13.9.2013

Closure.


Neljä kuukautta sitten: "ps. kirjoitan sitten kun asioiden ajatteleminen ei enää aiheuta paniikinsekaista itkukohtausta"...

Ainoa vaan, että sitä hetkeä ei tainnut koskaan tulla. Asioiden ajatteleminen sattuu edelleen: ahdistaa, itkettää, pelottaa ja ikävöin, ikävöin ihan joka päivä, ihan hirveästi. 


Tulin kotiin melkein 5 kuukautta sitten. Muistan edelleen miten viimeisenä aamuna istuin sängyllä kun multa pyydettiin etten lähtisi, ja kuinka lentokentälle itseni saattaneen ystävän kanssa istuttiin vain Starbucksissa hiljaa, koska siihen tilanteeseen ei ollut sanoja, jotka olisivat muuttaneet mitään. Ostin kentältä Chanelin Coco Mademoiselle tuoksun, joka on ainoa oikea pariisituoksu, vaikken sitä aiemmin ollut omistanut. Nykyään joka päivä sitä iholle suihkiessa en tiedä itkeäkö vai hymyillä. Bittersweet moments.

Itkin koko lentomatkan suomeen ja mietin, miten elämä näyttää taas ironisia puoliaan. 31.8.2011 olin itkenyt koko lentomatkan suomesta pariisiin kuvitellen tekeväni elämäni suurimman virheen yhtäkkisen "haluan pariisiin" päähänpiston vuoksi. 21.4.2013 itkin kolme tuntia lentokoneessa ollen taas varma tehneeni elämäni suurimman virheen palaamalla takaisin suomeen. Ja olen edelleen samaa mieltä. 


Suomessa mä putosin hirveän pian rutiineihin takaisin. Töitä, pääsykokeisiin lukemista ja liian vähän ystäviä ennen kuin nämä palasivat takaisin kotikaupunkiin kesäksi. Yritin kerrankin olla rationalisti ja toimia niin kuin kuuluu: lukea pääsykokeisiin, käydä töissä, säästää rahaa ja työskennellä sen eteen, että jossain vaiheessa itselläni olisi tutkintopaperit kädessä seisottuani aloillani edes tarpeeksi kauan kerätäkseni enemmän kuin 65 opintopistettä, mikä taisi olla saldoni AMKin puolelta.

Menin ranskan pääsykokeisiin lukematta edes koko aineistoa läpi - 34 sivuista PDF:ää, miten vaativaa sen kertaalleen läpilukeminen olisikaan ollut - ja olen nyt istunut reilut kaksi viikkoa yliopiston penkillä kuuntelemassa luentoja ranskaksi. Oho, hups, miten tässä näin kävi.


Kesällä tajusin olleen ensimmäistä kertaa aidosti onnellinen siitä, että olen suomessa, juhannuksena. Kaksi kuukautta sen kotiinpaluun jälkeen. Kivat juhannussuunnitelmat, kaverit, juhlat, vanhempien juhannusgrillaukset ja mökkisauna mahtuivat kaikki mun juhannukseen ja silloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani 100% onnellinen siitä, että olen suomessa.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla ostin lennot Pariisiin ja kun alkoi laskea 55 alaspäin jäljellä olevia päiviä, alkoi elämä taas helpottaa ja sen tunnelin päässä oli valoa.


Pitkälle kesään kaverit kyselivät multa, mitkä mun suunnitelmat on, jos en pääse yliopsitoon. Yleensä tervehdin niitä kysymyksiä vain olankohautuksella ja sanoilla "en mä tiedä, mutta aina mä jotain keksin". Nii-in, mulla ei ollut suunnitelmaa, paitsi se ääni pään sisällä, joka hoki itsepäisesti "jos et pääse kouluun, lähdet takas pariisiin! tekemään mitä? olemaan onnellinen". 

Kun sain tiedon, että pääsin kouluun, kaikki olivat äärimmäisen iloisia puolestani. Ja olin itsekin iloinen, vihdoin osaisin hypätä sen oravanpyörän kyytiin, johon kaikkien jossain vaiheessa kuuluu mennä. Elämän kuuluisi olla seuraavat vuoden kurssivalintoja, opintopisteitä, luentoja, muistiinpanoja, esseitä ja kaikkea aikuismaiseen opiskeluun liittyvää täynnä. Tottakai maustettuna uusilla tutuilla, kavereilla ja ystävillä, erinäisillä opiskelijabileillä ja illanistujaisilla ja muulla sellaisella, mutta päämäärä olisi, että ennen vuotta 2020 omissa kätösissäni majailisi maisterin paperit. 

Yhden hyvän ystäväni onnitteluviestiä seurasi mahtavaa, että nyt olet täällä meidän luona seuraavat muutamat vuodet -lause, ja oman päänsisäiset Niagaran putoukset aukesivat jälleen. Vaikka kuinka kielien opiskeluun kuuluu kieliharjoittelut ja voi/saa lähteä vaihtoon ja niin edelleen, mutta silti, tämä olisi mun kotini seuraavat x vuotta. Eihän mikään tietenkään ikinä olen mustavalkoistaja lopullista, mutta siltä se tuntui. 


Kävin sitten ennen koulun alkua rikkomassa sydämmeni vielä kerran Pariisissa. Silloin tiesin, että minun kotini ei enää olen täällä, vaikka milloinkaan ennen en ole tuntenut samanlaista honey, i'm home -oloa kuin sillon kun lentokone kaarsi Pariisin yllä, ja korkeuksista tunnisti niin monta tuttua ja tärkeää, ja ah niin turistimaista, aluetta. 

Vietin viikon Pariisissa Emilian kanssa, joka esiintyy varmaan jokaisessa tekstissä tämänkin blogin puolella ensimmäisen Pariisivuoden ajalta. Tottakai viikkoon mahtui ihan hirveästi vanhoja ja muutamia uusiakin tuttavuuksia, mutta pääasiassa nautin kaupungista sen ihmisen kanssa, jonka kanssa yhdessä me rakastuttiin elämään tuossa kaupungissa. Ensimmäisen vuoden aikana me ehdittiin jakaa kaikki tyhmät päätökset, koti-ikävät, ahdistukset ja rakkaudet elämää kohtaan ympäri Pariisia. Mä en edes muista kaikkia niitä kertoja, jolloin sanat "jos me nyt kuollaan, ainakin me kuollaan onnellisina", on olleet meidän huulilla, mutta se on aina ollut totta.

Viikossa me ei saatu paljoa aikaan, mutta tehtiin juuri niitä juttuja, mitä haluttiin. Kierreltiin ympäri meidän suosikkipaikkoja, syötiin paljon sushia, juotiin ihan liian monta rommikolaa, ostettiin ihan liian monta kynsilakkaa, poltettiin ihan liian paljon tupakka ja naurettiin ihan liikaa tyhmille asioille. Oltiin ihan vaan onnellisia, jos sen haluaa tiivistää.

Niin onnellinen kuin viikon ajan olinkin, enää en tiedä oliko hyvä vai huono idea lähteä. Tuskin olisin kestänyt lähtemättä, mutta samalla tällä hetkellä itseeni sattuu enemmän kuin pitkään aikaan aiemmin on sattunut. Sain ehkä pisteen monen avoinna olleen asian perään, mutta se ei tarkoita sitä, ettäkö asiat olisivat hyvin. Musta tuntuu, että tämän koko parivuotisen jättämiä jälkiä saan parannella vielä pitkään.


Melkein kaksi vuotta Ranskaa on ihan liian pitkä aika, että sitä voisi millään tavoin koota yhteen yhdeksi, tai edes kymmenksi tekstiksi. 

Aikoinaan Ranskaan lähteminen oli eittämättä paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Se oli oikein ja mun oli silloin pakko päästä pois omasta elämästäni ja oman pääni sisältä. En tiedä missä olisin ja olisinko onnellinen, jos olisin jäänyt silloin pari vuotta sitten suomeen, mutta hei, nyt makaan sängyllä parkumassa kaikkien niiden muistojen perään, joita viimeisen kahden vuoden ajalta mulla on. 

Kun aikanaan lähdin, mä olin rikki ja hukassa. En tiennyt mitä mä elämältäni haluan ja mihin suuntaan enää lähteä. Mulla oli monta tienhaaraa avoinna, mutta päätinkin hypätä ylöspäin ja antaa tuulen kuljettaa. Kaukana kotoa, kaukana kaikesta turvallisesta, mä sain vähitellen kasattua itseni taas kasaan, ja yhtäkkiä, muutaman kuukauden päästä muutoksesta, tajusin, että mä olen onnellisempi kuin ikinä ennen olen elämässäni ollut. Pystyin sanomaan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen, että olin aidosti onnellinen juuri siinä hetkessä. Koko elämäni olen aina työskennellyt saavuttaakseni seuraavan ja sitä seuraavan päämäärän, silloin taas olisin halunnut pysäyttää ajan juuri siihen hetkeen ja elisin varmasti onnellisena edelleenkin, jos saisin elää samassa hetkessä vielä. 

Tiivistettynä ehkä: mulla on ikävä. Löysin ensimmäisen paikan maailmasta, jossa mun on hyvä olla. Jossa olen selvinnyt kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja jossa olo on kuin kotona. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että oikeasti kuulun jonnekin. 


Tällä hetkellä mä sitten opiskelen. Taidan olla ensimmäistä kertaa elämässäni päättänyt jotain järjelläni, enkä sydämelläni. Olen maailman paras ajattelemaan kaikki asiat pitkälle läpi, analysoimaan, pohtimaan ja tarkkailemaan asioita monelta kannalta. Tiedän pääni sisällä, että ratkaisu A on paras ongelmaani, koska niin kuuluu tehdä. Silti yleensä aina valitsen vaihtoehdon n, koska päätöksen tullessa eteen tajuan, että ainoa tapa, jolla voin olla onnellinen, on silloin kun valitsen sydämelläni. 

Ilmeisesti 23-vuotiaana pitäisi olla niin fiksu, että valitsee asiat järjellä, eikä enää poukkoile ympäri maapalloa kuin päätön kana ja mietin, että eiköhän se päämäärä sieltä jostain löydy. Tällä hetkellä mä yritän parhaani, vaikka motivaatiota ei ole ja tuntuu, että keräilen särkyneen sydämen sirpaleita edelleen matkalaukusta, joka makaa melkein koskemattomana tuossa lattialla edelleen, vaikka kotiuduin kolme viikkoa sitten.


