30.6.2012

I'm gonna miss you

Niin kuin sanoin, mun elämä on harmittavan tapahtumatonta tällä hetkellä. Päivät pyörii lähinnä töiden ja väsymyksen ympärillä tässä varmaan vielä ainakin toisen viikon ennen kuin mieli ja vartalo on asennoitu aikaisiin herätyksiin ja työntekoon. Vähän vaikea tästä kääntää tää unirytmi takaisin ihmismäiseksi kun syksyn jälkeen en ole joutunut heräämään kuin aikasintaa 9:30 aamulla ja viimeiset kolme kuukautta juuri silloin kun mieli tekee, kun ei ollut enää edes koulua. (Silloin kun mieli tekee tarkoitti harmittavan usein puolta päivää...). Vielä kun multa vietiin auto viikonlopuksi ja siinä missä autolla ajan tuon melkein 8 kilometriä noin kymmenessä minuutissa, bussilla keskustan kautta matkaan saakin varata melkein tunnin. Aamu-unisen painajainen.

Viimeisen viikon aikana olen tullut: 


Immuuniksi kiljumiselle ja tullut taas kerran siihen tulokseen, että tykkään työstäni ja työkaverit on ihan huippuja. 


Tullut siihen tulokseen, että Angry Birdsejä on aika vaikea taivuttaa sellaiseen tyylikkäästi suomenkieleen uppoavaan muotoon. Kyllä se tästä. Söpöyttä tosin on, kun joku nelivuotias ilmoittaa kovaan ääneen "me mennään katsomaan ängri bööööördsejä" ja on selvästi superinnoissaan asiasta. 


Viettänyt ihan liian kauan tietokoneella katsoen Sinkkuelämää...


... ja The Big Bang Theoryä. Sheldon <3


Nauranut sille kuinka vanha Sinkkuelämä oikeasti onkaan, kun pelkkä sähköpostin hankkiminen oli suuri kynnys Carrielle. 


Äksyillyt kielelleni, jonka lävistys ei nyt tykkää musta. Kielilävistys on niin idioottihelppo lävistyksenä kun se ei ongelmoi melkein ikinä, mutta nyt mun kieli on ollut arka jo neljättä päivää. Ja ärtyy tietysti koko ajan enemmän ja enemmän kun puhun päivät pitkät. Onhan tässä päälle neljä vuotta jo onnellista yhteiseloa harrastettu ja ekaa kertaa mietin vakavissani jos olisi aika luopua tuosta kaverista. Taidan kuitenkin odottaa kun se ei enää äksyile ja mietin sitten, kun unohdan helposti viikoiksi tuon suussa olon nykyään, niin tottunut siihen olen.


Tullut siihen tulokseen, että ehkä tää non stop kaaos mun huoneessa on vain artistic touch eikä siitä välttämättä tarvitsisi hankkiutua eroon. 


Ikävöinyt Pariisia taas. Voisinko kehittää uuden urasuuntauksen kaukokaipuusta?


Ikävöinyt mun maailman parhaita Pariisi-kavereita ihan tuskaisesti. Sain tänään niin ihanan mailin yhdeltä, ettei tosikaan ja toisen kanssa höpötettiin melkein pari tuntia skypessä toisen odottaessa connecting lentoa Arlandalla. "Sä voit hengailla siellä linjalla, mä laitan sut tänne laukkuun siksi aikaa kun meen turvatarkastuksen läpi". Jos jonkun ihmisen kanssa kasvaa vuoden aikana kyljestä kiinni sillä tavalla, että puolet uusista tuttavuuksista luulee teita siskoksiksi, siitä on aika vaikea päästää irti ihan noin vaan. 


Hyväksynyt, että pari ihmistä on tällä hetkellä vain ihmisiä, jotka I used to know. Ja ymmärtänyt, että parempi näin. Vielä kun joku kertoisi sen mun sydämmelle. (Vihaan muuten tota biisiä koko sydämmestäni. Aiheutan aika huvittuneita reaktioita ihmisissä kun tän biisin ekoista sävelistä saan kamalan kohtauksen ja hyökkään radiolle kääntämään kanavaa. En oikein tiedä edes miksi, mutten vain voi sietää tätä, enkä edes muista koska viimeksi joku biisi olisi nostanut karvat näin pahasti pystyyn.


Tullut siihen tulokseen, että Tampere on ihan ok, mutta tällä hetkellä tää kaupunki on mulle se kotikoti, lapsuuden koti. Tänne on kiva tulla takaisin, mutta mulla ei ole täällä mitään niin pysyvää, että tänne oikeasti haluaisin jäädä. Oli pelottavaa tajuta tuo, mutta totta se on. 


Tajunnut että: one way or another, everything is gonna be alright. I can't think every minute of every day how I miss some place and how I was happy there. The truth is, I want to be happy but I'm sure I can find my happiness either in Finland or in France. I need to get over this whole denial shit that I have  going on right now and move on, find the reasons to be happy here. I need to find a way to love Finland not just as my home but also as my future. Long distance love doesn't work.

ps. kaikki kuvat weheartit.com

27.6.2012

je n'ai plus jamais peur


Voi luoja, etsin kuvitusta puhelimesta tätä postausta varten (en jaksa kaivautua kameran muistikortille kunnolla vieläkään kun viimeisten viikkojen kuvat satuttaa edelleen vähän liikaa) ja löysin itsestäni kuvan pusukalana. Haluaisin kysyä itseltäni mitä olen halunnut tuolla kuvalla aikaansaada kun se kuitenkin on otettu ennen uloslähtöä viimeisenä perjantaina pariisissa, saaden mun huulet näyttämään kolme kertaa suuremmilta kuin mitä ne oikeasti on (mulla on nukkesuu kavereiden mukaan). Suun lisäksi posket on kuin oravalla ja nenä näyttää mupetin nenältä. Mulla on selvästi ollut tosi hauskaa leikkiessäni pusukalaa kirkkaanpunaisilla huulillani.

Olen yrittänyt ainakin kahdesti kirjoittaa kunnon postausta suomeen palattuani, mutta ei vain onnistu tällä hetkellä. Pää on enemmän sekaisin kun edes uskalsin odottaa, mutta yritän olla stressaamatta siitä liikaa. Kyllä tää tästä vielä.

