, että se oli jo melkein kadonnut siinä vaiheessa kun itseni ulos ovesta sain. 

Niimpä, saatin se lumi, jota ollaan tuon pikkuisen kanssa marraskuusta saakka tänne toivottu ja jo siitä syystä päivänkin oli pakko olla mahtava. On meillä muutenkin ollut hyvä päivä, vaikka yleensä mun asennevamma keskiviikkoja kohtaan on aika suuri, kun tänäänkin heräsin 10 aikaan aamulla ja vasta melkein 12 tuntia myöhemmin päivä päättyi. Tänään tosin moni pieni juttu on helpottanut päivää, mm. se että host isä kokkasi mun puolesta illallista, eikä antanut auttaa, vaikka kysyin ja kun aloitin olevinaan siivoamaan keittiössä, se istutti mut sohvalle, koska "nyt katsotaan sun lempparisarjaa, greyn anatomiaa" se ilmoitti, eikä siivottu kumpikaan... Noh, luultavasti saan siivota huomenna ne sotkut kuitenkin, ellei tuo niitä ole nyt illalla jaksanut siivota, mutta ei se haittaa.

Itse olen tosiaan nyt viettänyt jo kolmannen päivän enemmän ja vähemmän möksmöksmöks-fiiliksissä ja vähän alkaa jo tympiä. Mä luulen, että kaikki tosiaan lähti siitä kun työhakemusta täyttelin ja ajattelin, edellisiä kivoja kesiä ja kaikkea muuta mahdollista. Mietin myös sitä, miten alunperinhän hain au pair paikkaa vaan huhtikuuhun saakka, jotta voisin palata taas samaan paikkaan kesäksi töihin, mutta pesti täällä onkin sitten vähän pidempi, mutta oikean perheen löytyessä, ei haitannut yhtään tuo pidempikin pesti. Nyt sitten taas, mennään vähän vuoristoradan kyydissä taas, mutta ehkä se tästä vähitellen. Kun saisi nämä tämän tulevan lomankin kuviot selville (joka muuten alkaa ensi viikon jälkeen, voi luoja) niin voisi taas vähän hengittää ja katsoa optimistisesti tulevaan.

Nyt voin varmaan hyvällä omallatunnolla katsoa huomisen salkkarit, tässä viimeiset 2 tuntia kirottua ranskan kurssille tehtävän esitelmän maan alimpaan rakoon. Mä VIHAAAAAAAN esitelmiä yli kaiken, koska vaikka en enää niitä jännitäkään, mä kuitenkin vaihdan siihen pikajunamoodiin todella nopeasti ja en saa yhtäkään sanaa äännettyä siten, miten ne kuuluisi ääntää. Joten fuck this shit, mä menen luokassa pöydän alle piiloon ja mökötän. Kuka tykkää mun suunnitelmasta?

ai niin. ps. tänään kuunnellaan tätä ja vain ja ainoastaan tätä:


Olen kuunnellut mun iTunesia sufflella tässä viimeiset pari päivää missä on tällä hetkellä näköjään melkein 3,500 kappaletta ja hitsi kuinka monta teini-rock/emo vaiheen kultaista helmeä onkaan tullut vastaan. Saisinko palata ajassa taaksepäin... hmm, 7 vuotta. Voi luoja, en voi olla noin vanha! (Ai niin, kappalehan on siis Silversteinin My Heroine akustisena versiona)

pps. päätin viikonloppuna, että mun ikäkriisin voi ehkä unohtaa tältä erää. yksi tutun tuttu, jonka tapasin ensimmäistä kertaa lähti arvuuttelemaan mun ikää ja 18 oli eka arvaus, sitten 17 ja kun tää päästi suustaan "well, you can't be 16, can you" tahdoin iskeä sitä nyrkillä nenään. Tiedän, että mulla on aika lapsekkaat kasvot ja helposti tästä iästä sahataan ainakin pari vuotta pois, mutta 16. Kiitos nyt kovasti. Okei, mies korjasi kyllä perään, että oikeasti näytän sen mielestä 18-19 vuotiaalta, mutta naisen ikää arvuutellessa on kuulemma turvallista mennä liian alas kuin ylös. Miesten logiikka on näköjään ihan pettämätön taas kerran. 