Kyllä tää tästä, vakuutan itselleni, vaikka en aina usko siihen itsekään. Ainakin jonain päivänä toivottavasti. Yritän kaivaa sen sängyn alle piiloutuneen opiskelumotivaation jostain esiin, koska motivaatiota tai ei, mä kyllä tykkään istua kaikilla noilla luennoilla, joilla tällä hetkellä olen. Ehkä tää on vain alkukankautta tai jotain, yritän ainakin saada elämäni takaisin raiteille täällä. Samalla kun yritän parannella niitä haavoja, joita sekä pariisi, että takaisin kotiin palaaminen on mulle aiheuttaneet. Ja työskennellä hitosti sen eteen, että lähitulevaisuudessa löydän itseni vaihdosta ranskasta ja kauempana tulevaisuudessa mun oma kotinikin on siellä. Jos on päämääriä, pitää niiden takia myös jaksaa taistella ja taka-alalla taistella sitä ajatusta vastaan, joka sanoo päästä irti vaan ja lähde sinne missä olet onnellinen, hyvin se aiemminkin meni. Nyt mun kotini on pakko olla täällä, ja mun on pakko löytää se onni myös täältä.

Voin rehellisesti sanoa, että ne vuodet, jotka vietin Pariisissa, on olleet mun tähänastisen elämäni onnellisimpia. Ja voin sanoa olevani onnellinen, kun ainakin uskon tietäväni minne oma tieni tulevaisuudessa johtaa, ja minne kuulun. Siksi haluan myös ajatella, että nämä tulevat vuoden koulun penkillä, ei ole vain pakonomaista pullaa, joka pitää kestää ja jolloin mun oma onneni on tauolla, vaan haluan ajatella, että opin olemaan myös täällä onnellinen: en ehkä yhtä kokonaisvaltaisesti kuin jossain muualla, mutta kuitenkin onnellinen. Ja aina on mahdollista, että elämä ottaa jossain vaiheessa uuden suunnan jonnekin muualle, mutta sen voi vasta tulevaisuus näyttää. 

En oikeasti tiedä vastaako tämä ihmisille yhtään niihin kysymyksiin, mihin vastausta on toivottu, mutta tällä hetkellä en pysty vain parempaan. 

Au revoir!

25.4.2013

April 25th


ps. kirjoitan sitten kun asioiden ajatteleminen ei enää aiheuta paniikinsekaista itkukohtausta

11.4.2013

Jos sovitaan, että mä en lähdekään koskaan tästä kaupungista pois?

Ok

9.4.2013

Phoenix

Kuukauden radiohiljaisuus. 

Hups. 

Tässä samalla kun taannun 15-vuotiaan tasolle kuunnellen uusinta Fall Out Boy albumia (kyllä, kuulostaa muuten helvetin hyvältä, joka nostaa esiin kysymyksen kuuntelinko jo teininä tosi hyvää musiikkia, vai onko mun musiikkimaku edelleen aika nolo...) voisin ehkä jotain yrittää raapustaakin. Kuvituksena jotain räpsyjä puhelimesta, lomaviikoilta, joiden teemana kyllä oli lähinnä oman maksansa tuhoaminen ja yleinen koomailu, mutta oli ihan mielettömän hauskaa, joten mitäs pienistä. 


Viimeiset viikot voisi varmaan tiivistää siihen, että olen lähinnä ollut onnellinen ja nauttinut elämästä, kavereista, pariisista ja siitä, että saa tehdä juuri niin kuin tykkää, eikä tarvitse miettiä mitään.

Olen käynyt ihan liikaa baareissa ja tuhonnut niin monta viinipulloa, etten varmasti enää edes itse tiedä. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja hengaillut vanhojen tuttujen kanssa. Tehnyt tyhmiä juttuja ja toisia vielä vähän enemmän tyhmempiä. Kuitenkin aina muistanut seuraavana päivänä vain nauraa niille päätöksille, jotka jossain vaiheessa ajatuksenjuoksua on olleet niitä maailman parhaimpia. Välillä on hyvä vain olla hemmetin tyhmä ihminen. 


Sillon joskus kuukausi takaperin kun alkoi loma, Pariisissa myös ihanat kevätsäät hemmotteli meitä muutaman päivän. Istuttiin niin Luxembourgin puistossa kuin Eiffelinkin vieressä vain nauttimassa, pikniköimässä ja olemassa pariisilaisiaturisteja. Eiffelillä vältettiin sakot kun poliisit tuli jututtamaan, että teillä ei muuten saisi olla kuin yksi pullo viiniä piknikillä, ei neljää. Onneksi näille kelpasi selitykseksi "ei puhuta ranskaa, käykö jos laitetaan nää kolme muuta laukkuun". 


Seuraavana viikkona sitten talvi päättikin yllättää meidät taas, ja lumisade sai aikaan kaksi vittumaista asiaa: ensiksi mun 5:14 lähtenyt juna kotiin päätti jäädä jumiin keskelle ei mitään venyttäen mun kotimatkan nelituntiseksi ja toisekseen, ei se mun kuuden vuoden toive vieläkään toteutunut, vaan Killersin keikka piti perua, koska instrumentteja ei saatu Pariisiin. Onneksi olin osannut varautua siihen heti aamulla ulos katsoessani tietäen hyvin, millainen yhdistelmä Pariisi + lumi on. Vitutuskännit onnistuikin sitten poikkeuksellisen hyvin ja ylempi kuva on baarista, jonne kaveri kutsui juomaan ilmaiseksi. Kaksi rommikolaa, jotka vahvuudellaan olisi varmaan vienyt kokeneemmankin juopon pöydän alle. Ainakin sai ajatukset muualle. 


Loman jälkeen jaksoin poikkeuksellisen hyvin jopa lapsia muutaman päivän. Seuraava viikonloppu kului turistia leikkiessä äidin ja siskon kanssa, tosin taisin olla huono opas, koska Eiffelin huipulta äiti osoitteli vähän jokaista kirkkoa ja kukkulaa kysellen mitä ne on ja itse osasin nimetä vain ne perinteisimmät nähtävyydet. Voin yrittää lohduttautua sillä, että en tunnista niiden rakennusten kattoja, mutta kyllä mä ne katutasolta tunnistaisin. Ehkä. 


Kerrankin edes heippojen sanominen perheelle ei tuottanut koviakaan vaikeuksia, koska kuukauden päästä nähdään. Tai siis tällä hetkellä alle kahden viikon. Pari viikkoa sitten nimittäin sain käydä maailman vaikeimman keskustelun tämän perheen äidin kanssa ja todeta, että mulle on tarjottu töitä suomesta, olisiko mun mahdollista lähteä aiemmin kun sovittiin. (Meillä on vain suullinen sopimus, ei mitään kirjallista.) 

Tosiaan Suomen puolella olisi työpaikka odottamassa itseäni ja fiilikset siitä kaikesta on kyllä enemmän kuin täydellisen ristiriitaiset. Olen yrittänyt miettiä hyviä puolia suomeen paluusta: saan halailla ja pussailla meidän koiraa, saan syödä paljon lakuja, pääsen saunaan, näen ystäviä, saan takaisin rakennekynnet... Tällaisia tosi isoja, suuria ja painavia syitä, jotka painaa vaakakupissa. Vastapainona: mä edelleen rakastan Pariisia, koen kuuluvani tänne ja mulla on täällä elämä ja ystävät. Jälkimmäisistä osa, jotka tuntee mut varmaan paremmin kuin moni suomessa. 


Tiedän kyllä, että Suomessa on monta hyvää juttua, ja tiedän, että mulla tulee varmasti olemaan taas todella ihana kesä Suomessa, mutta mitäs sitten syksyllä?

Olen kovasti yrittänyt tapella pääsykoekirjojen kanssa tässä, mutta tarpeeksi vai liian vähän. Pelkään, että jälkimmäistä. Vaikea sanoa, kun en oikein itsekää tiedä. 


Vaikea kuvitella, että siitä on 20 kuukautta kun ensimmäistä kertaa tulin pariisiin asuakseni täällä, varmana siitä, että se on yksi elämäni suurimmista virheistä, ja makaan nyt sängyllä ahdistumassa siitä ajatuksesta, että täältä pitäisi ihan oikeasti olla nyt lähdössä ja luultavasti tällä kertaa ihan vaan for good. Aikuistua, ottaa itseään niskasta kiinni ja keksiä mitä elämällään haluaa tehdä. Mä tuskin koskaan tulen kyllä keksimään sitä ja elän jatkossakin sitä pienempää tavoitetta kohti joka on: mitä ikinä teenkään, haluan olla onnellinen. Ehkä se elämä jonnekin kaiken tän sumun ympärille muotoutuu. 


Pitää ainakin yrittää ottaa täällä vielä viimeisistä päivistä kaikki mahdollinen ilo irti. Laskea, että mun pitää enää kuusi kertaa jaksaa herätä klo 6:37, enää 7 kertaa pitää tapella 4 vuotiaalta vaatteet pois ja saada se ottamaan suihkunsa ja muuta tällaista pientä. 

Päiviä voi viettää samalla tavalla kun viime sunnuntain, joka oli kaikessa tyhmyydessään niin huvittava, että kahdelta yöllä nukkumaan mennessäni en osannut kuin nauraa laskuhumalalleni, vaikka tiesin herätyskellon soittavan neljän tunnin päästä. Neljän aikaan iltapäivällä Seinen rannassa istuessa ajatus siitä, että voisi ostaa pienen pullon viiniä ja mennä St. Martinin kanaalin rannalle istumaan aurinkoon ja nauttimaan. Jostain syystä sen pienen 0,375 pullon lisäksi piti ostaa vielä pullo pirun hyvää rosekuoharia (hintaa 2,54, kiitos Ranska) ja lopputuloksena viimeisellä junalla kotiin ennen puolta yötä. Ehdin jo tapaamaan Massyn juna-asemalla miehen, joka vaikutti tosi mukavalta, ja jolle sitten ehdin antaa numeroni. (Tiedän, että sillon olen humalassa, jos numeroni annan, koska muuten en sitä ikinä jakele.) Käytin sitten puoli yötä tekstaillen tyhmiä tyypin kanssa, lupasin nähdä tätä maanantaina ja maanantai-iltaan mennessä olin ehtinyt jo kyllästyä koko tyyppiin, joka ei ollut ihan yhtä iloinen "josko sittenkään ei nähtäis" -viestistä kuin mitä itse olin. Vaikka harvemmin jaksan olla kiinnostunut samasta ihmisestä kovinkaan pitkään, tää ale 24 tunnin attention span alkaa olla jo aika hyvin. Nyt voin sitten toivoa seuraavat pari viikkoa, etten törmää samaan ihmiseen junaa vaihtaessa enää.. 


Nyt pitäisi lähteä lyhentämään työiltojen countdownia taas yhdellä päivällä ja hakea lapset koulusta, vaikka mielummin jättäisin ne sinne: tuolla nimittäin tulee vettä vähän turhankin antaumuksella ja varsinaisesti ei huvittaisi kastua yhtään. Perkeleen pariisin kevät ja vesisateet! Noh, ainakin blogia on päivitetty ja toivottavasti realistinen mahdollisuus tälle olisi päivittyä seuraavan kerran jopa alle kuukauden päästä.