Viimeinen viikonloppu Pariisissa oli ihan täydellinen. Perjantai-iltana minä ja Emilia kaksin nauttimassa Pariisin kummallisuudesta. Istuttiin Quickissa juomassa sateelta suojassa leikkien security guyn kanssa, joka kyllä tasan tiesi, ettei tehty ihan luvallisia juttuja pikaruokapaikassa, mutta eipä se välittänyt meistä onneksi. Loppuyö ensiksi ulkona hassussa seurassa ja baariin vasta siinä vaiheessa kun jokaisessa suomalaisessa baarissa olisi jo tullut valomerkki. Hullua, mutta hauskaa. Sohaista baarin pokea sateenvarjolla silmään samalla kun osuin samaisella kapistuksella myös toiseen jätkään. Pojat vitsaili mulle aika sydämmellisesti "elle aime pas les blacks". Hups. Seuraavana iltapäivänä kun olin vihdoin löytänyt kotiin, mun host isä nauroi mulle niin kannustavasti "ouh, she finally found her own bed" ja siinä kun keittiössä mutustelin banaaniani, kiitin onneani tuhannennen kerran vuoden aikana siitä, miten mulla oli maailman paras perhe, joka ei piitannut puolta sekunttia siitä mitä tein vapaa-aikanani niin kauan kun olin hyvässä työkunnossa silloin kun piti. 

Lauantaina pistettiin suunnitelmia vähän uusiksi ja vaikka alunperäinen suunnitelma oli lähteä aloittelemaan jonkun kämpille, päädyttiin Venlan kanssa Montmartreen ja sushi-ravintolan kautta puistoon juomaan viiniä. Pitkiä keskusteluja maailman fiksuimmista aiheista ja ajatus siitä, miksi mulla piti olla niin monta maailman parasta ihmistä Pariisissa, jotka piti jättää taakse. Ei ole kivaa. Lähdettiin klubille, jonne saatiin seuraksi Emilia ja sen kavereita ruotsista + niiden kavereita Pariisista. Oli välillä kiva olla poikien kanssa baarissa, mikä eliminoi miesten iskuyrityksiä onneksi ihan mukavasti. 

Sunnuntaina omasta sängystä herätessä olo ei ollut krapulainen vaan tupakan takia huono. Annoin itseni polttaa viimeisenä viikonloppuna juuri niin kuin mieli teki, mikä sitten kostautui kyllä kumpanakin aamuna kun tuon kevään jatkuneen yksi tupakka viikossa -meiningin sijasta tulikin poltettua ihan kunnolla. Aikani koomailtua ja matkalaukkuja potkittuani lähdin keskustaan, jossa käytiin Venlan kanssa subeilla kun meinasin kuolla nälkään ja sen jälkeen tavattiin emiliaa ja sen ruotsikavereita kävellen Champs Elysseetä alaspäin jonkin matkaa. Ihan liian nopeasti piti sanoa Venlalle heipat, mutta toivottavasti ei pitkäksi aikaa. Samaan aikaan myös E:n kaverit katosivat, joten me jäätiin kaksin viettämään sunnuntai-iltaa niin kuin me yleensä aina laiskat sunnuntait vietetään: pikaruokaa ja söndagsbio. Itsellä ensimmäinen jäi tosin vain kolaan, kun olin jo syönyt ja leffateatterissa valittiin ekaa kertaa ikinä illan viimeinen leffa. 21 Jump Street oli L-O-I-S-T-A-V-A! Juuri sellaista huumoria, joka iski itseeni ihan täysillä ja välillä nauroin niin paljon, että melkein alkoi hävettää kun ranskalaisille ei selvästi oltu saatu kaikkia vitsejä käännettyä ihan loistavasti. Ainoa mikä varjosti leffaa, oli ajatus koko ajan siitä, että seuraava päivä on mun viimeinen pariisissa ja en vain ollut valmis luopumaan siitä vielä. Kaverilla vieressä oli kuulemma ollut ihan samanlaiset fiilikset. Siinä vaiheessa kun metroilin itseni junallepäin aloin itkeä vain ajatukselle, etten ole valmis sanomaan heippoja vielä seuraavana päivänä tuolle ihmiselle. Vaikeaa. 


Maanantaina käytin päivästä pienen osan kaupungilla, suuren osan pakkailemalla ja illan sitten kokkailemalla ja mun lapsosteni kanssa hengaillen. Musta oli hirveän söpöä katsella meidän 16 ja 10 -vuotiaiden opikelua keskenään kun ne opiskeli EU:sta ja tiesin, että seuraavasta päivästä lähtien ne joutuisi keskenään elelemään siellä aina iltapäivät ennen vanhempien tuloa kotiin. Olin malliesimerkkinä siinä, miten "koska salla on suomesta ja suomi on eu:ssa, voi salla tulla tänne ilman viisumia ja lähteä kotiin kanssa". Purin huultani kun nauratti ja teki mieli kysyä J:ltä minkähänlainen viisumi se on, joka sallii maahantulon, muttei päästä sieltä enää pois, mutta kun pieni ymmärsi pointin, en viitsinyt alkaa sekoittamaan kummankaan päätä. 

Illalla hyppäsin vielä junaan ja ajelin viimeistä kertaa keskustaan Emiliaa näkemään. Junasta oli hauska laittaa "eihän tää viimeinen junamatka olisi mitään, ellei täällä joka yrittäisi väkisin iskeä taas kerran" -viestejä. Olen tosiaan ehtinyt aika monta lähentymisyritystä meidän junissa kokea ja niin hassuja syitä kuin olenkin aiemmin keksinyt, miksi en puhelinnumeroani anna, enkä suostu tapaamaan ihmisiä. Tällä kertaa mua huvitti kun "sori, mutta mä palaan huomenna suomeen oltuani pariisissa kymmenen kuukautta" olikin tällä kertaa se ihan oikea syy, eikä maailman huonoin tekosyy. Jätkä halusi väkisin antaa mulle numeronsa, joten nyt mun muistikirjassa lukee nimi Leo ja alla puhelinnumero, johon vannottiin, että "soita sitten kun tulet takaisin". Joo joo, tottakai mä soitan, niinhän mä aina teen. Välillä haluan ihmetellä mitä miesten mielessä liikkuu. 

Haettiin Carrefourista pienet piknikeväät (kello 11 illalla, tottakai) ja pohdittiin minne halutaan mennä istumaan. Päädyttiin siihen, että Bercyn portailla on hauska istua, joten otettiin se suunnaksi. Siinä vaiheessa kun päästiin metrosta ulos tultiin siihen tulokseen, että aha, poliiseja ja ihmisiä, täällä on joku keikka tänään. Kun päästiin avoimien ovien kohdalle, tunnistettiin heti Jay Z:n ja Kanye Westin Niggas in Paris kappale ja jäätiinkin fiilistelemään sitä ovien läheisyyteen. Kappaleen loputtua siirryttiin suihkulähteen reunalle istumaan ja pohdittiin yhteen ääneen miten paikalta valui niin paljon porukkaa pois jo tuon selvästi suosituimman kappaleen kohdalla. Tajuttiin siinä vaiheessa kun sama kappale alkoi kai kolmannen kerran, että aha, tää on homman meininki ja taidettiin laskeskella, että 6 tai 7 kertaa ehdittiin kappale kuulla. Pienen googlettelun tuloksena tulin siihen tulokseen, että ilmeisesti 12 kertaa herrat oli soittaneet kappaleen viimeisenä biisinä ja noh, mulle ei ihan aukea. Mä olen kuitenkin nähnyt lavalla viimeisimpien laskujeni mukaan yli 100 bändiä - kyse tosin melkein poikkeuksetta poprock, rock, poppunk, alt rock bändeistä, mutta kuitenkin - eikä kukaan ole soittanut samaa biisiä kahdesti yhden settilistan aikana. Anteeksi vaan, mutta minä en näe mitään pointtia siinä? Okei, varmasti Niggas in Paris uppoaa Pariisissa hyvin, mutta oikeasti, 12 kertaa? Kaiken kukkuraksi minä vihaan sydämmeni pohjasta sekä Jay-Z:tä, että Kanye Westiä. Hyvin menee. 

