28.11.2012

ja silloin ei, ei sanota elämälle ei

Jos haluaisin kuvailla elämäänsä ironisesti, voisi kertoa siitä, miten makaan ison alppihenkisen talon ylimässä kerroksessa ja kuuntelee sitä, miten sade ropisee kattoa vasten. Ei sentään aloiteta sillä, miten oli synkkä ja myrskyinen yö.

Muistin taas kerran miten mahtava Pariisin Kevät on ja miten ironista sitä on kuunnella Pariisissa. 7 senkuntia aikaa katua sun tekoja, kauheimmat jutut sä voit jättää kertomatta! Kuulostaa liian tutulta. Kuulostaa liian hyvältä. Istuin eilen junassa matkalla kotiin, katselin junaradan vieressä kulkevaa lenkkipolkua ja kuuntelin Pikku Huopalahtea, joka on yksi lempikappaleistani ikinä. Siinä hetkessä oli helppo olla onnellinen.

Eilinen kielikurssi jatkuisi huomenna. Hauskaa on, miten kurssi on ihan melkein identtinen verraten siihen kurssiin mitä viime vuonna kävin. Maksaa vaan vähemmän, olen vaikeammalla levelillä ja kanssakurssilaiset on vähän eri elämäntilanteessa. Itäblokki ja latinalainen amerikka oli hyvin edustettuna ja tuntui, että olen ainut, jolla ei ole joko ranskalaista miestä, lasta samanmoisen kanssa tai molempia. "Mairien ohi kävellessäni mietin pitäisikö mun napata eka jätkä mukaani ja kysyä multa meniskö se mun kanssa naimisiin, että soveltuisin niiden naisten joukkoon. Oli kyllä hyvännäköinen, mutten tiedä, miten pahoja poikia tuossa kaupungissa asuvat tummaihoiset on" - viestitin kaverille kun kävelin juna-asemalle. Vuosisadan huonoin huumorintaju taas vaihteeksi. 

Kun kävelin naapurikaupungin katuja pitkin (jossa jopa oli kauppa, sain "juustonaksuja"), mietin miten ikinä en niitäkään katuja näkisi, ellen vain olisi yhtäkkiä päättänyt ottaa ja lähteä. Kaikki on aina niin pienestä kiinni. Samalla yritin tuhota mahdollisimman monta kurkkupastillia, jotta kurkun kaktus muuttuisi jonnekin muualle. Päiväunille kaatuessani en ollut ihan varma saisinko päätäni tyynyltä nostettua kun nukahdin, mutta onneksi olo parani iltaa kohti ja ja tänään on ollut jo hyvä fiilis.

En ole osannut mennä nukkumaan ennen puolta yötä varmaan yläasteen jälkeen, mutta eilen mun silmät  ummistui jo vähän kymmenen jälkeen. Päälle 10 tunnin yöunet ja silti väsytti aamulla. Ei ole todellista. Onneksi mun lapsenvahtimiset päivältä oli vain tosi lyhyitä pätkiä. Aluksi en tiennyt, onko hyvä vai huono juttu, että perheen äiti on aina keskiviikot kotona, koska edellisessä perheessä en koskaan oikein tiennyt milloin olin vapaalla tai töissä vanhempien ollessa kotona. Täällä taas selkeällä rutiinilla kun äiti on kotona, olen vapaalla, mutta tottakai autan sillon kun tarvitaan, ja kun olen yksin lasten kanssa, silloin tottakai teen kaiken. Helpompi näin itselleni hahmottaa asioita.

Musta tuntuu, että lapset on maailman parhaita kielitaidon parantajia mulla täällä. Vaikka välillä 4-vuotiaan puheesta ei olekaan maailman helpointa saada selvää, se aina höpöttää mulle niin himputisti, ettei tosikaan. Ja olen kohta varmaan vakuuttava ranskalainen kun toinen laulaa mulle ranskan kansallislaulua aina kun kävellään koulusta kotiin ja kohta osaan kyllä suurimman osan sanoista jo itsekin. Jo reilussa viikossa olen huomannut sen, että alan puhua pidempiä lauseita ja useammin ja en liiemmin stressaa pääni sisällä sitä, onnistuuko vai ei. Kyllä ne lapset ymmärtää sen pääasian sieltä jostain kaiken muun keskeltä. Ainakin toivottavasti. Huomasin kun perjantaina ajeltiin mun uuden kaverin kanssa tännepäin, että puhuin ihan huomaamattani ranskaa melkein koko ajan, vain jos jotain en osannut sanoa ranskaksi, vaihdoin englantiin ja takaisin ranskaan heti kun sain ylitettyä aidat englanniksi. Hullua, koska viime vuonna vaihdoin heti englantiin, jos joku osoitti mulle edes pienimpiä ymmärryksen merkkejä sitä kieltä kohtaan. Mulla siis voisi olla realistiset mahdollisuudet jopa ehkä parantaa kielitaitoa täällä. Hurjaa. 