8.3.2013

Smile like you mean it

The happiest girl alive:


ps. isi, annan sulle näin melkein kuusi vuotta myöhemmin anteeksi, että raahasit 17-vuotiaan tyttäresi kahden viikon lomamatkalle Kreetalle (oli se teinin elämä niin kamalan vaikeaa), ja samainen teini missasi Killersien keikan kesällä 2007. Voidaan olla taas musiikkikavereita. 

28.2.2013

this is our lives in holiday

Viimeaikainen sätiedotus: vihaan lunta. Mä olin jo niin valmis siihen kevääseen ja mitä vielä, mutta ei kun villasukat jalkaan ja laskemaan päiviä siihen, kun puhelimen sääennuste suostuu lupaamaan enemmän kuin paria plusastetta päivälle (lauantaille).

Muutenkin mulla alkaa olla energiat aika lopussa tällä hetkellä taas ja loma tulee kyllä niin hyvään kohtaan taas, ettei tosikaan. Tai miltä kuulostaa omalle sängylle tiistai-iltana sammuminen ennen yhtätoista ja sitä huolimatta melkein nukuin pommiin kun kello soitti 9:30. Ihan normaalia, että melkein 11 tunnin unet ei tunnu tarpeeksi pitkiltä. Tai sitten...

Takana on onneksi hyviä päiviä paljon ja oma fiilis on aurinkoinen kaikesta huolimatta. Ihmettelen vähän itsekin mistä tämä optimismi löytyy.

Viime viikon "jee, mummu on täällä" alun jälkeen aloin olla aika valmis hoitamaan omat työni taas yksin parin päivän jälkeen. Torstaina tämä sitten lähti kotiinsa ja minä sain aluksi aamun vapaata ja juuri kun olin lähdössä ovesta ulos, host mama tulee sanomaan, että hän voi itseasiassa hakea lapset koulusta, voit viettää vapaapäivää kokonaan. Hyppäsin sitten kielikurssin jälkeen junaan Pariisiin ja vietin pienen ikuisuuden ensiksi Tarun kanssa mäkkärissä ja sen perästä Venlan kanssa Starbucksissa kahvilla. Ajattelin lähteä käymään Pére Lachaisen hautausmaalla, mutta tottakai se oli menossa kiinni juuri kun sinne pääsin. Suuntavaiston sitten vähän petettyä päädyin kävelemään sieltä Bastilleen saakka, missä yksi deliverymies piristi mun päivää tuhannesti "anteeksi, mutta ootko tästä kaupunginosasta" -kysymyksellä. Illalla yllätin jopa itseni sillä, kuinka mielellään menin lukemaan lapsille iltasatua kun perheen äidin piti lähteä hakemaan yksi mukuloista rugbysta. Luettiin italialaista kuvakirjaa ja koska osataan 4-vuotiaan kanssa tasan yhtä hyvin italiaa kummatkin - ei sanaakaan - ei kirjan kanssa ollut varsinaisesti mitään ongelmia. Kaikkein hölmöintä oli huomata, miten mielelläni aloin puhua ranskaa lasten kanssa kun koko päivänä en ollut paljoa sitä käyttänyt.

Viikonloppu meni aika perinteisesti johon sisältyi baareja, tanssimista, kylmiä öitä, lumihiutaleita, rommia, hauskanpitoa, Pariisia ja väsymystä. Sopii minulle. Uudesta alkaneesta viikosta taas voi huomata sen, että olen todellakin lomafiiliksillä ja odotan tota kahden viikon vapautta, joka mulle koittaa perjantaista alkaen. Ainoa vaan, että mua alkaa vähitellen kyllä hirvittämään tässä isossa talossa yksin asuminen sen toisen viikon ajan... Heräsin mm. eilen aamulla iltasanomien push ilmoitukseen puhelimessa "Turun hiipparimies ja vessakourija ovatkin sama mies?" ja seuraavaksi olinkin varma, että joku käy mun kimppuuni ensimmäisen varjon takaa omasta huoneestani. Ja vielä jos tuon voisi pistää väsymyksen aiheuttamaksi harhaluuloksi, mutta kun olen kyllä täysin valveillakin yhtä tappavan looginen ihminen, joten mulla voi olla kivat oltavat täällä viikon yksin kotona...

Tänään musta tuntuu, että homma on kulkenut lasten kanssa melkein pelottavan mutkattomasti. Mitä nyt aamulla host isä kuuli ensimmäistä kertaa kun kunnolla jouduin korottamaan ääntäni lapsille, että sain ne uskomaan ja saivatkin perään kunnon läksytyksen isältään myös. Kaikki muu onkin sitten mennyt käytännössä täysin ongelmitta ja lapset ovat totelleet mun käskyjä melkein aina jopa ensimmäisestä tai toisesta kehoituksesta sen normaalin kuudennetoista sijaan. Mitä nyt suihkussa nuorimman kanssa pestiin samalla mun farkut vahingossa, kun lapsen tähtäys ei ehkä ollut ihan maailman tarkoin, mutta mitä pienistä. Nyt vain toivon kovasti, että huominen olisi yhtä helppo ja rento lasten kanssa ja sen jälkeen saisin pestä käteni tästä hommasta ainakin hetkeksi. Tietysti tarvitaessa autan ja olen lasten kanssa silloin kun olen kotona loman aikana, mutta koko tämän sirkuksen pyörittäminen ei ole missään vaiheessa mun vastuulla, mikä kuulostaa äärimmäisen hyvältä.

Hyvää lomaa kaikille muillekin siitä (ainakin melkein) nauttiville!

19.2.2013

that's what makes you beautiful


Musta tuntuu, että voisin kirjoittaa tänne vain sata kertaa kevätkevätkevät ja siinä olisi ehkä ihan tarpeeksi sisältöä tälle merkinnälle. Oikeasti, se tunne kun aurinko paistaa ja jopa lämmittää, on jotain, mikä omasta mielestäni tässä maailmassa on parasta. ( I know, pari kuukautta sitten ensilumi oli maailman paras juttu...) Olen tänään vain hymyillyt aurinkolasieni takaa ja nauttinut siitä, että ihan oikeasti vihdoin kevät alkaa tulemaan kunnolla. (Juu, reality check, on helmikuun puoliväli nainen!). En jaksa edes välittää, että aamulla lukemat löytyy nollasta ja maassa on vähän jäätä, kun iltapäivään mennessä aurinko on löytänyt itsensä taivaalle ja nahkatakki riittää aivan loistavasti. Edes se, että olen flunssan takia aivan tukossa, ei tunnu haittaavan tällä hetkellä liiemmin. 


Viimeisen viikon aikana: 

Torstaina: makasin sängyssä puolikuolleena suurimman osan päivästä, koska olin nukkunut niin mielettömän huonosti koko edellisen yön. Päiväunet ei aina selvästi sovi mulle, mutta sillon kun väsymys on sitä luokkaa, että sammun vahingossa, olen näköjään pakotettu sekoittamaan unirytmini. Karu kohtalo.

Lasten isä oli illan kotona sairastamassa vähän sekin ja ilta oli oikeastaan positiivisen helppo, koska mulla oli itseäni suurempi auktoriteetti, joka pisti kyllä lapset kuunteleen mua, jos mun kehoitukset eivät saaneet actionia turhan nopeasti. Varsinkin nuorin huvitti mua suuresti, joka yleensä saa kamalan kohtauksen, kun ilmoitan sille, että nyt mennään suihkuun, mutta tuolloin se hyppäsi tyytyväisenä syliin ja sain kannettua sen pesulle ilman minkäänmoisia vasta-argumentteja.


Perjantaina: ainoa ajatus, joka sai mut sängystä pystyyn, oli tieto siitä, että mun ei tarvi herätä seuraavana aamuna ennen seitsämää. Sain lapset kouluun ja vietin hetken peiton alla katsoen uusimmat The Big Bang Theoryn ja Two and a Half Menin. Perjantai on aina paras koska jenkeissä on torstaina tullut Big Bang Theory, Two and A Half Men, Grey's Anatomy ja pahasti näyttää siltä, että olen taas saamassa itseäni kiinni sekä Gleehin, että Vampire Diariesiin (Damon <3), eli viikonlopuksi riittää aina paljon katseltavaa. 

Hyppäsin ennen puoltapäivää junaan ja ollessani ihan liian ajoissa sovitusta tapaamisesta, harhailin ympäri Pariisia hetken aikaa ennen kun treffasin Pauliinaa sushin merkeissä. (Miksi musta tuntuu, että oon viime aikoina käynyt syömässä sushia varmaan kerran viikossa? Mutta kun se on niiiiin hyvää!)

Illalla yllätin varmaan itseni yhtä pahasti kuin muutkin sillä, että jäin vain kotiin nukkumaan kerrankin pitkät yöunet ja lauantaihin oli kiva herätä kerrankin hyvin levänneenä. 


Lauantaina: olin sopinut lähteväni ulos illalla, mutta keksin haluta lähteä myös päiväksi Pariisiin vähän shoppailemaan. Aurinko paistoi kerrankin lämmittäen ja villapaita + nahkatakki tuntui vähän liian paksulta varustukselta päivään. Bussikuski vinkkasi silmää bussin ikkunasta mun hymyillessä maailmalle aurinkolasien takaa ja oma olo oli hyvä.

Vaikka mulla oli aikaa vaikka kaikille jakaa, meinasin silti saada kiireen ennen iltaa. Työhakemuksen lähettämistä kesäksi, hiusten kihartamista, Frendejä ja vähän viiniä kotona. Pieni junaseikkailu taas Pariisiin ja skotti-tytön luokse aloittelemaan. Uusia tuttavuuksia ja paljon englantia ympärillä, vaikka välillä oli liian helppo pudota keskustelujen väliin natiivien englanninpuhujien keskustellessa aksenteista, jotka kyllä kuulen, mutta joihin mulla ei ole paljon sanottavaa. 

Yöllä viiniä, tanssimista, pieniä baareja ja baarissa Journeyn Don't Stop Believing, joka antoi mulle taas voimaa jaksaa läpi seuraavat kuukaudet. Mä en kuule sitä biisiä liian usein, mutta sillon kun sen kuulen, se merkkaa mulle paljon. Valomerkin tullessa baarissa olin yrittänyt selvittää marokkolaiselle(?) pojalle varmaan vartin miksi se ei halua muuttaa Suomeen, vaikka se oli selvästi ihan korviaanmyöten rakastunut johonkin jyväskyläläiseen tyttöön. En voinut muuta kuin toivottaa onnea, kun se lähtiessään ilmoitti vain "I'm gonna do it" ja mikäs siinä. Ei Suomi paha vaihtoehto ole, olen vain seurannut useamman kaverin ulkomaalaisten poikaystävien sopeutumista suomeen ja se ei ole ihan ruusuinen tie. 