7.2.2012

Sugar rush


Jutellaanko taas loogisista jutuista. Kaivelin kuvia taas kerran puhelimen muistista ja näköjään aiheina voisivat sitten olla vaikka Tiny Tower, täällä on kylmää ja lauantai-ilta. 

En muista missä yhteydessä törmäsin Tiny Toweriin jouluaatonaattona, mutta voi luoja, minun ykköspelikseni puhelimessa on Mahjongin rinnalle kohonnut tämä ihanan turha peli! Minähän olen ihminen joka sai aikanaan harmaita hiuksia siitä, miten kaikki hoitelivat farmejaan facebookissa ja kirosin jokaisen farmville-kutsun facebookissani maan alimpaan rakoon. Vannoin, etten koskaan koukuttaisi itseäni mihinkään yhtä tyhmään... Noh, nyt tämä neiti rakentaa tiny toweriaan ihan kikseissä ja menee tosi hyvin. Tällä hetkellä kerroksiakin löytyy vähän enemmän kuin tuosta yllä olevasta kuvasta, 57 muistaakseni...

Kuka muu on addiktoitunut johonkin yhtä fiksuun peliin?


Mun auto sanoo, että on kylmä... Se köhii joka kerta siihen malliin kun sen käynnistää, että joka kerta jännitän lähteekö se käyntiin. Toistaiseksi on onneksi lähtenyt. Siinä huolimatta en oikein tiedä, mitä tuo punainen lumihiutale tahtoo tarkoittaa, eikä ole tullut kysyttyä myöskään kun samalla tavalla sitä vanhemmat ajaa viikonloppuisin, joten ehkä se tarkoittaa vain sitä, että on kylmä. (Juu, tiedän autoista ihan hirveästi, kuten huomaa.)

Viime kesäkuussa jouduin pysähtymään Tampereelta Virroille ajaessani bussipysäkille 10 minuuttia kotoa, kun huomasin, että autossa palaa outo punainen huutomerkkivalo ja soitin äitille onko autossa suurikin vika. Noh, äiti infosi rakasta lastaan, että tällä on käsijarru päällä ja siitä matka virroille taittuikin sitten ihan ongelmitta. Ja tottakai syytän tästä veljeäni, joka laittaa usein meidän pihaan ajettaessa käsijarrun vain sen verran päälle, että näyttää kuin se olisi pohjassa, eikä myöskään vaikuta ajamiseen melkein ollenkaan. Kuskina olen oikeasti ihan hyvä ja hallitsen ajoneuvon hyvin, mutta ehkä pitäisi vähän tutustua noihin varoitusvaloihin ja muihin. Ajan loppuviimein todella vähän autolla, koska suosin aina julkisia ja siksi "iskä, auta!" -puhelut on yleensä ne, jotka ratkaisee asiat varmiten.


Mun lauantaista kului suurin osa kotona: aamupäivällä ihan vain koomaillessa sängyllä ja iltapäivällä pari tuntia babysittaillessa. Illalle piti olla suunnitelmia kavereiden kanssa mutta ne sitten peruuntuivatkin ja itse halusin talosta pakoon edes illaksi, vähän vain tuulettumaan. Sainkin sovittua tapaavani sitä poikaa, jonka kanssa piti jo viime viikonloppuna nähdä. Kerrankin kuulemma en ollut liian busy näkemään.