Vaikka kello on vasta 21:38, suunnittelen jo nukkumaan menemistä huomisaamuisen kuoleman välttämiseksi. Tässähän pitäisi kohta olla ylpeä itsestään! Viikonlopun agendana löytää ainakin valkoinen/sininen mekko itsenäisyyspäiväbileisiin, jotka ilmeisesti Venlan kanssa keskenämme järjestetään. Tai sitten kuulemma saan laittaa mun valko-violetin mekon myös, jos juon itseni niin humalaan, että violetista tulee sininen. Joten se sininen mekko voisi olla pop. Champs Elysseen joulumarkkinoillekin hauaisin keritä fiilistelemään joulun tunnelmaa. 

26.11.2012

Ihan kuin ei koskaan olisikaan ollut pois

Tyhmää alkaa kirjoittaa silloin kun tietää, etten ehdi tätä valmiiksi saada kuitenkaan ennen kuin pitää vaihtaa olovaatteista pois ja lähteä onkimaan tenavia koululta. En tiedä, miten paremminkaan tän ajan käyttäisin, koska "ai, ai, ai, ai, ai, mun kurkku" tekstareihin on varmaan jo jokainen kaveri kyllästynyt. Täällä tosiaan mennään vähän kipeenä - toistaiseksi se kipu onneksi on vasta kurkussa - ja katsoo millaisen full on -flunssan tässä vielä saan kehitettyä viikon aikana. Hyvään saumaan vielä, kun perheen isä on viikon työmatkalla, mikä tarkoittaa lasten kouluun kävelyttämistä joka päivä ja huomenna alkaisi vielä kielikurssi.

Mulla ois taas viikon verran asioita kerrottavana - ja kirjoitettavana siksikin ylös, että itsekin joskus tulevaisuudessa muistan - mutta en oikein tiedä mistä aloittaa. Voin taas sen verran mainita, että aion tulevaisuudessakin kertoa verrattaen vähän myös mistään tähän perheeseen liittyvästä perheen yksityisyyttä kunnioittaen, mutta ihan perusjuttuja au paireiluista voin kertoa.

Voin mm. kertoa, että viime torstai oli aivan maailman vittumaisin päivä lasten kanssa. Tuntui, että kaikki meni päin puita, seiniä, mäntyjä ja betoniporsaita, ja vain ikäviä asioita tapahtui. Lapset oli kaikki kolme niin kamalalla tuulella, että välillä oli pakko vain mennä keittiöön, juoda lasi vettä ja hengittää syvään hetki. Kivoja päiviä. Tiedän, että jokaiselle tulee aina välillä noita päiviä ja olin kyllä osannut asennoitua asiaa, mutta että juuri tuollainen päivä piti olla heti ekalla viikolla, tuntui kyllä ikävältä. Kerroin vanhemmille rehellisesti mitä oli tapahtunut ja tietäväni hyvin, että näitä sattuu, mutta että päivä oli ollut itselleni raskas. Onneksi seuraava päivä menikin paljon helpommin joka suhteessa ja lapset leikkivät ihan nätisti keskenään.

Niin kuin sanoin, tiedän että noita päiviä tulee aina välillä, mutta tuossa tilanteessa olin niin kiitollinen siitä, että en ole ekaa kertaa yksin pariisissa neljättä päivää, vaan että mulla on täällä jo kavereita, jotka kuuntelee ja jotka jaksaa. Koska jos olisin yksin asiaa märehtinyt koko torstai-illan, olisi varmasti fiilis ollut todella huono, mutta siinä vaiheessa kun valitti Venlalle ensiksi koko päivän tapahtumat puhelimessa ja sen perästä juoruttiin melkein 2 tuntia ihan vain maailmasta, muuttui onneksi elämä taas huomattavasti kirkkaammaksi.