Istuttiin kuitenkin aikamme Bercyn edustalla konsertinkin jo loputtua vain juttelemassa ja olemassa. Hyppäsin ekaan yöbussiin Gare de Lyonilta ja siinä vaiheessa kun E:lle piti sanoa hyvästit, tuntui se ihan mahdottomalta. Harrastettiin tosi typeriä movie momentteja ja siinä vaiheessa kun bussi lähti asemalta, aloin itkeä aika aivoimesti bussissa. Jopa se mies, joka istuu aina tuolla bussissa, jos otan ekan yöbussin kotiin, siinä samalla paikalla aina ja jää aina myös Villiersissä mun kanssa pois, kysyi onko mulla kaikki ok. Vastasin, että on, vaikka oikeasti ei ole. Vaikka sainkin bussissa itseni koottua hetkeksi, en tarvinnut kuin ekat sekunnit David Guettan Titaniumista meidän kotikadulla ja aloin itkeä uudestaan. Siinä vaiheessa ne edellisten neljän yön neljän tunnin yöunet alkoi painaa vähän liikaa. 


Aamulla viimeiset tavarat laukkuihin, jätin elämäni, eli avaimet, navigon (metropassi) ja puhelimen lipastonpäälle ja sanoin viimeiset hyvästit perheelle. "Don't cry, you're starting a new chapter in your life" sanoi host mama mulle kun sanoin hyvästejä, mutten osannut olla itkemättä. Lentokentälle host isän kyydissa ja siinä vaiheessa kun lentokoneen pyörät nousivat ilmaan nukahdin samalla kun viimeiset kyyneleet valuivat silmistä. Koneenvaihto Kööpenhaminassa ja muutaman tunnin päästä perillä Tampereella. Onneksi siellä oli vastassa koira, jolla tassut suti tyhjää kun toinen ei meenannut päästä moikkaamaan tarpeeksi nopeasti. Suloinen tapaus.

Vietin päivän Tamperella, mutta heti torstaina otin suunnaksi meidän mökin vanhempien seuraksi juhannukseksi. Aivot oli niin sekaisin kaikesta, että luonnon rauhassa oli ihan hyvä vetää hiukan henkeä. Tosin ainut rauhallinen hetki oli kolmen tunnin päikkärit, jotka otin perjantaina laiturinnokassa kärventäen samalla hienosti toisen käsivarteni pari astetta toista ruskeammaksi. Hups. Sanovat, että tämä on ennätyksellinen hyttysvuosi, mutta tuo on lievä ilmaisu. Vaikka mulla onkin aina mökiltä kotiin tullessa lähemmäs 50 hyttysenpuremaa, ekaa kertaa niitä oli niin paljon, että äiti joutui lääkitsemään mua allergialääkkeillä, etten raapisi koko kehoa ihan verille. Voi olla, etten ihan heti uudestaan lähde nauttimaan tuosta mökki-ilmapiiristä vaan odotan siihen loppukesään kun hyttyset on jo edes vähän historiaa. 

Huomenna (okei tänään, koska kello on melkein yksi yöllä) pitäisi aloittaa taas työt viikon miniloman jälkeen ja en vielä oikein osaa päättää jänskättääkö vai ei. Tuttu paikka, mutta suuria uudistuksia mm. kassan kanssa, sekä ihan perusinfon kanssa on tapahtunut, joten jos huomenna särkänniemessä heiluu paljon hämmentyneitä asiakkaita "kun se blondi tyttö siinä lippuluukulla sanoi näin, mutta eikö se olekaan totta" niin syyttävän sormen voi sitten osoittaa mua kohti. Eiköhän ne rutiinit kuitenkin sieltä takaraivosta taas palaudu ihan huomaamatta kunhan niihin vanhoihin fraaseihin vain saisi uudet tiedot sisällytettyä aiempien kesien faktojen sijasta.

Kunhan tämän kesän tästä saisi hyvin käyntiin niin voisi sitten etsiä aivoista niitä fiiliksiä, mitkä ensi vuoden puolesta siellä tällä hetkellä seikkailevat. Tällä hetkellä 85% ajatuksista kulkee radalla "jos olisin nyt pariisissa niin..." ja tunne siitä, että nämä siivet kuljettavat takaisin mut tuohon kaupunkiin syksyllä, on yhtä vahvempi. Se jää nähtäväksi, mutta kun aina analysoin omaa elämääni ihan liikaa ja sen jälkeen teen päätökset impulsiivisesti sydämellä, tuntuu, että minä haluan takaisin tuohon kaupunkiin ainakin vielä vuodeksi. Voisihan sitä joskus ottaa itseään niskasta kiinni ja jättää tämän peter pan -syndrooman miimikoimisen menneisyyteen, mutta en viitsi, en ihan vielä. Jos jossain on onnellinen, miksei siitä voisi pitää vielä hetken kauemmin kiinni?

24.6.2012

misery


Pariisissa panikoin pakkaamisesta, mutta unohdin kokonaan, että ne laukut ptää jossain vaiheessa purkaakin. 

Tyylikkäästi mylläsin laukut vain ylösalaisin torstai aamuna ennen mökille lähtöä ja nyt pitäisi aloittaa toivoton työ noiden kaikkien läpikäymisessä. Voi argh, minä sekoan. 

Voisko ne työt jo alkaa, kiitos, tää lomailu ei sovi mun aivoille, ihan liikaa aikaa ajatella ihan vääriä ajatuksia.

18.6.2012

0

Kuuntelen täällä keittiössä kyyneleet silmissä sitä miten meidän tytöt opiskelee tuolla yhdessä Euroopan unionista.

Olen kiusannut meidän teini-ikäistä koko päivän siitä, että huomisesta lähtien sen pitää tehdä kaikki mun työt.

Kai siinä jotain on tehnyt oikein kun tuon teinin poikaystäväkin kysyi onko mun pakko lähteä.