Mun iltani päättyi siihen, että kävelin ympäri Pariisia baarin baarimikon ja sen kaverin kanssa keskustellen siitä, jos seurustelu/deittailukumppani olisi ollut uskoton, haluaisinko tietää mitä on tapahtunut ja kenen kanssa. Mun piti taas olla ihan periaatteesta eri mieltä kun jätkien. Otettiin sama juna toisen pojan kanssa kotiin, joka olisi väkisin halunnut ottaa junan mun kanssa Massyyn saakka, missä mun pitää vaihtaa junaa, jotta en nukahda - vaikka mua ei edes nukuttanut - mutta pakotin sen kuudelta aamulla kotiinsa nukkumaan. 


Sunnuntaina: neiti en-koskaan-kehitä-krapulaa heräsi maailman herttaisimpaan pääkipuun puolen päivän aikaan nukuttuaan ehkä viisi tuntia. Yhdeltä yritin nousta ylös, mutta ilotulitusten räjähtäessä pään sisällä päätin, että jäädään sitten päiväksi makaamaan sängylle parantelemaan päätä. 

Neljän aikaan elämä alkoi jo voittamaan sen verran, että pään sai nostettua sängyltä ja onneksi suihkun jälkeen olo oli jo hiukan enemmän kuin ihmisellä. Meillä oli perhe onneksi melkein koko päivän poissa kotoa, että sain koomailla ilman, että täytyy miettiä mitä ne musta ajattelee. En saanut koko päivänä mitään oikein aikaiseksi, mikä on aika saavutus jopa itseltäni.

Mä olen tullut siihen tulokseen, että viini ei vain sovi mun päälleni enää, mikä sinällään on sääli, koska mä ihan oikeasti tykkään viinistä. Vanhuus ei tule yksin... 


Maanantaina: aloitin viikon edelleen vähän väsyneellä ja flunssaisilla fiiliksillä. Nukahdin päiväunille nopeasti lapset kouluun saatuani ja heräsin myöhemmin alhaalta kuuluviin ääniin ja ruoan tuoksuun. Onneksi mun väsyneet aivot rekisteröi edes sen verran, että lasten mummu on tulossa kylään viikoksi meidän luokse, vaikka mulle oltiin sanottu, että tämä tulee vasta alkuillasta. Kivaa mennä esittäytymään toiselle alakertaan tämän kuviteltua, etten edes ole kotona, kun olin vain nukkunut.

Oma onneni oli toinen aikuinen kotona lasten ollessan normaalia ärtyneemmällä tuulella ja tuntuu, että mun kiellot kantautui välillä ihan kuuroille korville. Gotta love this job sometimes <3 Varsinkin nuorin oli sitä vertaa ärtyneellä ja väsyneellä fiiliksellä, että oma usko elämään ja kärsivällisyyteen alkoi olla lopussa. Mä en tiedä mikä helvetin tutka miespuolisilla olennoilla kuitenkin näyttää olevan iästä riippumatta, kun sillon kun haluaisit vaan vihata niitä kaikkein eniten, jotenkin ne osaa sanoa kuitenkin just ne oikeat sanat. Meillä nuorin istu sylissä suihkun jälkeen ja antoi mulle pari pusua poskelle ja totesi vain "salla, t'es trés belle et je t'aime beaucoup" (yleensä olen vain kaunis ja haisen hyvältä...) ja vaikeahan siinä on muistaa, että toinen on ollut hirveällä tuulella koko illan. Illalla valvoin taas ihan liian pitkään sängyssä katsomassa Gleetä ja mietin, miten laadukasta tv-dramaan jaksankaan tuijottaa. 


Tänään: olen herännyt uuteen aamuun taas kerran puolikuolleena. Vienyt lapset kouluun kävellen, koska perheen isä on kanadassa työmatkalla (mäkin haluan kanadaan!), fiilistellyt aurinkoa ja käynyt kielikurssilla kerrankin kokien onnistumisentunteita ja osaamista. 

Mä luulen, että tämän viikon jälkeen en hetkeen halua nähdä ruokaa, kun tuo mummo passaa mua ihan yhtälailla kuin lapsiakin ja yrittää ruokkia joka välissä. Tänäänkin sanoin sille, että olen varmaan yhden aikaan kotona kurssilta, ja kun ehdinkin napata aiemman junan kotiin ja olin varttia vaille yksi täällä, kauhisteli tuo yksi miten se ei ollut ehtinyt vielä laittaa lounasta valmiiksi meille. Yritin kovasti selittää, ettei mua tarvitse niin passata ja ruokkia, mielelläni autan ruoanlaitossa ja kaikessa, mutta ei mennyt ihan läpi. Mun normaalit pari paistettua kananmunaa -lounaat on ehkä vähän onnettomia tuohon tämänpäiväiseen verrattuna, mutta en osaa olla muuta kuin todella kiitollinen siitä, että joku on täällä joka auttaa ja joka tekee ruokaa. 

Nyt voin hyvällä omallatunnolla katsoa vielä uusimman 2 Broke Girlsin ja nauttia vähän pidemmästä iltapäivästä mummon hakiessa lapset koululta mun puolesta. Nämä isovanhemmat kylässä -viikot on aivan ihania rentouttajia normaalin arjen keskellä, kun olen kyllä töissä, mutta arkeen tuodaan myös sitä pientä luksusta, joka usein on maailman paras juttu. 

13.2.2013

let's forget the world



Vaikka kuvat ehkä yrittävätkin kertoa jotain muuta tarinaa, en tällä hetkellä ole toivottoman rakastunut, ihastunut, lemmenkipeä, toivoton tai kärsi sydänsuruista. (Okei, tällä hetkellä mua ei kyllä haittaisi, jos joku tulisi ja halaisi oikein pitkään). Olen taas vain ollut maailman laiskin valokuvaaja, tai lähinnä tuntuu, että ne miljoonat shotit ympäri kaupunkia ei enää ole mulle muuta kuin arkipäivää, ja unohdan, että joku ehkä jopa tykkäisi katsella niitä kuvia, joissa on vain joku random kadunkulma Pariisista. Joten sukelsin taas mun Inspiration -kansioon koneella ja päätin, että valkopohjaiset kuvat saavat kuvittaa tätä tekstiä. Elämän suuria kysymyksiä.

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että elämä (=ihmissuhteet) potkii päähän, ja olo on vähän kurja joka suhteessa, olen päättänyt, että nyt yritetään keskittyä niihin elämän positiivisiin puoliin, joita kuitenkin aina jostain löytyy. 



 ❤ Eilinen on ohi ja toista opettajien lakkopäivää tuskin ihan heti tulee. Ranskalaiset on tyhmiä, kun ne lakkoilevat usein ja vähän joka asiasta. Myönnettäköön, että päivän kestävä opettajien lakko, josta ilmoitetaan hyvissä ajoin etukäteen, voi voittaa suomen viikkoja kestävät lakot, mutta silloin kun lakko tarkoittaa +12 tunnin työpäivää yhdelle lapsenvahdille, alkoi nopeasti usko elämään loppua aamupäivästä. Onneksi yksi lapsista oli koulussa ja kahden kanssa nyt vielä selvisi ihan hyvin. Ei kiitos uutta lakkoa tosin ihan heti mulle.

❤ Eiliseen verraten tämä päivä onkin ollut ihanan helppo. Vaikka jouduinkin heräämään poikkeuksellisesti ennen kahdeksaa ja istumaan hetken lapsia vahtimassa, olen myös saanut nukkua päiväunet - tai noh, oikeastaan sammuin vahingossa sängylleni tietäessäni äidin olevan kotona ja kukaan ei tullut herättämään mua, että nyt sua tarvitaan - ja muutenkin lasten kanssa saan tänään taiteilla ehkä puoli tuntia enää. Luksusta!

(❤ Kuulin just, että alakertaan tuli vihdoin lukkoseppä korjaamaan meidän neljättä viikkoaoa rikki ollutta oven lukkoa ja mun olo tässä talossa voi taas olla turvallinen!)
 ❤ Olen onnekas, ja mulla on kahden viikon loma silloin kun lapsilla ei ole koulua. Vaikken vielä edes tiedä mitä tulen tekemään, ihana ajatus on tietää, että saan kerrankin olla ja nukkua ja levätä. Ja siihen lomaan on enää vajaa kolme viikkoa. 

❤ Vaikka täällä ilmat sahaa pakkasen ja +10 välillä - samoin kuin räntäsateen ja vesisateen välillä - istuttiin perjantai-iltana Bastillen kanaalin varrella juomassa kuohuviiniä ja siinä missä ilma ehkä vähän kylmetti, alkoholi lämmitti ja haaveilin vain siitä, että ilmat lämpiäisivät oikein kunnolla ja voisi hengailla ulkona kunnolla. Mukava ilta, vaikka se päättyikin omaan "haluan vain omaan sänkyyn" -fiilikseen, jolloin pitkä kotimatka on kaikkea muuta kuin miellyttävä.

❤ Jos sopii lauantaina, että nähdään viideltä keskustassa, se tarkoittaa sitä, että mun pitäs lähteä neljän aikaan kotoa. Missä universumissa se on liian aikaisin? Näköjään omassani. Onneksi Starbucksissa on helppo vain istua, hengata ja jutella epäloogisia juttuja epäloogisista asioista. 

❤ Ja samana iltana on hyvä ignorettaa puhelintaan sen soidessa ja kaivautua vain oman peiton alle nukkumaan pitkät yöunet. 



❤ Ja sunnuntai on täysin oikeutettua viettää Subissa syöden, metrolla paikasta toiseen jumittaen, M&M'sejä ostaen ja Venlan sohvalla Gilmoren tyttöjä katsellen. Välillä itsekin miettii, että eikö Pariisin kokoisessa kaupungissa voisi muuta tehdä kuin jumittaa aina välillä, mutta jumituspäivät on täysin sallittuja. 

❤ Jumittaminen on etenkin sallittua silloin kun on muuten vaan häntä maassa -fiilis. Onneksi on ihania ihmisiä elämässä, vaikka ne kaukana ovatkin, jotka näköjään osaavat lähettää juuri oikeita viestejä juuri oikealla hetkellä. Vielä kun sais ne samat ihmiset vähän pienemmän välimatkan päähän, olisi ehkä vielä vähän helpompaa. 


❤ Mä olen edelleen ihan toivottomassa Harry Potter -koukussa, mikä alkaa huvittamaan mua itseänikin jo aika pahasti ollessani suurimman osan vapaa-ajastani nenä kiinni puhelimessa tai tabletissa uskollisesti. Mä en oikein tiedä, mitä tulee tapahtumaan sitten joskus kun saan noi kirjat taas luettua läpi, mutta onneksi mulla varmaan on vielä ainakin kuukaudeksi lukemista edessä ja sen jälkeen pääsykoekirjat voisivat alkaa olla harvinaisen pop juttu tulevaisuuden kannalta. 