Vaikka mun oli tarkoitus vain maata sängyllä koko perjantai, puhui kaverit onneksi mut ympäri lähtemään keskustaan. Vietettiin hauska ilta yhdessä baarissa, josta en oikein koskaan tähän mennessä ollut tykännyt, mutta kaipa se mieli muuttui kun kaverin poikaystävä on siellä töissä ja juotiin koko ilta vähän turhan halvalla. Olin onnekas kun sain kyydin kotiin - tai siis meidän juna-asemalle, jossa raiteiden toisella puolen asutaan. Kenenkään ei tarvi tietää missä oikeasti asun. Sain vahvistuksen sille fiilikselle, että meiltä tosiaan ei ole todellakaan pitkä matka pariisin keskustaan, tämä paikka on vain ärsyttävien junayhteyksien päässä, mutta ehkä siihenkin tottuu. Tajusin, että vaikka viime vuonna opin hyvin siihen seitsämältä nukkumaan ja 11 aikaan viimeistään ylös -meininkiin viikonloppuisin, mutta ei se tullut ihan yhtä hyvin enää kun väsymys oli aika kiva.

Rentoilinkin suuren osan päivästä sängyssä ennen kun lähdin taas keskustaan näkeen kavereita. Sanoin perheellekin, että olen pahoillani kun olen heti melkein koko viikonlopun jossain, mutta että Emilia on täällä vain enää tän viikonlopun ja totesivat onneksi, että eipä tuo mitään, kun olen vapaalla, saan tehdä just mitä tykkään.

Meidän ilta sitten koostui happy hour baarista, jossa vietettiin ihan liikaa aikaa aina välillä viime vuonna, seinen rannassa istumisesta ja samasta vanhasta baarista kuin aina ennen. Tällä kertaa jouduin kohtaamaan menneisyyteni ja hetkellisesti tuntui kuin en koskaan olisikaan ollut pois. Niin typerältä kuin se kuulostaakin. Karkasin nukkumaan Venlan viereen sen sohvalle ennen kuin baari meni kiinni, etten tekisi mitään tyhmää, mikä oli maailman paras idea silloin yöllä.

Seuraava päivä olikin maailman ikävin kun kävin lentokentällä saattamassa Emilian pois ja itse palasin kotiin samalla kun tunsin miten flunssa alkaa iskeytyä joka paikkaan kiinni. Tällä hetkellä fiilis siis aika kurjana, mutta eiköhän tästä nousta, jos vähitellen saisin vain tän flunssan selätettyä.

21.11.2012

Kiire

Niin kuin arvasinkin, mulla hukkui päivät käsistä suomessa ja yhtäkkiä olikin jo aika lähteä kotoa ja lähteä tutkimaan miltä maailma näyttää Pariisin eteläpuolella. Viime keskiviikkona lensin Kööpenhaminan kautta Pariisiin ja olo oli hassun turvallinen ja normaali.

Köpiksessä nautin Victoria's Secretin tarjonnasta ja jättimäisestä Starbucks -kahvista. Kirjoittelin fiiliksiä muistikirjaan ja tunsin itseni varsinaiseksi business-mieheksi leikkiessäni iPadilla. Jostain syystä tuntuu, että niiden pukumiesten joukossa olin ainut, joka pelasi yatzya laitteella. Onnelliseksi ihmisen teki se, että kummallakin lennolla sain koko penkkirivin itselleni ja siinä vaiheessa kun kone nousi köpiksestä, muistan vain, että ajatukset oli "seuraavaksi olen kotona" ja nukahdin. Edellisen yön valvominen ei ehkä ollut ollut paras ratkaisu.

Matkalaukkujen raahaaminen täydessä metrossa ja rer:ssä oli ehkä ärsyttävintä, samoin Bastillen metron tuhannet portaat, mutta pääsin Venlan kämpille ja saatiin mun laukku jopa kuudenteen kerrokseen perille. Vietin sunnuntaihin saakka pariisilaiselämää kaverin sohvalla nukkuen ja suomi-jutuista juoruten, mikä oli hyvä tapa aloittaa uusi syksy Pariisissa.

Torstaina orpoilin hetken la defensessa kaverin ollessa koulussa tekemässä koetta ja hoidin käytännönasioita kuten shamppoiden osto (todella tärkeää siis) ja uuden puhelinliittymän osto, jonka vaikean osuuden toivoin olevan se englanti-ranskan höpöttäminen myyjäpojan kanssa, mutta josta harmaat hiukset syntyi vasta puhelimeen sim kortin liittäessä. Mun liittymä toimii nyt - hallelujah - mutta se oli kyllä työn ja tuskan takana, että saatiin tuo toimimaan.