Huomenna tähän aikaan olen suomessa ja tällä hetkellä pelkkä ajatus aiheuttaa hengenahdistusta.

Miksi mun piti löytää koti tästä kaupungista?

15.6.2012

pikapika



Pikaisia terveisiä pakkaamispaniikin keskeltä. Olen valittanut kaikkien kavereiden korvat puutuneiksi saakka siitä, miten mulla on ihan ihan ihan ihan ihan liian paljon tavaraa. Ja aikaa pakata, noh, ei oikeastaan hetkeäkään enää. Onneksi laukut alkaa olla jo aika hyvällä mallilla, joten esillä on lähinnä enää ne jutut, mitä tässä viikonlopun aikana tarvitaan. Olen kehittänyt itselleni sen verran paljon ohjelmaa tähän viimeisille päiville, että heikompaa jo huimaa ja ne pienet vapaahetket aion nauttia noiden mun lapsosteni ja perheen kanssa. Ennusteena siis ehkä neljän tunnin yöunia seuraaville neljälle yölle. Onneksi aloitin noilla neljän tunnin unilla jo viime yönä kun pyörin taas volttia sängyssä aamuneljään saakka eikä uni tullut millään. Ensimmäinen melt down on siis aikataulutettu jonnekin ehkä kymmenen nurkille tänä iltana ja siitä sitten jatketaan. Onneksi muistin ostaa sen vedenkestävän ripsarin tänään, että se edes vähän estäisi meikkien leviämistä. Mä olen maailman huonoin hyvästeissä, joten tulen parkumaan seuraavat neljä päivää putkeen. 

Tiedän, että on maailman edustavinta leikkiä pehmolelun kanssa photoboothilla sillon kun pitäisi pakata, mutten voinut vastustaa kiusausta (moni varmasti miettii, miksei tuo täysin turha lelu ole ensimmäisenä matkalaukkuun joutanut). Hiukset on niin likaiset, että seisoisivat varmaan irokeesissa ilman apukeinoja puoleen selkään ulottuvasta mitasta huolimatta, kun olen koko iltapäivän joutunut odottamaan että meille toimitettaisiin ruokailutilan uudet kalusteet. Coolia sinänsä, että meillä on molemmat teini-ikäiset kotona - se poikakin saavutti kiitettävät teen-vuodet tossa vuoden alussa, joten pääsen tappelemaan kahden teini-ikäisen kanssa yhden sijasta - mutta kun delivery guy sanoi haluavansa nähdä aikuisen kun toimittaa tuotteet. Jotenkin musta tuntuu, että se ei arvostaiset "shamppoot päässä" -lookia kun haluaa nähdä aikuisen... Voi argh, möks ja puks kun ärsyttää, kun tämä tarkoittaa sitä, että vietyäni lapset kuudeksi jumppaan, mulla on about 2 tuntia aikaa ottaa suihku, kuivata hiukset ja kihartaa ne (tähän menee jo 1,5 tuntia helposti) ja loppuaika jääkin sitten niiden hiusten laittamiselle, meikkaamiselle ja vaatekriisille. Joskus on rankkaa olla nainen. 

ps. tultiin siihen tulokseen tossa pari päivää sitten, että taidetaan pitää samaa meillä remppaa tekevää putkimiestä hottina, vaikkei se mikään kiiltokuvapoika olekaan... Hiukan hämmentävää, mutta kai se ehkä 30-35 vuotias voi sitten vedota sekä 22, että 45-vuotiaisiin. Mietin vaan tässä pitäisikö mun huolestua omasta miesmaustani vai tuon maman... Se myös nauroi erittäin sydämmellisesti kun kerroin, että joka kerta kun otan suihkun ja kävelen yläkerrasta huoneeseeni, jokaisella miehellä on kummasti tauko töistään ja ehtivät seuraamaan mun askelia... Huvittavintahan tässä on se, että minä, meikittömänä, naama punaisena hiukset läpimärkinä kävisen helposti suomalaisesta keski-ikäisestä hevarista, mutta kuitenkin...

13.6.2012

La dernière semaine á paris

Tein tänään itselleni soittolistan, joka kantaa nimeä La dernière semaine á Paris ja olen koko päivän hyppinyt taloa ympäri huutaen laulaen kurkku suorana niitä biisejä, jotka merkitsee mulle paljon ja vielä enemmän. Tulin itse siihen tulokseen, että mun todella mahtava soittolistani ulottuu aina purkkapopista poprockin kautta ranskalaiseen räppiin ja siitä vielä Kaija Koon kautta David Guettaan ja Green Dayhin. Siksi nämä nyt oli vain pakko jakaa. Maailman parhaita biisejä! (Ovat suosikkiusjärjestyksessä tällä hetkelä).

1. Simple Plan - Astronaut



Now I lie awake and scream in a zero gravity
And it's starting to weigh down on me.
Let's abort this mission now
Can I please come down?



Opin tuossa kaksi sekunttia sitten tätä biisiä youtubesta etsiessäni että hei, tämähän näköjään on ollut ihan suurikin juttu jossain vaiheessa, ainakin sinkuksi saakka päätynyt. Juu, olen vähän ulapalla asioista taas vaihteeksi. Mä istuin yksi yö bussissa matkalla kotiin ja sen ainaisen Summen Paradisen repeatilla huudattamisen sijasta ajattelin antaa mahdollisuuden Simple Planin uusimmalle levylle ja muistan, miten humalassa mietin sen levyn olevan aika loistava. Noh, selvinpäin aivoilla tulin siihen tulokseen, että eipä siellä ole kuin pari hyvää biisiä edelleenkään (Jet Lag, You Suck At Love, Summer Paradise) mutta tämä ainakin iskee. Muistelen miltä tuntui nähdä Simple Plan livenä syksyllä 2008 ja tulin siihen tulokseen, että vaikka muistaakseni bändi hyvä olikin, en muista keikasta paljon mitään muuta kuin Pierren todella kamalat capri-shortsit ja Katy Perry coverin...

2. Tal - La Sence De La Vie



J'ai trouvé le sens de la raison qui m'entraîne


À chaque pas sur le devant de la scène
J'ai trouvé le sens de la vie que je mène
Et je l'aime

Ranskalainen radiohitti, johon ensiksi kiinnitin huomiota lähinnä vain siksi, että tyttö ääntää ranskaa niin selkeästi, että pystyin heti mukana sanoissa. "I've found the meaning of the life I live, and I love it!". Tätä olen laulanut koko päivän meidän portugalilaisten rakennusmiesten iloksi. Mutta hei, olen kuunnellut niiden laulua tässä kaksi kuukautta (vieläkään en ole varma laulaako ne portugaliksi vai venäjäksi...) joten here's my revenge.

