30.7.2012

put another x on the calendar, summer's on its deathbead


Mä olen ehkä vähän jälkikäteisherännyt Heli Kajon Jos mä kuolen nuorena -kappaleelle. Rakastan tän videon ensimmäisiä sekunteja ennen kuin edes musiikki alkaa. Ne huokuvat suurella tavalla elämäniloa ja juuri sitä tunnetta, miten haluaisin itsekin olla onnellinen.

jos mä kuolen nuorena, 
kunpa silloin olisi pakkasta,
mä pidän paljon enemmän talvesta


Eilisestä ukkosmyrskystä huolimatta, oon vähän sitä mieltä, että tää kesä sais jo olla tässä. Mun mielestä se pariisin non stop sade melkein 10 viikkoa oli ihan tarpeeksi, mutten välttämättä olisi halunnut sen jatkuvan täällä suomessa. Ajattelin tulevani tänne, nauttivani töistä ja nauttivani lämmöstä töiden jälkeen mökkilaiturilla. Ai niin joo, täällä sataa kanssa. Koko ajan.

Put another X on the calendar, summer's on its deathbed
There is simply nothing worse than knowing how it ends
And I meant, everything I said that night
I will come back to life, but only for you, only for you
(Panic! at the Disco - The Calendar)

Tänään sitkeästi päivämäärää kirjoittaessani, aloitin joka kerta numerolla kaksi. Mun aivoihin ei ole vielä ohjelmoitu sitä, että parin päivän päästä on elokuu. Elokuun lopussa mulla loppuu työt. Syyskuun alussa mulla pitäisi olla muita töitä.

Mikä tässä yhtälössä ei toimi?

Se ettei mulla ole töitä syyskuun alusta...


Mä olen onneksi jo eliminoinut mun kolmesta vaihtoehdosta kaksi, joten valinta on helppo:

1. Lähde opiskelemaan alaa, jonne pääsit sisään jo viime vuonna
2. Jää Tampereelle ja etsi töitä, tienaa rahaa opiskelujen alkuun mennessä
3. Lähde takaisin Pariisiin



Tajusin sellaisen pienen jutun kuin että elämä on liian lyhyt elettäväksi "sitten joskus kun se aikatauluun sopii" -tyylillä. "Sitten joskus kun olen valmistunut, voin lähteä takaisin Ranskaan." "Sitten joskus kolmen vuoden päästä kun olen opintojeni siinä vaiheessa, voisin lähteä ranksaan vaihtoon." "Sitten joskus..."

Tajusin, että sitä "sitten joskus" -vaihetta tuskin koskaan tulee enää. En opiskele kieliä yliopistossa, jonka takia on epätodennäköisempää löytää vaihtopaikkaa tietystä maasta. Sitten kun olen valmistunut, ei mielessä ole enää vuosi ulkomailla tyhmiä töitä tehden vaan toivottavasti ura. Sitten kun olisi aika lähteä, elämän muut prioriteetit taistelevat vastaan.

Nyt kun olen vielä nuori, mulla on mahdollisuus lähteä.
Nyt kun olen löytänyt kaupungin, jota rakastan ja jossa nautin olostani, on mulla mahdollisuus.
Nyt kun tuntuu oikealta, ratkaisuja on vain tehtävä.


Mä näen huomenna yhtä maailman ihaninta pariisi-tyttöä ainakin nopeasti ja viikonvaihteessa nähdään oikein kunnolla. Mä puhuin toiselle ihanalle torstaiyönä puhelimessa varmaan puoli tuntia istuen meidän mattotelineellä ja kiroten miten mä en enää ikinä osta mitään, mikä on pinkkiä, söpöä ja polka dot kuvioitua, tää sytkäri on maailman huonoin ikinä. (Sidenote: ostin seuraavana päivänä vaaleanpunaisen sytkärin, jossa on glitteriä. Miten on mahdollista, että vaikka mulla on noin 20 sytkää jaettuna vähän joka laukun pohjalle, onnistun kahtena päivänä putkeen karkaamaan kotoa ilman yhtäkään.) Toinen sanoi: "Tää tuntuu ihan kuin olisi Pariisissa ihan vain kun kuulee sun ääneen ja unohtaa kaiken sen mitä ympärillä on." Totta.