Torstai-ilta vietettiin Venlan kanssa kaksin tutussa baarissa, nauroin jonkun jätkän sekoiluille ja olo oli kuin olisi selvin päin ollut, vaikka pullon viiniä olinkin juonut. Oli hauskaa olla paikassa, jossa pystyi vain katsomaan ympärilleen ja ajattelemaan, että näin se aina pariisissa on. Seuraavana aamuna sen viinin kyllä huomasi päänsärystä päätellen. Auts, mutta sushi treffit oli sovittu emilian kanssa, joten ylös, ulos ja kaloille. Vanha tuttu sushi buffet oli yhtä hyvää kuin aina ennenkin ja sai vetää napansa taas täyteen herkkuja.

Illalla kaveerattiin tuttujen ihmisten, nimittäin rommin ja kolan, kanssa neljän tytön voimin ja ilkeät ihmiset vei mut siihen baariin, jossa kaikkein eniten aikaa viime keväänä vietettiin. Mua ei hirveesti napannut se, että mun menneisyys heitettäisiin vasten mun kasvoja heti kun koko kevään mulla oli juttua sen paikan yhden poken kanssa, jota en todellakaan olisi halunnut nähdä heti kun palaan Pariisiin; asiat kun jäivät aika auki viime kesänä kun lähdin. Olin kuitenkin liian väsynyt protestoimaan ja ajattelin, että joskus se pitää kohdata, joten parempi silloin kun ei ehkä muista kunnolla asiaa aamulla. Mies ei onneksi ollut töissä, mutta kylläpä siellä menneisyyteen silti törmäsin, samaan herraan josta tännekin varmasti ole valittanut, jonka kanssa treffailtiin ehkä kahdesti vuoden alussa ja joka kohteli mua tosi ikävästi ja joka sen perästä on yrittänyt saada mut mustasukkaiseksi aina kun on nähty. Ei onnistunut vieläkään, vaikka tiedän, että tyyppi oli jo lähdössä baarista kun tulin sinne ja sen jälkeen päättikin jäädä jostain syystä. Tuntui maailman parhaalta tanssia ihanien kaverien kanssa ja vain pitää hauskaa. Päätyä viereisen talon rappukäytävään ihan vahingossa istumaan ja juoruamaan pimeässä. Hölmö ilta. Meidän pitää selvästi etsiä uusia baareja Pariisista, eikä aina jumittaa niissä samoissa vanhoissa.

Vaikka humala oli perjantaina ollut vähän suurempikin kuin mitä olisi ollut tarpeen, lauantaina ei taas ollut yhtään huono olo. Ironista että sillon kun alkoholi ei tunnu missään, päänsärky takoo koko päivän takaraivossa, mutta sillon kun itsekin tietää, että jos vielä juo, menee kyllä yli, olo on ihan loistava seuraavana päivänä. Kun saatiin itsemme vihdon sängystä, haettiin vain pitsaa läheisestä kebab-paikasta  kauniissa zombie-lookissa, mutta ainakin pitsa oli hyvää ja vielä maukkaampaa oli katsella edellisen viikon salkkari-jaksoja siihen päälle.

Iltapäivään nukkuminen tarkoitti, että tunteja oli päivässä vähän liian vähän ja liian nopeasti piti taas kiskoa vaatteet päälle ja itsensä ihmisen näköiseksi, koska Pauliina oli ostanut meille liput comedia-show'hun "How to become a Parisian in one hour". Siinä pistettiin ranskalaisten ylpeyttä ja nyrpeyttä aika halvalla, samoin kuin jenkkien feikkiyttä. Ehdottomasti katsomisen arvoinen show, vaikka välillä mietin, ettei tämä kyllä varmasti kovin monelle turistille aukea. Turistit ei vielä ehdi kokemaan täysin ranskalaisten taksikuskien/tarjoilijoiden/myyjien/ihan minkä vaan tympeyttä sillä samalla drivilla, miten joku, joka asuu pariisissa ulkomaalaisena, on ehtinyt kokemaan. Turisti voi ajatella monista jutun sketseistä, että "haha, kai noinkin joskus voi pariisissa tapahtua" siinä missä itse ajattelin, että "niin yliampuvaa kuin tuo onkaan, liian useasti asiat on juuri noin". Suosittelen kyllä. Tuli taas naurettua ihan tarpeeksi reilun tunnin aikana.