3. Nickelback - S-E-X



S is for the simple need.
E is for the ecstasy.
X is just to mark the spot,
Because that's the one you really want.
(Yes!) Sex is always the answer, it's never a question,
'Cause the answer's yes, oh the answers (Yes)
Not just a suggestion, if you ask the question,
Then it's always yes. Yeah!



Nickelback on sellaista musiikkia, mitä mun musiikkimaun perusteella voisi kuvitella kuuntelevan. Lukeudun kuitenkin niihin ihmisiin, joiden mielestä melkein jokainen Nickelbackin biisi kuulostaa täysin identtiseltä toistensa kanssa. Nautin kyllä Nickelbackin biiseistä, jos radio tai MTV niitä soittaa, mutta ikinä mulla ei ole ollut tarvetta tai mielenkiintoa niitä muuten kuunnella. S-E-X kuitenkin iskee, ilman että tätä tarvitsee tulkita mitenkään sen kummemmin, ollaan vaan kuunneltu tätä monesti ja siksi tämäkin on Pariisi-biisi.

4. Carly Rae Jepsen - Call Me Maybe



Your stare was holdin',
Ripped jeans, skin was showin'
Hot night, wind was blowin'
Where you think you're going, baby?



Tämä on juuri sellainen biisi, jota on tosi hyvä popittaa metrossa kuulokkeet korvilla kaverin kanssa keskiviikkoiltana kun sivustakatsojat saattavat vähän ihmetellä mikä teillä on meneillään. Mutta hei, call me maybe?


5. Simple Plan - Summer Paradise

How can you show me paradise,
When I'm leaving?

Oon kuunnellut tän viimeisen parin viikon aikana varmaan 600 kertaa. No, okei, en ehkä niin monesti. iTunes väittää, että olen kuunnellut tämän 46 kertaa, last.fm sanoo 97 ja uskon, että mun puhelin panttaa vieläkin muutamia soittokertoja, eli uskoisin, että ehkä 120 kertaa pariin viikkoon. Tässä biisissä on vain jotain, mikä sai mut rakastumaan ja sydämmen kieriytymään rullalle. Sellainen täydellinen kesäfiilis ja haikeus siitä, ettei halua päästää jostain irti. Niimpä, ja tervetuloa kyyneleet. Musta tuntuu, että tämä biisi tulee aina olemaan mulle sellainen mun oma pieni yksityinen pariisi biisi, jota kukaan muu ei ymmärrä, mutta joka merkitsee mulle jokaista kadunkulmaa ja liikenneympyrää tässä maassa.

Ja koska nainen on laiska, ei se jaksa nyt muista biiseistä höpistä. Settilista jatkuisi kuitenkin tavalla:

Sexion D'Assault - Avant Qu'Elle Parte (salla vihaa räppiä - mutta rakastaa sitä ranskaksi)
Justin Bieber - Baby (minun ja Emilian ultimate pariisibiisi!)
Kaija Koo - Kaunis, Rietas, Onnellinen (juuri niin, kaunis, rietas ja onnellinen)
Amy McDonald - This Is The Life (this is the life, when you wake up in the morning and you're head feels twice the size)
David Guetta - Titanium (toinen ultimate pariisibiisi!)
Green Day - Wake Me Up When September Ends (juuri niin, silloin tietäisin missä syksyni tulen viettämään)
Gym Glass Heroes - Ass Back Home (... Travis McCoy on edelleen yksi maailman hoteimmista miehistä...)
Nicky Minaj - Starships (minun teini-ikäinen ja meidän espanjanreissu <3)
Sexion D'Assault - Ma Direction (vielä kun sen oman suuntani löytäisin! + mun sushitreffit A:n kanssa!)
Katy Perry - Part Of Me (this is the part of me that you're never gonna ever take away from me)

Muista asioista puhuttaessa mulla oikeasti olisi niin trijoonasti asioita kerrottavana tämän blogin puolelle, mutta en oikein tiedä mistä kaikesta enää edes kirjoittaisin. Olen aloittanut pakkaamisen ja haluan kuolla tähän oman tavarani määrään ja kaikesta luopumiseen. Tyhmä pakkaaminen. Mulla on deadlinena pakata kaikki laukkuihin torstaihin mennessä, koska perjantai - tiistai-aamu näyttää sen verran ohjelmantäytteiseltä, että silloin ei ole aikaa olla paikallaan kuin ehkä pienen krapulan verran, jos edes sitä. Pitää muistaa ostaa vedenkestävä ripsari huomenna, koska musta tuntuu, että tämä viimeinen viikko tulee olemaan sitä, että purskahdan itkuun kontrollitta noin joka toinen sekuntti kun pitää hyvästellä eri ihmisiä ja mä en ole siinä mitenkään kovin hyvä. Viikon päästä tähän aikaan olen omassa sängyssä nukkumassa - mikäli saan sen koiralta vallattua takaisin omaan käyttööni - vaihtoehtoisesti saatan olla koiran kopassa nukkumassa, mutta ainakin suomessa. Tämä viikko ei saa mennä nopeasti!

7.6.2012

Countdown: 11 päivää

Eilen yöllä kun makasin kolmen jälkeen puistonpenkillä katselin taivasta lehtien lävitse ja mietin taas tosi syvällisiä juttuja. Mulle sanottiin monesti 'nukahda vaan, mä pidän kyllä susta huolen', mutta ei keskellä yötä voi nukahtaa ulos. Musta ei selvästi tulis hyvää koditonta, pitää siis tähdätä vähän korkeammalle. 

Puhuttiin tulevaisuudesta ja myönsin, että mua pelotta. Multa kysyttiin miksi mua pelottaa. Vastasin, että mun elämä on suunniteltu seuraavan kahden kuukauden ajalle, mutta sen jälkeen en tiedä mistään mitään. En tiedä missä tulen asumaan, mitä tulen tekemään ja pelottavinta kaikessa, en tiedä tuleeko olemaan onnellinen. Kun olen elänyt viimeiset yhdeksän kuukautta sellaisessa euforiassa, josta en haluaisi päästää irti, mua pelottaa ajatus siitä, että mun pitäisi hypätä takaisin elämän oravanpyörään kiinni ja aikuistua.

Seuraavaksi multa kysyttiin 'tiedätkö sä mitä sä et halua' ja pystyin vastaamaan siihen myöntävästi.  Kuulemma mulla ei pitäisi olla mitään pelättävää, jos tiedän mitä en halua, eikä mun koskaan sitä tarvitse tavoitella. Mä vain satun olemaan ihminen, joka pitää suunnitelmista, vaikka ne ei koskaan toteutuisi, koska musta aina lohduttavampaa on pyrkiä jotain asiaa kohti. Viimeinen asia mitä mulle sanottiin, oli: 'sä lähdet takaisin suomeen, olet siellä kaksi kuukautta ja tulet takaisin, helppoa'. Nuo sanat oli jotain, mihin en osaa vastata niin myöntävästi kuin kieltävästikään, mutta niille oli helppo hymyillä. Tiesin, että ne tuli sellaisen ihmisen suusta, johon ottaisin varmasti täällä yhteyttä, jos, tai oikeastaan kun, tänne palaan - on se sitten vain parin päivän lomamatkalle tai pidemmäksi aikaa.