Olin myös niin onnellinen siitä, että mulla on maailman paras minttu, joka kuunteli monta tuntia putkeen mun ongelmointia. Ongelma numero 1 oli se, miten saada joku uskomaan, että kiitos, mutta en ole kiinnostunut, kun mikään ei tunnu toimivan; ongelma numero 2 olikin hermostuminen siitä, mitä ilta tuo tullessaan. (Jos kirjoitan epäselvästi, niin ongelma 1 on poika, jolle epähuomiossa annoin numeroni kun se oli vähän reppana, mutta ihan mukava ja ajattelin, etten ikinä kuulisi siitä, enkä viitsi polkea sen rohkeutta maanrakoon olemalla antamatta numeroa. Kyseessä ei siis ole sama mies, jota illalla näin.) Pitkän kaavan mukaan laittauduttuani ja tosiaan jatkuvaa ongelmointia harrastettuani, ilmoitin, että jos mies ei nyt arvosta sitä miltä näytän, on se tyhmä. Kuvan tosin olisi voinut ottaa sitten kun on laittanut hiukset kuntoon ja sellaisesta kulmasta, että kunnolla näkeekin miltä olisin näyttänyt.

Meillä oli ehkä maailman epätreffimäisimmät treffit ikinä kun pistettiin suunnitelmat uusiksi nopeasti tultuamme siihen tulokseen, ettei kumpikaan olla sitä tyyppiä, että varsinaisesti nautittais tilanteesta, jossa pitää istua vastapäätä toista ihmistä ja yrittää pitää keskustelua yllä kun ei tunne toista ollenkaan. Oli paljon rennompaa juoda kuoharia toisen sohvalla, selailla maailman huonoimpia musiikkivideoita telkkarista, jutella hölmöjä, humaltua vähän ja sen jälkeen lähteä katsomaan vähän pariisin yöelämää. Taas kerran, kyllä, mutta aika erilainen kokemus kun yleensä olen aina vain kavereiden kanssa, jolloin kyllä blondeina tyttöinä saadaan varmasti huomiota. Voin sanoa nauttineeni tuosta rentoudesta miljoonasti enemmän kuin siitä, jos joku tosiaan olisi mut istuttanut sinne ravintolan pöytään akward-momentin äärelle.



Kuvailin keskellä yötä... jossain päin Pariisia. En muista enää metroasemaa, jonka lähellä tää oli, enkä nyt jaksa kaivaakaan sitä puhelimen muistista ylös. Kun kuitenkin kyse oli ihmisestä, jota en kunnolla ennestään tuntenut, pidin, just in case, kaverini perillä siitä, missä liikuin. Vaikka mukavasta ihmisestä kaikin puolin oli kyse ja sellaisesta, joka kyllä kohteli mua juuri niin kuin tyttöä kuuluukin kohdella, minä olen aina se, joka ei luota kehenkään, eikä nyt sokeana vieraassa kaupungissa välttämättä kannatakaan. 


Mun illan viimeinen kuva on näköjään black out. Kuvausaika 1:32 ja ei mitään havaintoa missä olen päätynyt kuvaamaan täyttä tyhjyyttä. Arvelisin, että oltaisi oltu vielä metrossa tuohon aikaan, mutta noh, pirun hyvä kysymys miten tämä kuva on syntynyt...

Seuraavana aamuna heräsin tottakai päänsärkyyn, mikä oli ikävä vieras, koska en kuitenkaan ollut juonut kuin pari lasia valkkaria ennen kuin lähdin kotoa hermoja rauhoittamaan ja pari lasia kuoharia myöhemmin. Joo, tiedän, noista tulee yhteensä kyllä jo se kokonainen viinipullo, mutta normaalisti tuo määrä ei ole läheskään tarpeeksi aiheuttamaan mulle minkäänlaista pääkipua. Sain kuitenkin itsestäni jotain irti ja tapasin kaveria keskustassa, mäkkiruoan ja leffan merkeissä. Valittiin leffa ihan vain taktiikalla "toi näyttää hyvältä kuvan perusteella ja alkaa sopivaan aikaan" taktiikalla. Kahden ensimmäisen minuutin jälkeen olen valmis juoksemaan leffateatterista kiljuen pakoon, koska olin varma, että mut on raahattu katsomaan jotain aivan järkyttävää kauhuleffaa.