Erottiin muista kavereista Emilian kanssa ja käveltiin sen kaverin luokse istumaan kaksin iltaa ja ihan vain olemaan. Hassua oli taas huomata, että vaikka ei olla nähty toisiamme melkein puoleen vuoteen, on edelleen täysin yhtä normaalia vain maata vierekkäin sängyllä ja olla tekemättä mitään ihmeellistä.

Seuraavana aamuna herätys arkeen oli maailman ihanin kun tajusin, että ulkona sataa kaatamalla ja minun pitäisi kohta raahata matkalaukkuni ja itseni metrossa uuden host perheen luokse. Helvetin pariisi ja sade. Pääsin kuitenkin onnellisesti juna-asemalle, josta perheen äiti mut nuorimman lapsen kanssa noukki. Suloinen mini, joka muisti vierastaa mua ehkä puoli minuuttia, jonka jälkeen alkoi laulaa mulle ranskan kansallislaulua.

Kotiin päästyä tavattiin sitten lopun perheen kanssa, syötiin, sain purkaa laukkujani ja käytiin kävelemässä koululle, jotta seuraavana aamuna löytäisin takaisin koululta kotiin. Matkaa on ehkä 1,5 kilometriä, minkä itse kävelee yksin 13 minuutissa, lasten kanssa kävellessä matkaan saakin kulumaan sen puoli tuntia ainakin.

Maanantaina pääsinkin heti arkeen kiinni kun lapset piti herättää, ruokkia, pukea ja viedä kouluun. Aamuisin onneksi tuo isä heittää meidät koululle ja minä vain vien mukulat luokkiinsa ja kävelen kotiin, mikä on hyvä, ettei tarvi aamuisin stressata kelloa jos kävelisi näiden kanssa koululle. Iltapäivällä olinkin jo yksin lasten kanssa ja meni hyvin, vaikka voinkin sanoa, että tämä tulee olemaan paljon raskaampaa kuin mitä mun työ viime vuonna oli.

Eilen kun alkoi jo kyllästyttää kodissa hengailu, hengasin vaihtoehtoisesti Pariisissa Emilian kanssa sen ajan kun lapset oli koulussa ja illalla vältettiin "sun täytyy ottaa suihku" -sirkus kun käytiin inscripsaamassa mut kielikurssille. Tiesin, että lähiöissä noi kurssit on halvempia kuin mitä pariisin au pair ohjelmat, mutta järkytyin kun hinta koko vuodella oli 50 euroa. Au pair ohjelmat maksaa noin 450 euroa kolmelta kuukaudelta ja opetusmateriaalit on pitkälle ihan samat, tuo mun tuleva kurssi on vain tarkoitettu kaikille ranskassa oleskeleville, joiden kielitaito ei ole maailman mahtavin. Vaikka noissa au pair ohjelmissa ehkä puolensa onkin, että siellä tosiaan on vain tyttöjä/poikia, jotka on samassa tilanteessa kuin sinä, väittäisin, että kuka tahansa säästää mielummin sen 1400e vuodelta ja ostaa sillä sitten vaikka uusia ystäviä. Loppuviimein niistä ihmisistä, joiden kanssa viime vuonna eniten hengasin, vain yksi oli meidän koululta, kaikkiin muihin olin tutustunut jotain muuta kautta.

Vaikka keskiviikot yleensä on olleet maailman ikävimpiä au pair päiviä, tänään olen kyllä tykännyt hurjasti keskiviikosta. Perheen äiti on yleensä keskiviikkoisin kotona, joten tänäänkin sain nukkua pitkään (hallelujah, herätys klo 6:30 on jotain, mitä en ole tainnut vielä ikinä elämässäni joutua säännöllisesti kokemaan) ja kohta mua vasta tarvitaan kun vanhimmainen lähtee äitinsä kanssa pianotunnille. Lähden siis tuon nuorimmaisen halailtavaksi ja katsotaan millaiset itkupotkuraivarit se mulle saa väsymyksensä keskeltä.