Pariisi on myös kaupunkina kohottanut mun omaa itsetuntoa ja avannut mun silmiä vielä entistä enemmän eri kulttuureille ja roduille. Siltikin päässä on vielä sanat siitä, miten olen kuulemma rasistinen britti, kun en jaksanut yhdelle miehelle jutella. Lauantai-yönä st. martinin kanaalin rannalla istuessamme, meille yritti tulla tekemään tuttavuutta varmaan lähemmäs kymmenkunta miestä illan aikana. Jotkut uskoivat ihan parista sanasta, ettei kaivata kenenkään muun seuraa sinä yönä kuin toistemme, toisille taas ei meinannut mennä millään jakeluun. 

Joskus yhden aikaan yöllä meitä lähestyi, mies, jota en edes katsonut kunnolla missään vaiheessa. Se yritti jutella, sanottiin suoraan tiukasti, että sori, mutta ei kiinnosta, olis ehkä parempi, jos menisin johonkin muualle. Yritettiin ihan ystävällisesti sanoa useampaan kertaan, että mene pois, mutta kun ei auttanut, täräytin sitten englanniksi peliin aika painavin sanoin, että painu vittuun, me ei haluta puhua sun kanssa. Siitäkös herra innostui ja ensimmäisenä ilmoitti mun olevan rasistinen britti. No en viitsinyt alkaa korjailla tätä omaa kansalaisuuttani miehelle, vaan annoin herran pauhaa aikansa siitä, miten hän opettaa meille, miten Pariisissa ihmiset tulevat juttelemaan tosi helposti ja silloi kun kysytään mistä sä oot kotoisin, pitää vain vastata iloisesti ja myöntävästi ja alkaa juttelemaan toisen kanssa. Toinen provosoitui aika pahasti siitä, miten kuulemma olen rasisti arabeja kohtaan ja ekaa kertaa elämässäni sain kuulla 'mä soitan mun siskolleni ja se tulee panemaan sun äitiäs'. Ei sillä, ettäkö koskaan aiemminkaan olisin mitään motherfucker-shittiä saanut osakseni, mutta tämä herra kyllä nosti tuon loukkauksen ihan huvittavuuden omalle tasolle. Huulta purren sain nauruni hiljennettyä siksi aikaa, että herra sai suunsa puhuttua puhtaaksi ja suostui jättämään meidät rauhaan. Kuulomatkan ulkopuolella (selitettyään kaikille kanaalin varrella istuville luultavimmin meidän rasistisuudesta) saatiin ainakin kunnon naurut miehestä.

Huvittavintahan tuossa oli se, että kyseinen ihminen meuhkasi kahdelle ihmiselle, eikä meistä kumpikaan ole pätkääkään rasisti. Mä olen aina ollut ihan hirveän avoin kaikkia uusia kulttuureja kohtaan, eikä mulle tulis koskaan mieleenkään tuomita ketään näiden ihonvärin, uskonnon, yms. perusteella. Tein tuossa äsken nopean tutkimusmatkan mun puhelimen osoitekirjaan ja tulin siihen tulokseen, että siellä on (jos ei lasketa mun au pair kavereita) aika tasasuhteinen sekoitus sekä valko-, tummaihoisia, että arabeja, joiden numeron olen tallentanut. Kyse on siis vaan mielenkiintoisista ihmisistä, joihin olen täällä ollessani tutustunut, ja jos ihminen vaikuttaa mukavalta, ollaan vaihdettu numeroita. Koskaan ikinä milloinkaan en ole tuominnut ihmistä tämän rodun tai uskonnon perusteella, laitapuolenkulkijoille jätän suosista juttelematta, samoin jos ihminen käyttäytyy aggressiivisesti tai muuten vaan liian tuttavallisesti. Välillä ei vain jaksa ja mun mielestä jokaisen ihmisen pitäisi uskoa se. 

Totuus kun on se, että itse ainakin tässä kaupungissa saan huomiota pohjoismaalaisena blondina. Välillä se ahdistaa, mutta useimmiten en jaksa kiinnittää siihen pahemmin huomiota. Mä olen valmis juttelemaan, jos olen sillä tuulella, mutta jos väsyttää, ihan varmasti olen hiljaa ja keskityn musiikin kuunteluun. 

Silläkin on eroja, miten tulet juttelemaan. Musta oli niin hauska nähdä kaksi eri lähestymistapaa kun käveltiin yksi yö montmartressa pientä puistokäytävää pitkin ja ensimmäisenä ohitettiin poikaporukka, joista kaikki katsoivat meitä ja yksi vain totesi 'Oh my god, pretty', eikä kukaan tullut sen enempää juttelemaan. Siitä kymmenenmetriä eteenpäin taas toiset pojat vetivät koko jutun sinne toiseen ääripäähän, huutelemalla perään näitä 'jos haluat, että joku panee sua oikein kunnolla, ja taitavasti, tule hakemaan täältä, etkä koskaan palaa enää takaisin valkoisiin miehiin, meiltä kyllä löytyy mitä haluat'. Joo, sellaisia tyttöjähän me ollaan: hypätään ekan puistossa istuvan miehen syliin valmiina antamaan heille kaikki ja puoli valtakuntaa päälle. Mitä miehet ajattelee aina välillä. Kyllä mä yleensä jaksan ne miten menee kysymykset, jos ne tulee ihan ystävällisesti ihmisiltä, jotka kunnioittaa mun personal spacea, mutta sitten taas meidän juna-asemalla mun joka ilta kuulemat 'vous êtes très belle' -kommentit jätän omaan arvoonsa. 

Ennen kuin joka ehtii saada täydellisiä kauhukuvia Pariisista ja ajatella, ettei koskaan tule tänne lomalle, ei kannata järkyttyä tästä kaikesta. Minä en millään tasolla koe itseäni pariisilaiseksi, enkä voi millään tasolla verrata itseäni täällä oikeasti asuviin ihmisiin. Minä en kuitenkaan myöskään ole turisti täällä ja se on se seikka, mihin ihmiset kiinnittää huomiota. Sitä on todella vaikea selittää, mutta on suuri ero sillä, onko täällä vain muutaman päivän, vai asuuko täällä pidempään ja myös ihmiset oppii huomaamaan sen. Luultavasti ero löytyy siitä, miten itsevarmasti ihminen itsensä kantaa. Muistan nimittäin, miten New Yorkissa parin kuukauden sielläolon jälkeen, sait kävellä rauhassa vaikka Times Squarella, eikä yksikään ihminen yrittän väkipakolla myydä sulle turistikiertoajelua. Okei, myönnettäköön, että yksin kävellessäni tuskin olin ihan ideaali asiakas heille, mutta vaikka välillä käveltiin kaverin kanssa samaisessa paikassa papattaen Suomea kovaan ääneen, ei meille siltikään mitään yritetty myydä.