Paris is always a good idea... Haluan uskoa, että se on sitä tälläkin kertaa. Mulla on kaksi maailman mahtavinta tyttöä siellä varmasti, tieto siitä, että mulla on ne ihmiset, joihin voin luottaa kuin kiveen jo valmiina siellä, mun ei tarvi uudelleen etsiä niitä. Mulla on paljon muita kavereita tuossa kaupungissa ja mä tunnen sen kaupungin niin hyvin kuin mitä nyt kaupunkiin voi vuodessa tutustua. Mulla on jalat jo valmiiksi tukevasti maassa siellä. Mä haluan lähteä takaisin ja jos jokainen solu mun sisällä on sanonut, että menemenemene jo ennen kuin edes suomeen palasin, miksi mun pitäisi jäädä tänne?


Uskon siihen, että tekemällä päätöksiä impulsiivisesti sydämellä, tekee oikeita ratkaisuja. Niitä ratkaisuja, jotka tuntuvat ainakin hetken maailman parhailta ja vaikka välillä joutuu keräilemään palasia kokoon lattialta, ei ainakaan joudu miettimään niitä mahdollisuuksia, joita ei ole ottanut. 

Niin kuin jo reilu puoli vuotta sitten kirjoitin, toivoisin, että vuoden ranskassa viettäneenä, mulla olisi resursseja saada jotain muuta työtä kuin lastenhoitoa tällä hetkellä. Asiaa pitkään päässäni pyöriteltyäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että suomestakäsin kämpän ja työn etsiminen parin tuhannen kilometrin päästä on vähän haastavaa. Siksi päädyinkin lopputulokseen, että yritän etsiä vielä jotain au pair paikkaa pariisin keskustasta ja katsoa sitten paikanpäällä miten sujuu. Mulla kun on takana sekä äärimmäisen kamala, että maailman mahtavin perhe, tiedän kyllä, että aina ei kaikki käy täysin ruusuisesti. Siksi realistina ajattelen, että monessa perheessä kestäisin helposti vuoden vielä lapsien katsomista, mutta jos kemiat eivät vain kohtaa, voisin sitten paikan päältä hakea töitä ja kämppää. Turvallisempaa lähteä, kun on jo työ ja katto valmiina odottomassa. Tottakai toivon, että löytäisin perheen, joka olisi yhtä mahtava kuin viime vuoden perheeni, mutta sellaisia varmasti on vain harvassa. 


Suurin kynnys olisi taas se perheen etsinnän aloittaminen ja lähteminen. Vaikka olenkin koko kesän puhunut tästä, en ole saanut aloitettua perheen etsintää vielä. Tiedän, että suurin osa perheistä on jo au pairinsa löytänyt tulevalle kouluvuodelle, mutta en jaksa liiemmin stressata asiasta. Lähdinhän viimeksikin matkaan kaksi viikkoa perheen etsinnän aloittamisen jälkeen. Ehkä olen vain hyvä implulsiivisissa päätöksissä, eikä mulla ole mitään pakottavaa tarvetta lähteä heti kun työt loppuu täällä. Välillä voisi olla ihan fiksu idea ottaa muutama viikko ihan vain itselle ja olla.

Moni ei aina ymmärrä mun päätöstä lähteä, mutta ajattelen aina vain, että minun elämä ja minun päätökset. Elämä on liian lyhyt entä jos päätöksille ja silloin kun joku tuntuu oikealta, on vain parempi hypätä pää edellä kylmään veteen. Kaverit vitsailevat koko ajan "kohta sä jäät sille tielle kokonaan" ja puoliksi vitsillä heitän "niin varmaan jäänkin". Samalla monesti pohdin olisiko sekään niin huono lopputulos.

Jälleen kerran ihmettelen, miten maasta, jonka kieltä ei puhu ja kulttuuria ei aina jaksa ymmärtää, voi löytyä koti jota rakastaa. Vaikka pitäiskin jatkuvasta toisaa sanoja "pardon?", "excusez-moi?" ja "je comprends pas". Ainakin yhden jutun osaan sujuvasti sano: Paris, je t'aime!