Päätän tähän ehkä tän maailman pisimmän ja raskaimman blogitekstin ja lähden taas kiduttamaan omia aivojani tuolla kaikella ranskalla. Myönnän, on ihan äärimmäisen hyvä puhua vain koko ajan ranskaa ja kuunnella, mutta välillä turhauttaa, jos ei ymmärrä. Kyllä väitän jo nyt, että tämä on päivä päivältä helpompaa, kun vaan muistaa unohtaa ne omat rajoitukset ja puhua, vaikkei ole varma meneekö ihan oikein. Ehkä mä tän vuoden jälkeen osaan edes vähän ranskaa. Vanhin pojista onneksi on rohkaiseva ja on ilmoittanut mulle monta kertaa, että puhun hyvää ranskaa silloin kun oma itseluottamas on ihan nollassa.

8.11.2012

It's called an addiction for a reason

Hassua ajatella, että viikon päästä tähän aikaan olen jo nauttimassa Pariisin kaduista näiden Tampereen versioiden sijaan. Viikon päästä. Hui kuinka nopeasti. Montakohan paniikkia saan tähän viikkoon aikaan.

Jo eilen olisi tehnyt mieli päivitellä "viikko jäljellä, iik" -fiiliksiä, mutta se vähän jäi koska mulla oli taas vaihteeksi sellainen olo, että koko maailma potkii päähän. Hammaslääkäri puudutti posken ja paikkasi hampaan, mikä tietenkin tarkoitti juimivaa kipua päässä koko loppu päiväksi ja positiivinen "yaiks, ostin uuden suoristusraudan" momenttikin päättyi siihen, etten vieläkään osaa tehdä niitä kiharoita raudalla, vaikka sitä nimenomaan mainostettiin rautana, jolla idioottikin ne saa aikaan, ja poltin sormenpääni siihen niin pahasti, että vesikello meinasi muodostua juuri etusormen päähän. Lisäksi käsivarsi oli edelleen kosketusarka rokotuksen (ihan vaan influenssa varmuudeksi) vuoksi, joten minun maailmani pyöri vastapäivään ja sanalla sanoen ärsytti.

Tänään onneksi päivä on näyttänyt paljon aurinkoisemmalta ja olen taas saanut jatkaa pakkauspaniikkiani. Harrastan sitä tosin vasta mentaalisella tasolla tällä hetkellä. Parin ulkomaankomennuksen jälkeen kuvittelen osaavani pakata ehkä aika hyvin, mutta silloin kun järki ja "mutta kun minä haluan" fiilikset ei aina ihan kohtaa, mennään taas vaarallisille vesille.

Viime vuonna esim lähdin matkaan ilman minkäänlaisia hiustenlaittovälineitä. Paikan päältä ostin kihartimen ja meidän teinin kanssa käytettiin sitten ristiin sen kuivaajaa, suoristajaa ja mun kiharrinta. Simple as that. Nyt taas täytyisi raahata nuo kaikki kolme matkaan, koska tulevassa perheessä ei tällaista what's mine is yours -periaatetta voi kolmen poikalapsen kanssa harrastaa ihan samalla kaavalla kuin tuon teinin, jonka kanssa ikäeroa oli se 7 vuotta. Siksi matkalaukkuun tuokin lisäkiloja fööni (onneksi on mini mutta tehokas), suoristusrauta (otsahiukset vaatii sen päivittäin, ei muttia) ja kiharrin (koska tykkään hiuksistani kiharalla, mutta nuo suoristusrautakiharat on vaan arabiaa mulle). Voi tosin olla, että nutturakiharat saa olla pop tässä jouluun saakka, jolloin varmaan tulen käymään kotona ja kihartimen voisi silloin pakata matkaan.

Nämä on näitä naisten ongelmia. Samoin kun karsia mun laukkufetissini sellaiseen "nämä on oikeutettua ottaa mukaan" määrään. Päätin napia vähän kuva-aine todisteita tästä ongelmasta.

Mulla on laukkuja ehkä miljoona. Onneksi olen myös siitä hyvä, että mä aika usein vaihdan myös käsilaukkuja, joten niille tulee kaikille aika paljon käyttöä myös. Mun päästäni tosin puuttuu se geeni, joka mahdollistaisi toisten naisten logiikan "mulla on ollut tämä sama laukku nyt reilun vuoden, kohta pitäisi ehkä vaihtaa". Mulle voisi tuon vuoden kohdalle täydentää sanan viikko ja sitten mentäisiin lähempänä totuutta.

Viime vuonna mulla oli matkassa tasan yksi laukku, ihana musta Steve Madded, koska unohdin pakata laukut ja matkalaukun kiloraja tuli vastaan. Asiasta selvittiin, mutta nyt yritän olla viisaampi asian suhteen.