Siksi uskon, että täällä on vähän sama asia. Kärjistetysti sanottuna kun turistit usein ihailevat joka kadunkulmaa ja itse kävelee niiden ohi nähtyään ne jo sata kertaa aiemminkin, näytät varmasti enemmän paikalliselta kuin se peruspohjoismaalainen, johon eiffeltornin alla törmää. Multa ei melkein koskaan kysytä 'ootko täällä lomalla' vaan yleensä aina oletetaan, että opiskelen täällä. Samoin kun aina väitän, että tässä kaupungissa olet helppo kohde ryöstäjälle, jos puristat laukkuasi kuin viimeistä päivää, koska se on yleensä merkki pelokkaasta turistista, jonka huomion saa verrattain helpolla käännettyä johonkin sellaiseen, jota ei tapahdu joka päivä omassa kotimaassasi. Se itsevarmuus tämän kaupungin tuntemisesta näkyy ulospäin, mutta varmasti siihen myös vaikuttaa se, missäpäin kaupunkia liikut. Tottakai taskuvarkaan paratiisi on mikä tahansa maailman pahin turistirysä, jossa sanaakaan ranskaa puhumattomia turisteja on vaikka muille jakaa. Niissä paikoissa pitäisin itsekin laukustani hyvää huolta, mutta niillä alueilla, joissa itse hengaan, liikun samalla tavalla laukkuni kanssa kuin Suomessa. Uskon siihen, että niin kauan kun et pelkää joka minuutti tulevasi ryöstetyksi, ei kukaan sua viitsi ryöstääkään. Multa itseltänihän on kahdesti täälläoloaikana yritetty jotain ryöstää - kumpikin tapahtui ensimmäisen täälläolokuukauteni aikana, sen jälkeen ei mitään. 

Tämä teksti muuttui kyllä taas niin hulluksi tajunnanvirraksi pariisista ja tämän kaupungin ihmisistä, etten enää oikein tiedä miten tätä jatkaisin. Ehkä tarvitsen toisen yön, jonka aikana maata penkillä taivasta katsellen ja muistaisin kaiken, mistä aiemmin olisin halunnut kirjoittaa. Onneksi lupasin sellaisen jo viettää. Countdown näyttää 11 päivää ja mielessä edelleenkin vahvinpana se, etten ole valmis lähtemään vielä. 

5.6.2012

Countdown: Two weeks

Allekirjoittanut alkoi melkein itkeä tänään metrossa, kun lähetti '2 viikkoa, apua!' viestiä kaverilleen. Elän edelleenkin suuressa denialissa sen suhteen, että olisin lähdössä kotiin. Samalla tiedän, että mun on pakko pakata vähitellen ja mun on pakko saada aivoihini taottua se tosiasia, että olen oikeasti Suomessa kahden viikon päästä. 

19.6 olisi lento: Pariisi-Kööpenhamina-Tampere, lentoaika kuusi tuntia ja viisi minuuttia. Sinä aikana ehdin kyllä itkemään naamani niin turvoksiin, että vanhemmat tuskin tunnistavat mua enää lentokentällä. Sain perjantaina tietää ensimmäiset työvuoroni suomessa ja vaikka olin valmistautunut olemaan juhannuksen töissä, mulla on viikon loma Suomessa ennen kuin aloitan työt. Se tarkoittaa sitä, että ensimmäistä kertaa varmaan 15 vuoteen olen juhannuksen Suomessa, siten etten ole edes töissä. Hullua. Lupasin jo lähteä nauttimaan mökkijuhannuksesta vanhempien mökille, koska tiedän kokemuksesta millaiseen kulttuurishokkiin menen kotiin päästyäni. Ehkä parempi vain yrittää latailla akkuja luonnon keskellä ja varmistaa, että saan taas kuusikymmentä kutiavaa hyttysenpuremaa. Sounds good, maybe...

Mä olen menettänyt ajantajun siitä, mitä tässä kaupungissa on tapahtunut sinä aikana kun en ole tänne kaikkea ehtinyt kirjoittamaan. Olen nauttinut hulluista päivistä ympäri Pariisia nauraen, kiljuen ja yrittäen järkeillä sydämelleni 'sulla ei ole lupaa ihastua nyt, ei tässä vaiheessa kun olet lähdössä kotiin'. 

Viime keskiviikkona meidän piti mennä yhden klubin synttäreille, mutta luovutettiin heti kun nähtiin jonon pituus. Selvinpäin ei jaksettaisi sitä järkyttävän täynnä olevaa paikkaa. Sen sijaan vaihdettiin Montmartreen kävelemään ympäri hiljaisia katuja. Istuttiin hetki Sacre Coeurin portailla katselemassa öistä Pariisia, jossa valoja ei ole maailman eniten, mutta joka on näky, jota rakastan. Myönsin, että rakastan sitä näkyä enemmän kuin New yorkia, koska mä tiedän, että niillä kaduilla, joita sieltä ylhäältä katselin, on tapahtunut mun elämäni parhaita asioita. Vielä 9 kuukautta sitten en olisi uskonut, että mikään voi viedä New Yorkin paikkaa mun sydämestä, mutta olen löytänyt kaupungin johon kuulun. Busseiltiin itsemme Gare De Lyonille, jossa kiipeiltiin lapsina kaiteen ulkopuolella roikkuen ennen kuin pari kaveria haki meidät autolla päästyään töistä kahden aikaan yöllä. Hypättiin kahteen eri autoon ja mä olisin saanut ajaa, jos olisin halunnut, mutta en uskaltanut koska mä en ihan tiedä millaiset vakuutukset mulla täällä on. Dammit, olisi ollut siistiä. Päädyttiin nauttimaan yöstä taloon, jossa kukaan ei asu (=kiinteistövälitystoimisto pienessä omakotitalossa) ja se oli taas tilanteena niin hullu, etten halunnut muuta kuin perua lentolippuni Suomeen ja jäädä vain löytämään samanlaisia kummallisia tilanteita ympäri Pariisia. Aamun ensimmäisellä junalla omaan sänkyyn nukkumaan ja ajattelin vain, että voisin hyvin elää viimeiset viikot sillä tavalla: nauttien hassuista randomeista öistä kun tuntuu, että tämä kaupunki on näyttänyt päivisin mulle jo niin paljon. 