❤ Nyt haluan vain ajatella, että ylihuomenna alkaa taas viikonloppu. Toivon, että se on kiva viikonloppu, mutta lähinnä toivon, että saisin karistettua nämä möksmöks -fiilikset jonnekin menneisyyteen ja oppisin taas nauttimaan tästä kaupungista ja kaikista sen mahdollisuuksista. Huomisesta ystävänpäivästä ei onneksi tarvi liiemmin huolia töiden takia, vaikka olisi sitä ollut kiva ehtiä myös viettää. 

❤ Musta tuntuu, että olen unohtanut kirjoittaa puolet niistä oikeasti positiivisista asioista, joita mun mielessä on ollut viimeisen viikon aikana, mutta niin mulle aina käy. Kirjoitan aina mielessäni pitkiä fiksuja entryjä, mutta sitten kun saan tekstikentän auki, unohdan aina käytännössä kaiken mitä haluaisin sanoa. Fuck my life!

6.2.2013

like diamonds in the sky

Mä alan olla hetki hetkeltä varmempi, että elämä on päättänyt potkia mua päähän ihan megalomaanisen suurilla saappailla, koska edelleenkin musta tuntuu, että aina yhden esteen voitettuani tulee uusi ja erilainen vastaan. Kyllä, ajattelin taas avautua siitä, että ei ole kivaa, mutta omapahan on blogini. Toivon, että joskus tulevaisuudessa näitä lukiessani jaksan jo nauraa siihen miten koomisiin mittakaavoihin tää homma menee. Tai sitten olen vaan niin mustavalkoinen luonne, että otan asiat vähän raskaasti...

Mun karhunpoika sairastaa -alamäkeni alkoi tosiaan torstaina salama kirkkaalta taivaalta -vatsakipuna käytännössä sillä sekunnilla kun astuttiin autotallin ovesta sisään. Parempi siinä vaiheessa kuin että koulumatkalla, koska sen jälkeen tämä ihminen ei sitten liikkunutkaan senttiäkään ellei ollut pakko. Vatsakivun nyt vielä olisi sulattanut, mutta sen muututtua full on jääkaudeksi koko vartaloon reilussa tunnissa, tiesin, että joku on pielessä. Kirsikkana kakun päälle se, että jouduin ruokkimaan nuorimmat lapset äidin jouduttua ylitöihin. Syötiin vähän kärtsänneitä paistettuja munia, koska en yksinkertaisesti pystynyt nousemaan tuolilta tarpeeksi usein seisomaan hellan eteen. Kiipesin töistä päästyäni omalle sängylle sikiöasentoon nostattamaan kuumettani ja jossain siinä samalla kun olen tehnyt kuolemaa sängylläni, olen ilmeisesti sammunut ja herännyt parin tunnin päästä siihen, että olen niin tulikuuma, että en kärsi koskea kädellä rintakehääni. Ehkä parempi, ettei mulla ollut kuumemittaria käsillä, kun tiesin itsekin kuumeen lentelevän yli 40 asteessa ja olo oli niin kuuma, että harkitsin hetken pystynkö kävelemään vai joudunko soittamaan alakertaan, että mut on vietävä tutkittavaksi, kun olen niin huonossa kunnossa. Ehdin kuitenkin ilmeisesti nukahtaa ennen kuin päätin, miten toimia.

Perjantaina mun olo ei ollut vieläkään hyvä, mutta koko päivän nukuttuani ajattelin, että jaksan kyllä sen pari tuntia lasten kanssa iltapäivästä. Screw it, olin jo tunnissa ihan ruumiina valmiina kuolemaan ja vaikka edellisen illan kuume olikin pysynyt koko päivän poissa, alkoi se tottakai taas iltaa kohti nousemaan. Host maman tullessa kotiin tämä olisi ollut valmis kuskaamaan mut heti lääkärin vastaanotolle, mutta totesin, että mulla ei ole energiaa liikkua yhtään mihinkään ja pyysin, että mennään aamulla, jos olo on vielä yhtä kamala. Empä muista koska olisin viimeksi ollut ennen kahdeksaa illalla sängyssä valmiina kuolemaan nukahtamaan, kuumeen taas kiriessä ihaniin lukemiin.

Silloin kun on kipeänä, kaikkein kurjinta on, jos joutuu yksin sairastamaan. Suomessa tykkään sairastaa äitin sohvalla aina, koska silloin on aina vähintään koira tunkemassa auttavaa kuonoaan sun naamaasi ja tuhisemassa parantavia henkäyksiä. Onneksi mua täällä myös lohdutti puhelimesta keskellä yötä löytyneet tekstiviestit, jossa kyseltiin vointia. Kello 4:38 on tosiaan hyvä aika herätä yöllä sellaiseen "nyt on aamu" -fiilikseen (normaalisti tämän maailman pahimman aamu-unisen ihmisen aamu, ei alkaisi ennen puolta päivää vapaaehtoisesti) ja mietinkin siinä, että pitäisikö tässä jäädä pystyyn vai tehdä mitä. Olo kun vihdoin oli takaisin elävien kirjoihin luettavissa, mitä nyt aloin olla joka puolelta jäykkä kaikesta nukkumisen määrästä ja olin hikoillut kuumeissani sänkyni ihan kosteaksi. Onneksi kuitenkin uni tuli vielä muutamaksi tunniksi ja musta tuntuu, että itse ihmettelin yhtä paljon kuin koko muu perhe, miten uni ja särkylääkkeet oli saaneet mun taudin nujerrettua käytännössä kokonaan.

Koska mä olen ihminen, jolle kaikkein rankinta on joutua istumaan paikoillaan tekemättä mitään, ajattelin uhmata kohtaloani ja käydä ainakin Pariisissa Venlaa katsomassa lauantaina illalla. Söin ensimmäistä kertaa oikeasti ihan kunnolla mcdonaldsissa, kun edelliset 3 päivää oltiin menty niin pienillä ruokamäärillä, että itsekin ihmettelen, etten ole pyörtynyt kesken kaiken.

Mun tervehtymistriumphi ei ollut liian kestävää sorttia kun sunnuntaina taas kaikkialle kolotti ja edelleenkin olo on hyvä, muttei täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Yksi ongelma mulla tosin edelleen on: se että ruoka ei maistu. Mä olen normaalisti aika hyvä syömään sopivia annoskokoja ja sopivin väliajoin, mutta nyt ei onnistu, vaikka yritän. Vaikka mulla olisi nälkä ja ajatus ruoasta houkuttelee, saan väkisin suustani alas ehkä 1/3 siitä määrästä, minkä tiedän, että mun kuuluisi syödä. Mikä sitten taas johtaa siihen, että mun energiatasot on ihan olemattomat ja sitä kautta myös siihen, että kärsivällisyys lasten kanssa on vähän enemmän kortilla kuin normaalisti. Ja vielä päälle se, että kun en tosiaan saa syödyksi ja pienet vatsakivut jatkuvat edelleen, en uskalla juoda kahvia, mikä tänäänkin 10 tunnin yöunista huolimatta sitten väsyttää. Onneksi tässä kuitenkin mennään hitaasti koko ajan parempaan suuntaan. Ilolla vaan odotan kadotanko seuraavaksi metropassini, vai mikä olisi se tämän viikon uusi vastoinkäyminen...

Tai noh, vaikka itse en kyllä normaalisti ole missään suhteessa glass half full -ihminen, niin ajattelin, että tämä tauti kaikkine kuvioineen voisi olla se mun aallonpohja ja nyt lähdettäisiin taas surffaamaan sinne vaahtopäille, eikä enää tarvis käydä pinnan alla. Mun viikostani on nimittäin tehnyt mahtavan se, että eilisen ja tän päivän aikana mun tilille on palautunut se 600e, joka on roikkunut katevarauksina siellä nyt muutaman viikon jonkun väärinkäytettyä mun korttia. Kyllä, olen vuosisadan onnekkain ihminen, että loppuviimein niitä ostoja ei koskaan lunastettu, enkä joutunut käymään läpi koko korvausreklamaatio -rumbaa, joka olisi vaatinut rikosilmoitukset sekä suomeen, että ranskaan. (Sen perusteella mitä ranskan poliisin toiminnasta olen kuullut ja niiden parin tuntemani ranskalaisen poliisin perusteella, mun luotto tämän maan sinivuokkoihin on aika olematon, enkä todellakaan olisi halunnut alkaa selvittelemään mun "pankkikortin tiedot on ryöstetty, vaikka se helvetin kortti on ollut koko ajan mun lompakossa turvassa" -kriisiäni niiden kanssa). On mulla oma teoriani sille miksi varaukset ei koskaan menneet läpi, vaikka pankin tyyppi lohduttavasti sanoikin "ei ole mitään syytä, miksi niitä ei lunastettaisi, vaikka siinä menisin vähän normaalia kauemmin". Parempi näin, ja helpompi mulle. Uusi pankkikorttikin on asteen verran kivempi kuin vanha rumilus.

Nyt siis päätettyäni, että elämä hymyilee taas - kun se on aina niin helppoa vaan päättä - voin lähteä optimistina loppuviikkoon ja katsoa mitä se tuo tullessaan. Jos hyvä tuuri käy, raahaan huomenna itseni ruokakauppaan ja kävelen ympäriinsä niin kauan kunnes keksin mitä pystyn suustani alas tunkemaan edes kohtuullisen annoksen (eilen se oli nuudeleita, joista kyllä ihan tykkään, mutta joita normaalisti en ikinä syö), joten katsoo mitä huomenna syödään. Olettaen siis, että en saa olla koko päivää kotona yhden lapsen kanssa, jolla pieni flunssa yrittää sitkeästi puskea päälle.

30.1.2013

I'd like to make myself believe / that planet earth turns slowly


Leikitäänkö catch up peliä taas vaihteeksi, kun jotenkin sellainen säännöllisesti muutaman päivän välein päivittäminen mulle on selvästi pieni mahdottomuus ja aina olisi viikon tapahtumat kerralla kerrottavana. Ainoa vaan, että olen taas unohtanut varmaan puolet, mutta mitä pienistä. 


Viime perjantaina olin aamusta jo sitä mieltä, että olen selättänyt kaikki kuluneen viikon vaikeudet, mutta otin taas vähän takapakkia rikkomalla polveni aamulla. En vieläkään oikein tiedä mitä itseasiassa tein, koska jossain lattialla leluja keräämisen ja oman huoneen imuroimisen välissä ilmeisesti astuin jalalleni jotenkin väärin ja siitäpä vasta riemu repesi. Tajusin, että talossa, jossa joutuu ravaamaan neljän kerroksen väliä, on ihan pirun kätevää olla polvivammaisena, kun jokainen rappunen tuntuu pieneltä kuolemalta. 

- Unrelated matter: opin tuossa vähän aikaa sitten, että ranskaksi la petite mort (pieni kuolema) tarkoittaa orgasmia ja mietin, että pitäiskö tässä alkaa varomaan jo tuota suomalaistakin versiota? - 

Pääsin onneksi polveni kanssa koululle kävelen, koska rauhallinen kävely tuntui ihan hyvältä ajatukselta niin kauan kun polvea ei tarvitse taittaa. Samalla lailla kun viime vuoden jalkavamman kanssa, mun tekniikka on liian usein walk it off, vaikka se harvemmin kipeisiin koipiin toimiikaan. 