Olen jakanut laukkuvalinnat kolmeen luokkaan: "iso" käsilaukku, jonka pitää mahduttaa lennolle ainakin läppäri, iPad, ja muut tarvittavat tavarat, eli koko elämän, pienehkö arkilaukku, joka mahduttaa sitten puoli elämää, lähinnä viikonloppujen arkipäiviä varten kun ei ole koulukirjoja yms. kannettavana ja baarilaukku.


Mun "isoksi" laukuksi lähtee varmaan tämä Accessorizen vaaleanpunertava beige laukku, jonka viime syksynä ostin Pariisista. On palvellut 50 euron arvosta hyvin ja tuonne mahtuu juuri ja juuri läppäri ja kaikki muu tarpeellinen. Tämän laukun matkaan otto tosin tarkoittaa sitä, että järkkäri jää varmaan jouluun saakka ainakin kotiin, tosin pokkarin voimilla vedin melkein koko viime vuoden muutenkin.



Arkilaukuksi vaihtoehtoja on tällä hetkellä kolme ja yritän karsia ne yhteen, voi olla, että kaksi on lopullinen luku. Ylhäällä H&M:ltä tänä kesänä ostettu ihana beige/neonkoralli laukku, johon mahtuu yllättävän hyvin kaikki mahdollinen, mutta jonka vetoketjussa on nyt jo pieniä ongelmia. 
Sininen laukku on taas viime syksynä New Lookista juuri tuohon viikonloppupäivien tarkoitukseen hommattu satulalaukku, johon mahtui tädellisesti lompakko, kaksi puhelinta, avaimet, kuulokkeet, purkkapussi, peili ja muita pieniä tärkeyksiä. Se on ihana ja rento, mutta tämä yksilö alkaa olla jo hiukan ehkä aikaansa nähnyt. Mietin, että tuo malli on ilmeisesti New Lookilla aika toistuvaa sorttia, joten saattaisin löytää ainakin samantapaisen uuden ihastuksen paikan päältä, jolloin sininen laukku voisi pitää vähän lomaa suomessa. 
Kolmas vaihtoehto on Cubuksen musta pääkalloniittejä julistava laukku. Se on aika kapea, mutta mahduttaa myös nuo samat tarpeellisuudet sisäänsä kuin nämä muutkin vaihtoehdot. Tätä olen tosin aika paljon käyttänyt nyt syksystä, joten vaihtelu voisi virkistää. Toisaalta vaihtoehtona olisi jättää myös jokainen kotiin ja löytää uusi ihastus Pariisista. En tosin tiedä uskallanko riskeerata, koska viime vuonna menin monta kuukautta ilman tällaista välimallin täydellistä laukkua ennen kuin tuon sinisen nappasin mukaani. 



Kolmas kategoria, eli baarilaukut oli ehkä se helpoin kaikista. Viime keväänä ostamani vaalealle käärmeennahkakuosiselle laukulle mun sydän sykkii ja lujaa. Etenkin kun vähän leikin sen across the body ketjun kanssa ja tein siitä tuplasti ranteen läpi menevän ketjun. Tässä laukussa ainoa huono puoli on se, että sitä pitää muistaa pitää kädellä kiinni, eikä voi antaa sen roikkua ranteessa, koska muuten on tavarat maata pitkin levällään. 
Musta pieni laukku taas on vaalean tavoin New Lookista ostettu pieni ja kompakti ihanuus, jota käytin ihan hirveästi viime vuonna. Se on pieni, mutta sinne saa mahdutettua kaiken, varmasti etenkin nyt kun ei ole tarvetta raahata kahta eri puhelinta mukana. Luulen, että tuo saa pienuutensa ja keveytensä takia matkalaukustani tilaa ihan vain siksi, että se sopii niin moneen tilanteeseen ja on vain niin kätevä. Se käy helposti pelkästä lompakostakin jos on tarve.
Kolmas laukku on mun tän hetken ihan ehdoton rakkaus, jonka ostin Cubuksesta viime viikolla. Mä en ikinä ennen ole tykännyt noista sormusmallisista kahvoista koska a) mun paksut sormet ei koskaan sovi niihin ja b) ne on poikkeuksetta olleet todella ruman mallisia ja kamalasta materiaalista. Tässä kuitenkin kolahti malli, koko (iPhone mahtuu) ja se, että nuo sormustimen päät on pääkalloja (see the picture below). Se on maailman ihanin, vaikka samalla myös hiukan epäkäytännöllinen. Fiksuahan tosiaan on se että niitä baarilaukkuja, joita kuitenkin kaikkein vähiten tulee käytettyä, mahtuisi omasta mielestäni kolme matkalaukkuun. Anna mun kaikki kestää. 