Perjantai-iltana istuttiin viinipullon kanssa st. martinin kanaalin rannalla nauttien alkuillasta. E:n kaveripojalla oli synttärit sinä päivänä (se vauva täytti vasta 19, god dammit kuinka vanha mä taas olen) ja mentiin klubille tanssimaan sen ja sen kavereiden seurassa. Ei viihdytty kuitenkaan liian kauaa ennen kun meitä tultiin taas hakemaan autolla. Itse sain kyydin vain bussiasemalle, jotta pääsin omaan sänkyyn nukkumaan, minun kun piti lauantaina olla töissä. 

Lauantain työpäivässä mua eniten ärsytti se, että mun piti olla koko ajan valmis tekemään jotain, muttei mua paljoa tarvittu. Käytiin lounaalla host maman kanssa, joka vihdoin tuli Kanadasta takaisin Ranskaan ja minä lähinnä hengasin vain kotona ja odotin, koska joutuisin hakemaan lapset markkinoilta kotiin lepäämään. Pari tuntia taisin töitä tehdä, en onneksi sen enempää. Illaksi lähdettiin taas saman kanaalin rannalle istumaan ja tällä kertaa ei ollut suunnitelmissa baareilua. Istuttiin vain paikallamme varmaan 3 tuntia puhumassa, minkä jälkeen harhailtiin sateessa vielä pari tuntia kävellen. Kaverin ottaessa yöbussin kotiin, minä jäin vielä pariisiin, koska ihan hyvä suunnitelma on 'joo, voidaan nähdä sun töiden jälkeen, kun lopetat työt puoli viideltä'. Olen taas keskittynyt yhden jätkän kanssa eipäs-juupas -leikkiin, jonka olin jo valmis unohtamaan, mutta näköjään taas huomio siitä, että edellisenä päivänä lähdin jonkun jätkän kyydissä sen nenän alta, sai toisen heräämään, kun sain mustasukkaisen puhelun kyseiseltä mieheltä heti seuraavana päivänä. Pieni erävoitto taas omalta osaltani, vaikka mun tarkoitus se ei ollutkaan.

En tiedä kuuliko meillä joku mun saapuneen kotiin sunnuntai-aamuna vasta siinä vaiheessa kun jokainen itseään kunnioittava ihminen olisi jo herännyt, mutta musta tuntui, että mun host mama oli vähän huolissaan siitä, onko mulla kaikki hyvin. Se on niin tottunut siihen, että minä menen ja tulen juuri niin kuin oma mieleni tekee, eikä se koskaan ole huolehtinut musta pahemmin kun aihetta ei ole ollut, mutta mun sunnuntain 'makaan peiton alla sängyssä ja lepään' agenda ei oikein auennut sille. Tiesin sen huolehtivan musta jo senkin takia, että se soitti mulle seitsemän aikaan illalla tarjoutuen tuomaan mulle KFC:ltä ruokaa niiden käytyä syömässä siellä. Onneksi se kuuli mun olevan siinä vaiheessa junassa menossa syömään keskustaan kaverin kanssa, ja etten viettäisi aikaa enää pelkästään omassa huoneessa. Oikeasti olin vain todella väsynyt, eikä mulla mikään ollut pielessä ja yritinkin sen mahdollisimman hienovaraisesti tuoda sen esille päivän aikana. 

Itse vietin sunnuntai-iltaa siis mäkkärin hampurilaisen parissa ja sitemmin (ilmeisesti) homobaarissa drinkeillä. Valittiin baari vain sen takia, että se oli tosi siististi sisustettu, eikä ajateltu asiaa sen pidemmälle. Vasta varmaan puoli tuntia siellä istuttuamme alettiin katselemaan että ollaan muuten paikan ainoat naisasiakkaat ja suurin osa miehistä vaikutti homoilta. Oltiin näköjään todella sokeita aluksi, mutta se oli tosi kiva baari, joten voisin helposti uudelleenkin siellä drinkin nauttia. Alkuperäisenä tarkoituksena meillä oli lähteä hengailemaan Montmartreen yksien kaverien kanssa, jotka siellä aika usein hengaavat, mutta kun tyhmät pojat eivät osaa vastata puhelimeensa, lähdettiin sitten kumpikin omiin sänkyihimme nukkumaan. Turhautumista miehiin lisäsi tietysti se, että maanantaina kaveri oli Facebookissa heti 'höh kun ette tulleetkaan' asenteella. Silloin vastataan puhelimeen, jos haluaa nähdä. 

Eilisenkin siis lähinnä vain lepäsin väsymystäni pois kotona ja latailin akkuja. Nyt taas olo on uudestisyntynyt tähän maailmaan ja olen valmiina tähän viikkoon. Olo on vain sellainen 'kuka voisi kellot seisauttaa, ja ajan pysäyttää kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan'. Musta tuntuu, että tää blogi tulee olemaan seuraavat viikot sellaista tulevaisuustuskaa ja pelonsekaisia ajatuksia, ettei tosikaan. Tosin voi olla, että tämän blogin tarina ei päätykään parin viikon päästä, vaan jatkuu taas syksyllä, jos sydän halajaa liian vahvasti takaisin maailmalle.

Ps. Mä rakastan meidän uutta keittiötä joka on ainut asia, joka on täysin valmis tän remontin alla. Ainoa vaan, että meidän uusi liesi on ihan liian tehokas, kun äsken sain macaron-et-cheeset kiehumaan hellalle tätä lukiessani ja muutenkin mulla on välillä seillaisia pieniä teknisiä ongelmia, kuten se, että viikko sitten hellaa siivotessani sain sen päälle ja käytinkin seuraavan vartin joka nappia miljoonasti painellen ja toivoen, että saisin sen takaisin pois päältä. Mutta kyllä tää tästä, vähitellen ainakin... 

Pps. Rakastan myös tuota host maman kanadanreissua. Olen täällä pienissä e-lisäaine huuruissa sen tuotua kaikkia maailman parhaita jenkkiherkkuja vaikka kuinka suuren kasan meille popsittavaksi. Nomnom.

1.6.2012

materialismionnellisuus

Ihminen ei tarvitse kahta uutta laukkua.
Jotka molemmat on vaaleita.
Ja joissa molemmissa on käärmeennahkakuosia.
Ja jotka on samankokoisia.
Kun alunperin lähti metsästämään mintunvihreää laukkua.
Ja kun tili itkee jo valmiiksi verta.

Mutta:
Ne olivat liian ihania.
Ja liian vastustamattomia.


Materialismionnellisuus 

T: ihminen, joka tähän päivään mennessä ei ollut löytänyt ikinä kaupasta mitään käärmeennahkaista, jota sietäisi katsella. 

Vielä:

Maailman huonoin tekosyy: toisessa on kultaista, toisessa hopeaa, nyt mulla on uusi vaalea baarilaukku sekä hopeiden, että kultaisten asusteiden kaveriksi!