Perjantai-ilta ei mielestäni olisi voinut tulla yhtään liian aikaisin lasten ollessa taas aivan maailman hurmaavimmalla tuulella ja au pairinkin ollessa jo aika puhkikulutettu pitkän viikon jälkeen. Jalkavammasta huolimatta päätin lähteä illaksi pariisiin silläkin uhalla, että onnistun taittamaan jalkani vielä pahemmin, koska tiesin olevani lauantai-illan kotona ja ajatus siitä, että pääsisin vasta sunnuntaina ulos talosta seuraavan kerran, ei oikein houkutellut. 

Onneksi illalla mun jalkani alkoi jo aika hyvin kestää taivuttelua ja seuraavana aamuna heräsin siihen, että polvessa ei tunnu enää kuin ihan vähän kipua. Tiedä sitten, mikä 24 tunnin vamma siinä oli, mutta en valittanut. Herätessä nauratti miettiä edellisen illan tapahtumia, joissa oli paljon naurettavaa ja jotka päättyivät siihen, että kadulla alunperin multa suuntaa kysynyt jenkkirumpali käveli mun kanssa mun juna-asemalle, jotta pääsin omaan sänkyyn nukkumaan. Musta tuntuu, että pitkään aikaan mulla ei oo ollut yhtä hauskaa jonkun uuden tuttavuuden kanssa jutellessa, mutta siitä huolimatta en ajatellut tarttua kaverin tarjoukseen "jos ikinä haluat tulla kuuntelemaan meidän bändiä, laita mulle viestiä". 


Lauantaina voin sanoa, että en rehellisesti sanottuna tehnyt yhtään mitään muuta kuin makoilin sängyssä ja latailin akkuja. Illalla kävin syömässä keittiössä meidän minin kanssa pitsaa ja sen mentyä jo nukkumaan, lähti muu perhe jonnekin ja minä jäin sohvalle katselemaan Greyn Anatomiaa tietokoneelta. Puolen yön jälkeen kävin itsekin nukkumaan kun muuta perhettä ei vielä kuulunut kotiin, enkä tiedä millon ne lopulta olivat kotiin löytäneet. 


Sen takia, että olin vain rentoillut koko lauantain, sunnuntaina puolen päivän aikaan herätessäni mun oli vain pakko päästä liikkeelle mahdollisimman pian, vaikka taivaalta päättikin tulla vettä niskaan. Hyppäsin junaan ja Pariisiin, ja nopean ruokailun jälkeen päädyin yksin vain harhailemaan Seinen rantaa. Lopulta päädyin harhailemaan aina Notre Damelta Eiffel tornille ja siitä Trocaderolle saakka, koska ilmasta oli väistynyt inhottava tihkusade ja Seinen rannassa olevalla suljetulla kadulla oli kiva käppäillä ysikseni. Siinä vaiheessa kun yksin harhailu alkoi jo hiukan väsyttää, Pauliina oli onneksi valmis näkemään ja suunnattiin yhdessä Bercyn leffateatteriin katsomaan millon siellä menisi joku leffa, jota haluttaisiin nähdä. Koska aikataulujen katsominen netistä on ihan yliarvostettua.

Päädyttiin parin tunnin päästä alkavaan Pauletteen, jota kuvailin yhdessä tekstarissa Venlalle "se on joku pariisilainen lähiömummo alkaa diilaan huumeita -leffa". Ja noh, sitä se kirjaimellisesti olikin. Mulla on välillä tosi vaikea jaksaa keskittyä ranskalaisiin leffoihin, etenkin, jos näyttelijöiden aksentti on vähänkään vaikeasti ymmärrettävä, mutta tuossa onneksi ymmärsin vähintään 85% puheesta ja koko ajan pysyin kärryillä siitä mitä tapahtui. Yllättävän hyvä valinta sellaiseksi "mennään vaan katsoon jotain" -leffaksi. 


Vaikka yleinen mielipide on se, että maanantait ei ole kovin kivoja päiviä, mä kyllä puhkuin koko maanantain hyvää mieltä. Täällä oli pikkupakkaset vaihtuneet maanantaiksi noin +9 asteeseen ja auringonpaisteeseen ja omassa mielessä takoi vain sanat kevätkevätkevät! Okei, myönnettäköön, että aamulla kun aurinko ei vielä ollut ehtinyt sulattamaan mustaa jäätä asvaltilta, vedin talven ensimmäiset kaatumiset meidän naapureiden remppamiesten edessä, ja se ei ehkä ollut päivän kohokohta, mutta muuten oli hyvä fiilis. Käveltiin aurinkolasit silmillä pariisissa ja syötiin sushilounas. Eli paras mahdollinen alku pitkälle viikolle.

Mun seisoessa Massyssa vaihtamassa junaa, virnuilin varmaan itsekseni niin paljon, että muut jo ihmetteli onko mulla pari ruuvia löysällä. En vain voi sille mitään, että rakastan sitä kevätfiilistä, kun lumi on jo sulanut ja aurinko paistaa siten, ettei se vielä liikaa lämmitä ja tuulenvireen kanssa nahkatakilla voi olla vähän viileä. Mua huvitti itseänikin kuinka paljon energiaa yksi aurinko muhun valoi. Ja vaikka nyt vielä muutamalle päivälle on luvattu +11-12 kelejä, tiedän, että kyllä nämä lämpötilat vielä laskee, eikä se kevät vielä ala. Mutta jo pelkästään se, että kevät näytti olevansa tulossa, riittää mulle.


Eilisestä päivästä mulla tuskin on mitään kerrottavaa edes sen mentyä niin rutiinina, ettei tosikaan. Sitä perinteistä arkea, johon elämä on jo aika hyvin urautunut. Käytin suurimman osan vapaa-ajastani lukien taas kerran Harry Potteria ja itseäni jo huvittaa, että ihminen, joka ei normaalisti lue kuin maksimissaan 5 kirjaa vuodessa - koska olevinaan mulla ei koskaan ole aikaa - on nyt onnistunut lukemaan jo kohta 2,5 Potteria viikossa. Odotan vaan sitä hetkeä, kun itsellä kiinnostus lopahtaa näitä kohtaan, mutta toivotaan, ettei se ihan vielä tule. 


ps. kaikki kuvat joko weheartit.com tai tumblr.com. En muista tarkkaan, koska olen vain tallennellut näitä koneelle ja ajattelin kuvittaa tätä entryä vähän.

pps. sori, mutta en jaksa oikolukea, koska tästä tuli niin pitkä. pardon typojen puolesta!

24.1.2013

stop and fall

Niin kuin epäilinkin, viime viikonlopun ja alkuviikon vastoinkäymisiä oli mahdotonta enää peitota ja suunta on taas ollut hitaasti pohjalta ylöspäin. Vaikka tänään taas koin pienoisen masentumiskohtauksen  kellon herättäessä ensimmäistä kertaa kuudelta, kun tuntui, että juurihan minä silmäni ummistin. Siksi päätinkin, että päivä on hyvä pyhittää sängyssä makoilulle, Harry Potterille ja iltapäivällä toivottavasti myös siivoilulle. Relax, take it easy ja sitä rataa, jotta katseet voi olla suunnattu viikonloppuun ja rentoutumiseen. Tosin saan taas viettää lauantai-illan meidän minin kanssa kotona, mutta ei ajatella sitä nyt.

Tiistaina yllätin jopa itseni, kun lapset kouluun vietyäni ja aamiaispöydässä istuessani ajattelin, että ehkä mun pitäisi sittenkin mennä kouluun. Olin luvannut itselleni jo maanantaina aamulla, että voin makoilla vielä tiistain kotona nuolemassa haavojani, mutta en tiedä mikä tarmonpuuska mut yllätti, kun neljän tunnin yöunien jälkeen kipitin tyytyväisenä Palaiseauhin opiskelemaan ranskaa. Mun uskoni ihmiskunnan kummallisuuteen palautettiin, kun kävelin kadulla ja mua vastaan käveli sellainen ehkä 50-kymppinen hyvin ranskalaisennäköinen herran villakangastakissaan. Kiinnitin siihen huomiota vasta kun se pysähtyi mun eteen, katsoi silmiin, totesi vain "manifique", hymyili ja jatkoi matkaansa tyytyväisenä jättäen mut kadulle miettimään, että did that just happen. Kun pääsin yli ihmetyksestäni, vaihdoin varmaan itse siihen kummallisen ihmisen osaan naurahtaessani yksin kadulla ja miettiessäni, että mikäköhän sai tuon reaktion sellaisesta perus perheenisännäköisestä miehestä ulos, koska itse kuitenkin letteineni näytin varmaan just ja just täysikäiseltä.

Keskiviikkoaamuna mun kunnianhimoinen tavoite oli kiskoa itseni sängystä jo puoli ysin aikaan aamulla ja syödä rauhassa aamupalaa ja odotella siihen saakka kun mua varmaan ennen kymmentä tarvitaan. Niin, tavoite oli hyvä, toteutus vähän ontui kun tuntia myöhemmin sain itseni ylös. Harrastettiin minin kanssa sitten reilu tunti autoleikkejä, palapelin rakennusta ja porkkanapeliä ennen kuin muut tuli kotiin ja kysyivät lähdenkö asioille niiden kanssa. Lupasin lähteä pointtina lähinnä se, että mua väsytti ajatuskin kokkaamisesta ja käytäisiin syömässä lounasta ulkona. Hyvät motiivit. Kotiin palatessa viihdyttiin sitten pari tuntia kahden nuorimman kanssa kotona leikkien ennen kuin äiti tuli kotiin takas ja sainkin viettää loppu iltani ensiksi huoneen siivoten ja sen perästä Harry Potterin seurassa.

Mä opin joskus viime viikolla miten saan ladattua ilmaiseksi laittomasti kirjoja iPadilleni ja sen jälkeen olenkin viettänyt suurimman osan ajasta kaveeraten ton mun tabletin kanssa. Okei, ensiksi luin kyllä ensimmäisen Hunger Gamesin uudelleen, joka on ihan maksettu ostos, mutta eilen koukutin itseni taikamaailmaan taas. Tulin miettineeksi, että jokaisen muun potterin olen lukenut useampaan kertaan sekä suomeksi, että englanniksi, mutta tuota ekaa en ole tainnut lukea uusiksi sitten vuoden 2000, jolloin luin sen ekan kerran. Vähän siis kerrattavaa jäljellä. Muutenkin musta on ironista, että sen sijaan, että lukisin uusia kirjoja, näköjään mielummin kertaan uusiksi niitä, jotka jo kerran olen lukenut. Mutta hyvää luettavaa (ei mitään liian pelottavaa!) saa suositella mielellään. Itse kun olen unohtanut jo kaiken mitä haluaisin lukea.