Onneksi en juossut pakoon, koska leffa oli aivan loistava! Kyllä, katsoin siitä osan sormet silmillä tai takin kauluksen takaa kurkkien, mutta en muista koska olisin viimeksi räkättänyt leffassa samalla lailla vatsalihakset kipeinä. Voin varoittaa, että tuossa on sellaista huumoria, että välillä miettii väkisinkin että "ei tälle saisi nauraa, ei tälle vaan saisi nauraa", mutta ei vain voi olla nauramatta. Vähän sellainen Scary Movie tyyppinen paketti, mutta hauskoilla jutuilla varustettuna. Tucked and Dale vs. Evil. Suosittelen.

Vaikka viikonloppu olikin tosi kiva tosi monella tapaa, tämä päivä on vedetty aika möksmöks fiiliksissä. Joku minimaalisen pieni koti-ikävä kai otti vallan kun täyttelin taas työhakemusta ensi kesää varten samaan paikkaan, missä pari edellistä mahtavaa kesääni olen vietellyt ja vähän aikaa oli sellainen olo, että jos tätä aikaa voisi pikakelata eteenpäin, olisi ihan siistiä, koska kyllä mä ikävöin suuresti tiettyjä juttuja suomesta. Toivottavasti nämäkin fiilikset on huomiseen menessä selätetty jonnekin kaivoon, koska vielä viikko sitten sain hengenahdistuksia ajatuksesta, että täältä pitäisi muka pois joskus lähteä. 

4.2.2012

Tänään olen:

- jäätynyt ulkona, koska täällä on kylmäkylmäkylmä

- istunut koulussa ja kehitellyt taas maailman hulluimpia tarinoita ranskaksi kavereiden kanssa

- ostanut pinkinpinkinpinkin huulipunan ja saanut siitä miljoona kehua kahdelta yhdeksänvuotiaalta. Kuullut "you look so pretty", vaikka päivän tyyli oli muuten laittamattomat hiukset ja megahuppari lämmittämässä

- saanut ehkä vihdoin rikottua jään meidän vanhimman tytön poikaystävän kanssa, kun se pelästytti mut kuoliaaksi tullessaan hakemaan takkiaan olohuoneesta minun keskityttyä sohvalla taas omissa maailmoissani unelmoimiseen ja saatiin siitä aika hyvät naurut

- tehnyt melkein täydellisen taskuparkkeerauksen pienenpieneen rakoon ja mietin, että saako siinä vaiheessa lähettää (vähän niin kuin) exälleen viestejä, missä vain leijuu sillä, että se tyttö, joka silloin kun siihen tutustuit, ei suostunut ajamaan muualle kuin parkkipaikan kauimpaan nurkkaan, pakoon kaikista autoista, tekee nyt jo aika mallikkaita taskuparkkeja...

- jutellut höpöhöpö juttuja facebookissa

- tullut siihen tulokseen, että mulla on maailman mahtavimpia ihmisiä, täällä ja suomessa

- katsonut maman pakottamana ensimmäiset 20 minuttia Paranormal Activity 3:sta ja inissyt sormet silmillä aina joka toinen minuutti "can we please stop already"

- katsonut myös Sherlock Holmes 2:n, joka oli kuusitoistakertaa huonompi ja sekavampi kuin ykkösosa, josta jopa oikeasti pidin

- tappanut sääreni taas kerran sheiverillä

- syönyt ihan liian monta kinder baria

- kuunnellut hyvää musiikkia ja nauttinut ajatuksesta, että lumi tulee kohta.

Nyt:

- katson uusimman jakson The Big Bang Theoryä ja ehkä myös Greyn Anatomiaa jos ei nukuta

- jatkan onnellisuusfiiliksiäni

ps. oikeasti mulla oli jossain vaiheessa jotain asiaakin tänne kirjoitettavana, ehdin vain jo unohtaa mitä