Pääkalloja!



Sitten kun on karsinut laukut tietenkin jo niihin mukaan otettaviin ja jätettäviin, kasaantuu ongelma tämän kokoisista laukuista. Liian pieni isoksi laukuksi (vaikka viime vuonna koulukirjat mahtui just ja just), mutta liian iso sillon kun haluaa kuljettaa mukanaan vain ne tärkeimmät. Tervetuloa siis vierailulle mun pään sisään ja näihin valtavan suuriin ongelmiin!

Niin kuin tosiaan sanoin, mulla on heikkous laukkuihin ja etenkin niihin iltalaukkuihin, joilla tosiaan käytöä on kaikkein vähiten. Tässä pieni katsaus siitä, mitä ihanuuksia jää kotiin hengailemaan:



Kun tilasin päättärijuhliin mekkoa kesällä, löysi tämä tilaukseen kanssa, johon jo pariisissa rakastuin. Ihana kirjekuori, mutta vähän turhan iso ollakseen kätevä minun matkassa. Ihan varmasti tulevaisuudessa tulee kuitenkin käytettyä. 



Samassa tilauksessa oli myös pinkki käärmeennahkainen cluch, joka oli puoli-ilmainen ja kun vaihtoehdot oli "maksa 5 puntaa postikuluja tai lisää ostoskoriin joku 5 punnan tuote ja saa ilmaiset postikulut", oli tämä vaihtoehto. Sopi ihanasti mun mustaan päättärimekkoon, mutta hihnattomana kaverina vähän hasardi aina välillä mun matkassa. 



Jimmy Choo for H&M. Ihana, mutta malliltaan vähän liian löysä ja hihna on itselleni väärän mittainen. 



Mun pariisinostos, joka yritti yhdistää vähän baarilaukkua ja arkilaukkua. Tohon mahtuu hyvin ja se on "ihan kiva", muttei yllä siltä leveliltä ylöspäin. Yllättävän paljon tätä kuitenkin viime vuonna käytin.



Gina Tricotin ale toissakesänä. Molemmat putoaa kanssa siihen ihan kiva kastiin. Vaaleanpunaista käytin joskus ihan paljonkin, mustassa taas edelleen laput kiinni. Se voisi muokata itsensä ehkä meikkipussiksi tässä joskus. 



H&M, Pariisi. 



Vasemmanpuoleinen on mangon lompakko/laukku. Menee baarissa laukusta, mutta pääasiassa olen käyttänyt lompakkona. Saattaa lähteä mukaan lompakoksi, joka menee hädässä myös laukkuna. 
Oikeanpuoleinen oli taas sarjaamme "salla tarvitsee lakkiaisiin mustan laukun jossa on kultaiset yksityiskohdat", mikä päättyy siihen, että se löytää jotain missä on hopeaa ja rakastuu. Ikää kaverilla löytyy siis jo kiitettävät 4,5 vuotta. Millon musta tuli näin vanha?



Rusetit on pop. Ylimmäinen Seppälä, sen alla Dubaista hankittu ja viimeinen Gina Tricot. Tuo Dubain versio oli suosikkini pitkään kunnes rikoin siitä vetoketjun ja mietin, onko sen korjaaminen sen arvoista, kun suutari maksais varmasti enemmän kun mitä laukku aikanaan maksoi. 



Tarvisin kunnon juhlat, että pääsisin näitä käyttämään. Hopea on New Lookista, musta Dubain Forever 21:lta. 

Mitä siis opimme tästä? Mulla on liikaa laukkuja (liiallinen rakkaussuhde rusetteihin ja pääkalloihin, mikä on varmasti maailman ristiriitaisinta) ja maailman kummallisimmista asioista ongelmia. Jos pakkaaminen on näin raivostuttavaa jo pelkän ajatuksen tasolla, voin kuvitella miten ihanaa se tulee olemaan kun oikeasti pääsen siihen matkalaukkuun käsiksi. Ironisintahan tässä on se, että tiedän minne olen menossa, mitä kannattaa suomesta ottaa mukaan ja mitä voin paikan päältä ostaa ja tiedän periaatteessa mitä tarvitsen, mutta siitä huolimatta mulla on ongelma.