Nyt voin siis hyvällä omallatunnolla upota vielä takaisin taikamaailmaan, kun päivän hyvä työkin tuli tehtyä pelastaessani meidän siivoojan ulkoa paleltumasta. Meillä tosiaan ei edelleenkään ole toisessa ovessa lukkoa, vaan se on koko ajan auki, joten siinä ei tarvi kuin kahvasta kääntää tietyllä tavalla ja ovi aukeaa. Noh, tälle ei tietenkään asiasta oltu muistettu infota ja hän ei ollut huomannut, että ovi on auki ja tulin kotiin tilanteeseen, missä tämä yrittää kovasti etsiä numeroa, johon pitäisi soittaa, jos ovi ei aukea. Ainakin nainen oli tosi kiitollinen, kun selitin, miten oven kanssa pitää toimia ja päästiin molemmat onneksi sisään. Se, että meidän lukko tosiaan edelleen on rikki, kuvaa vaan ranskalaisten tehokkuutta hoitaa asiat. Elettiinhän me joulukuussa varmaan 2,5 viikkoa ilman jääkaappia - ruoat tuulikaapissa "viileässä" - joten ton lukon korjaamisenkin ajoittaisin jonnekin reilun viikon päähän varmaan.

21.1.2013

ei enää

kädet osuu maahan
ja ensimmäinen ajatus on olla, 
nousematta enää koskaan, 
luovuttaa suosiolla

Viimeiset päivät on olleet mulle juuri sitä, mitä noissa yllä olevissa Pariisin kevään lyriikoissa lausutaan. Itsekin ihmettelen, että olen selvinnyt ilman suurempia sekoamiskohauksia tähän saakka. Silloin kun tuntuu, että jokainen pienikin asia on uusi oksa vasten kasvoja - kyllä, luen taas Hunger Gamesia - ei vain jaksattaisi millään.

Mun viime viikko oli lumesta huolimatta ihan ok. Ensimmäinen vastoinkäyminen koko viikolla oli se, kun mun juuri aleista ostama viininpunainen huulipuna tuoksuu kirsikoille ja mä en voi sietää kirsikoiden tuoksua tai makua. Todella suuri vastoinkäyminen siis. Varsinkin kun huomasin, että jos laitan huulipunaa ja unohdan hengittää seuraavat viisi minuuttia, se haju kaikkoaa.

Perjantai-ilta oli myöskin hauska kavereiden kanssa baareillessa ja yöllä pyydystin lumihiutaleita kielellä, huutelin autiolla metroasemalla raiteiden yli juttuja uusille tuttavuuksille ja hypin lumihangessa pitäen taas vaihteeksi talvesta. 

Lauantaina olin luvannut babysitata illan, mikä oli sinällään kivutonta kun syötin vaan valmiin ruoan lapsille ja käskin ne sänkyyn kun piti. Mun vastoinkäymiset alkoi siinä kymmenen jälkeen illalla kun olin istunut sohvalla jo pari tuntia peläten jokaista rapinaa isossa talossa ja ollen ihan varma, että joku tulee ja ryöstää meidät. Onneksi kukaan ei kuitenkaan tullut taloon sisälle, mutta ongelmat löytyi niinkin eksoottisesta paikasta kuin mun pankkitililtä. Joku on päässyt käsiksi mun kortin numeroihin ja tilillä on tällä hetkellä sellaiset 600e katevarauksia, jotka ei ole todellakaan omiani. Tästä alkoi mielenkiintoinen puhelinrumba pankin kanssa, jotta saa kortin kuoletettua ja vähän selkeyttä miten tässä nyt toimia. Ikinä en ole vihannut sanoja "no katso sitten maanantaina kun voit soittaa asiakaspalveluun" niin paljoa. Siinä vaiheessa kun olin 12 aikaan viettänyt melkein 2 tuntia puhelimessa pankkiin, vanhemmille ja lopulta Venlan kanssa, kun oli vaan pakko päästä puhumaan jollekin, nukkuminen ei ollut kovin helppoa. Ja mainittakoon siis, että olen pitänyt ihan naurettavan hyvää huolta kortistani, että en todellakaan käsitä, missä vaiheessa sen numeroihin on päästy käsiin. Ja kortti oli siis omassa lompakossani turvassa, kun huomasin tämän kaiken.

Sunnuntai-aamuun herättiin sitten sillä, että lunta vaan sataa, sataa ja sataa, eikä toivoakaan lopusta. Kun lounaalla sanoin, että ajattelin yrittää Pariisiin, koska netin mukaan junat kulkee, host isä vain nauroi mulle, mutta sanoi, että mene vain, jos siltä tuntuu. Olisin varmaan seonnut yksin päivän vain omia asioita miettiessäni. Keskustaan mennessä juna jätti ihan väärälle pysäkille, mitä seurasi 1,5km kävely metrolle, ikuisuus metrossa ja taas treffipaikalta ihan väärään suuntaan käveleminen. Vitutuskerroin aika korkealla ja lopulta viiden minuutin näkemisen jälkeen katosin leffaan toisten kavereiden kanssa. Oltiin teatterilla kun leffan jo piti alkaa, jonotettiin ikuisuus lippuja ja kuitenkin ehdittiin saliin vielä mainosten kuluessa. Ranska! Life of Pi oli juuri niin loistava kuin miksi sen oletin, vaikka leffakokemus 3D:nä olisi ollut ehkä kivempi jostain muualta kuin toisesta rivistä. Leffan jälkeen vielä subiin syömään ja kahdeksan aikaan jo juna-asemalla, että varmasti pystyy ottamaan junan kotiin. Noh, reilu 2 tuntia sen jälkeen olinkin kotona. Ensiksi reilu puoli tuntia junan odottelua asemalla ja sitten spontaani 25 minuutin stoppi keskelle miniasemaa Pariisin ulkopuollela. Oli todella kivaa. 


En varmaan ikinä ole ollut niin onnellinen päästessäni tähän taloon takaisin kuin mitä eilen illalla olin kun juna mut vihdoin jätti asemalle. Tänä aamuna reilujen 4 tunnin yöunien jälkeen sain kyllä itseni liikkeellä ja koululta 15 sentin loskassa kotiin tarpoessani mietin, että kyllä tässä nyt pitää olla tarpeeksi vastoinkämisiä jo parille päivälle: toi käsittämätön pankkijuttu, kaikki ongelmat junien kanssa ja se, että on läpimärkä koko ajan. Eikä mitään, jotta meille pääsee sisälle, pitää avata kaksi ovea: yksi lasinen tuulikaappiin ja toinen iso ja raskas sisälle. Ensimmäinen aukeaa kyllä, mutta toinen ei sitten millään.

Siinä vaiheessa mun piti kerätä kaikki viimeisetkin rippeet itsestäni, etten olisi hajonnut ihan palasiin siihen paikkaan. Kun sisällä odottaisi tärkeä puhelu pankkiin ja minut suljetaan pakkaseen ilman, että ovi aukeaa, ei ole mahdollista, että viikko alkaisi huonommin. Yritin avata lukkoa varmaan vartin ilman tuloksia, joten ei kun puhelin kouraan ja host mamalle soittamaan, että mitä tehdään. Se neuvo mua hakemaan kiehuvaa vettä naapureilta joille soitti, olettaen, että lukko olisi jäässä. Eikä mitään, avain ei edelleen kääntynyt mihinkään vaikka lukko oli tulikuuma. Soitin sitten mamalle takaisin, että ei toimi, olisiko muita ideoita. Tämä lupasi, että miehensä tulee kotiin, mutta joutuisin kuitenkin odottamaan ulkona reilun tunnin vielä. Telkesin siis itseni tuulkaappiin, missä ulkona olevien -2 asteen sijasta lämpöä onneksi oli varmaan +5 astetta ja yritin siinä pitää itseni kasassa ja odotella.

Mun sankariksi nousi meidän naapuri, joka tuli katsomaan mitä mulle kuuluu ja totesin, että ei se lukko jäässä ole, se on vaan rikki ja en saa sitä millään auki. Viiden minuutin taistelun jälkeen ovi avautui maagisesti ja pappa nauroi mulle, kun yhtäkkiä multa kyllä löytyi aika paljon ylistyssanoja ranskaksi sille ja sen lukonavaustaidoille. Pääsin onneksi sisään ennen kuin host isä ehti lähteä ajamaan kotiin, mutta on kyllä todella kiva olla isossa talossa ihan pienen lasioven lukun takana. Ehkä tämä tästä kuitenkin vähitellen. 

Pankinkin kanssa asiat näyttää edes ministi valoisammilta tällä hetkellä ja vaikka lapset olivat taas ihan täysiä terroristeja iltapäivän, ja kastuin läpimäräksi tuolla räntäsateessa, nyt voi ainakin sanoa, että huominen tuskin voi olla enää yhtään huonompi kuin mitä nämä pari päivää ovat olleet, joten suunta toivottavasti on ainakin ylöspäin? 

15.1.2013

Mene pois lumi

Kuinka moni vielä muistaa sen ihmisen, joka marraskuun alussa hehkui kuin takkatuli ensilumen sataessa suomeen? Tai sen ihmisen, joka on monta kertaa sanonut lumen olevan suunnilleen paras asia tässä maailmassa? Noh, se ihminen on näköjään jo kömpinyt talviunille (kevätunille) ja optimistisesti odottelin jo ensimmäisiä leskenlehtiä tienvarteen - kyllä tammikuussa, oltin ehkä vähän turhan optimisitisia. Mutta hei, kun taivaalta läiskii päin näköä sellaisia kananmunankokoisia räntäpaukkuja, jotka kastelee päästä varpaisiin puolessa sekunnissa, saa lumesta olla tykkäämättä.

Mun facebook täyttyi eilen "it's snowing in Paris" toivotuksista vähän jokaisella kielellä. Itse kuuntelin samalla sateen ropinaa kattoon ja ajattelin, että ja paskat. Kylmä oli, mutta olin jo siinä vaiheessa sitä mieltä, että lumi saisi olla satamatta. Joulu suomessa riitti hyvin tyydyttämään tarpeeni kaikkea valkoisuutta kohtaan ja mielelläni nautin viikon nahkatakki-keleistä näillä leveysasteilla. Omat suupielet kyllä nousivat kattoon kun sain pari "mademoiselle, il neige á paris" -viestiä ja nauroin sille, miten hyvin ranskalaisten mieleen näköjään painautuukaan se, kun joku hullu suomalainen tulee paikalle ja on sitä mieltä, että lumi olisi tosi pop.

Kastumista lukuunottamatta tänään on onneksi ollut hyvä päivä - neljän tunnin yöunista huolimatta - ja tämä viikko on alkanut positiivisen optimistisesti. Vielä jos menisi hyvin, saisin nukuttua vähän pidempiä yöunia ja jossain vaiheessa editoitua luonnoksista pitkän sepostuksen viime viikosta, mikä näytti olevan sellaista ajatustenvirtaa, etten meinannut itse edes pysyä mukana.

Ja vielä, koska tykkään kiusata muita memeillä:


1. Nukutko rintaliivit ylläsi?- joskus harvoin ulkonakäymisen jälkeen saatan nukkua, mutta yleensä en ikinä

2. Nautitko draamasta?
- en varsinaisesti, mutta varsinkin ärtyneellä tuulella olen aika hyvä kehittämään sitä


3. Oletko tyttömäinen tyttö?
- moni pitää mua tosi tyttömäisenä nykyään, vaikka lapsena olin se, joka leikki pelkästään poikien kanssa. tykkää laittautua kyllä, mutta kyllä musta edelleen se poikamainenkin puoli löytyy (äiti tosin olisi tästä varmaan eri mieltä)


4. Kuka oli viimeisin henkilö jota halasit?
- tuo mun 4-vuotias terroristi. se käski mun tänään kuolla sängylleen ja herätti halaamalla ja antamalla pusun poskelle. lumikki, much?


5. Pieni vai iso laukku?
- olen tunnettu siitä, että tykkään raahata puoli elämää aina mukanani, mutta viime vuoden sisään olen tykästynyt pienempiinkin laukkuihin


6. Oletko lyhyt?
- päinvastoin, pitkä

 7. Miehen ihannepituus?

- pitkät miehet on ihania, mutta kunhan olisi edes vähän mua pidempi, olen tyytyväinen

8. Mitä tekisit jos joku läimäyttäisi sinua takapuolelle?
- niin kauan kun kyseessä olisi joku jonka tunnen, mikäs siinä


9. Onko sinulla parhaita ystäviä?
- on 


10. Pukeudutko Halloweenina?
- mä en hirveästi perusta halloweenistä juhlana, mutta jos jotkut bileet on niin pukeudun


11. Onko sinulla nivelten yliliikkumista?
- ei oikeastaan. paitsi mun molemmat pikkusormet taipuu liikaa taaksepäin kun ne on vähän ottanut iskua joskus


12. Mikä on oudoin paikka, jossa olet nukkunut?
- hmm, halusin pienenä kreikassa nukkua kaapissa. se on varmaan oudoin

 13. Onko kukaan koskenut takapuoltasi viimeisen 24 tunnin aikana?
- itse maksimissaan olen koskenut


14. Onko sinusta liikkeellä juoruja?
- en ainakaan tiedä että olisi


15. Kutsutko joitakin henkilöitä heidän sukunimillään?
- en


16. Kuinka moni mies lukee tämän vain koska tässä sanotaan "tyttöjen juttuja"?
- tuskin kovin moni, varsinkin kun taisin unohtaa mainita koko menen nimen tuossa alussa...


17. Minkä väriset ovat tämänhetkiset rintaliivisi?
- vaaleankeltaiset


18. Pidätkö enemmän vaaleista vai tummista hiuksista miehellä?
- aika tapauskohtaista loppuviimein. aina kun mietin tätä asiaa, väitän, että en osaa vastata mutta kun miettii omaa mieshistoriaa, pitäisi varmaan sanoa tummat


19. Oletko tällä hetkellä turhautunut johonkin mieheen?
- olen, mutta olen myös oppinut elämään sen henkilön kanssa


20. Välitätkö sukkiesi likaisuudesta?
- tottakai


21. Onko sydämesi koskaan särkynyt?
- on


22. Oletko koskaan ajatellut mennä kauneusleikkaukseen?
- en


23. Pidätkö elämästäsi?
- tällä hetkellä joo, vaikka tiedostankin, että vähitellen pitäisi tehdä myös ratkaisuja, jotka kantavat vähän pidemmälle elämässä


24. Onko kukaan ystäväsi varastanut poikaystävääsi?
- ei ole


25. Oletko hypännyt uima-altaaseen vaatteet päällä?
- uimalataaseen, en ole varma, mutta järveen/mereen ainakin


26. Onko sinulla enemmän tyttö- vai poikakavereita?
- läheisimmät on tyttöjä


27. Kuinka pitkään sinulla on ollut Facebook-tunnus?
- piti tarkistaa facebookista, mutta näköjään vuodesta 2007. tosin en ole itse kyllä luonut facebook-tunnustani :D


28. Oletko koskaan lyönyt poikaa kasvoille?
-en, enkä usko, että pystyisinkään


29. Mitkä ovat suurimmat pelkosi?
- pelkään menettäväni jonkun läheisen, sitä, etten löydä onnea ja tasapainoa omaan elämääni, kaloja, metsiä, pimeyttä, murthaajia ja kaikkea tällaista tosi rationaalista pientä


30. Oletko koskaan itkenyt itseäsi uneen?
- pari kertaa, ei ole ollut kivaa


31. Oletko koskaan nähnyt mahdottomaksi unohtaa jonkun mielestäsi?

- olen. mutta sitten taas uskon, että ne ihmiset, joita ei vain voi unohtaa, on ne, jotka on vaikuttaneet suhun kovasti ihmisenä ja joiden ansiosta olet juuri sellainen kuin olet nyt ja ehkä on parempi, että kaikkea ei unohda.


32. Uskotko sanontaan "Kerran huijari, aina huijari"?
- no jos tällä haetaan sellaista "once a cheater, always a cheater" -meininkiä, niin uskon ja en usko. uskon, että jokainen nainen haluaisi olla se, joka saa pettäjän aloilleen, mutta harva siinä onnistuu. tosin uskon myös, että jokainen ihminen on kykenevä muuttumaan, jos haluaa


33. Milloin sinulla on ollut viimeksi erityisen hyvä olo jostain? Mistä?
- hmm, viikonloppuna ainakin mulla oli tosi hyvä fiilis, vaikka mitään maatamullistavaa ei tapahtunutkaan


34. Toivotko joskus olevasi kuuluisa?
- kai melkein jokainen leikittelee joskus sillä ajatuksella, mutta ei, en toivo, että olisin kuuluisa


35. Ikävöitkö tällä hetkellä jotakuta?
- ainakin koiraa ja muutamaa tosi hyvää ystävää


36. Kajaali vai ripsiväri?
- ripsiväri! se olisikin look jos iskisin pelkät kajalit näihin silmiin, joita reunustaa maailman blondeimmat ripset...


37. Louis Vuitton vai Dooney &Bourke?
- pienen googlailun jälkeen ehdottomasti Louis Vuitton


38. Hame vai housut?
- molemmat? 


39. Sukkahousut vai leggingssit?
- legginssit


40. Huppari vai takki?
- takki, mutta rakastan kotioloissa huppareita


41. Korkkarit vai tennarit?
- tennarit


42. Suorat vai kiharat hiukset?
- kiharat. mutta olen ylpeä siitä, että viimeisen vuoden aikana olen oppinut tykkäämään hiuksistani myös suorina


43. Renkaat vai roikkuvat korvikset?
- roikkuvat


44. Kännykkä vai iPod?
- no kun omistaa iPhonen, ei oikein ees tarvi päättää vai mitä?


45. Smoothie vai latte?
- smootie


46. Dieetti vai normaali limsa?
- no siis mä oon varmaan se poikkeus joka vahvistaa säännön, enkä maista eroa esim normikokiksessa ja lightissa, joten light, mutta esim fanta ja sprite normeina, koska niiden lightit on pahaa. yleensä kyllä siis joku diettiversio kunhan ei ole tota fantaa tai spritea


47. Timantteja vai helmiä?
- oon vähän huono kumpienkin kanssa


48. Mary-Kate vai Ashley Olsen?
- mä rakastin niitä pienenä! mutta ei mitään hajua kumpi on kumpi


49. Huulikiilto vai huulipuna?
- huulipuna


50. Perhe vai ystävät?
- perhe


51. Manikyyri vai pedikyyri?
- manikyyri


52. Rauha vai rakkaus?
- rakkaus


53. Aurinkolasit vai käsilaukku?
- laukku


Kysymyksiä miehistä:

Hauska vai vakava?
- hauska. muttei sellainen, joka ei osaa olla myös vakava


Söpö vai seksikäs?
- les deux?

Tummat vai vaaleat silmät?
- tummat (mulla on salainen haave, että mun child to be vois periä isältään tummat silmät ja multa vaaleat hiukset...) (oikolukuvaiheessa tajusin, että tää kuulostaa siltä kuin olisin raskaana, mutta sitä ei saa lukea niin)

Pitkät hiukset vai lyhyet?
- lyhyet! mutta sellainen surffitukkakin voisi olla hetkellisesti pop


Kiharat vai suorat hiukset?
- eipä tuolla niin väliä

Hyvä tanssija vai hyvä laulaja?
- laulaja. ja jos siihen päälle lisäis vielä kitaran niin mun viimeisetkin järjenrippeet on kadonneet


Tupakoitsija vai ei?
- periaatteessa ei niin väliä, kun itsekin edelleen satunnaisesti poltan, mutta pidemmänpäälle ehkä kivempi, jos ei tupakoisi, koska itsekin toivottavasti joskus lopetan kokonaan

Kiltti vai paha poika?
- kiltti, vaikka jotenkin kummasti myös ne pahat pojat viehättää

Parta tai viikset vai ajeltu?
- ajattelin pitkään, että prefeeraisin vain jätkiä jolla on maksimissaan pieni sänki, mut viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että eipä tuolla itseasiassa niin väliä ole. tai noh, viime keväänä tapailin hetken yhtä jätkää, jolla oli ihan hot parransänki, mutta lopputulos oli se, että se oli niin terävä, että joka kerta kun oltiin harrastettu pussailua vähän pidempää, mun leuan iho oli muutaman seuraavan päivän ihan kummallinen, kuiva ja ärtynyt. liekö johtunut parrasta, jostain toisen käyttämästä kosmetiikkatuotteesta (joihin mun iho tosin yleensä ei reagoi) vai mistä, mutta siinä pystyi sanomaan että kemi(kaalit)at ei kohdanneet. ja ai niin, ei pelkkiä viiksiä! (ja kaikki piti taas jakaa :D)

Nuorempi vai vanhempi?
- ehdottomasti vanhempi. okei, naiivia sanoa, koska jos löydät jonkun johon ihastut/rakastut, et sä kyllä syntymätodistuksen perässä mene, vaan jonkun ihan muun, mutta mun on vaikea kuvitella itseäni ihmisen kanssa, joka olisi mua nuorempi. tosin jossain vaiheessa mun oli myös vaikea kuvitella pitäväni ihmisestä, joka olisi mua enemmän kuin pari vuotta vanhempi ja ne periaatteet on jo aika kaivoon viskattuja, joten luultavasti seuraavaksi löydän jonkun itseäni 3 vuotta nuoremman jätkän


ps. jouduin keskeyttään tän kirjoittamisen päivällä kun aika ei riittänyt. päivän saldona se, ettei tää ollutkaan ihan niin kiva päivä (lapset koetteli hermoja oikein kunnolla)

pps. se lumi suli jo. jee!