21.1.2013

ei enää

kädet osuu maahan
ja ensimmäinen ajatus on olla, 
nousematta enää koskaan, 
luovuttaa suosiolla

Viimeiset päivät on olleet mulle juuri sitä, mitä noissa yllä olevissa Pariisin kevään lyriikoissa lausutaan. Itsekin ihmettelen, että olen selvinnyt ilman suurempia sekoamiskohauksia tähän saakka. Silloin kun tuntuu, että jokainen pienikin asia on uusi oksa vasten kasvoja - kyllä, luen taas Hunger Gamesia - ei vain jaksattaisi millään.

Mun viime viikko oli lumesta huolimatta ihan ok. Ensimmäinen vastoinkäyminen koko viikolla oli se, kun mun juuri aleista ostama viininpunainen huulipuna tuoksuu kirsikoille ja mä en voi sietää kirsikoiden tuoksua tai makua. Todella suuri vastoinkäyminen siis. Varsinkin kun huomasin, että jos laitan huulipunaa ja unohdan hengittää seuraavat viisi minuuttia, se haju kaikkoaa.

Perjantai-ilta oli myöskin hauska kavereiden kanssa baareillessa ja yöllä pyydystin lumihiutaleita kielellä, huutelin autiolla metroasemalla raiteiden yli juttuja uusille tuttavuuksille ja hypin lumihangessa pitäen taas vaihteeksi talvesta. 

Lauantaina olin luvannut babysitata illan, mikä oli sinällään kivutonta kun syötin vaan valmiin ruoan lapsille ja käskin ne sänkyyn kun piti. Mun vastoinkäymiset alkoi siinä kymmenen jälkeen illalla kun olin istunut sohvalla jo pari tuntia peläten jokaista rapinaa isossa talossa ja ollen ihan varma, että joku tulee ja ryöstää meidät. Onneksi kukaan ei kuitenkaan tullut taloon sisälle, mutta ongelmat löytyi niinkin eksoottisesta paikasta kuin mun pankkitililtä. Joku on päässyt käsiksi mun kortin numeroihin ja tilillä on tällä hetkellä sellaiset 600e katevarauksia, jotka ei ole todellakaan omiani. Tästä alkoi mielenkiintoinen puhelinrumba pankin kanssa, jotta saa kortin kuoletettua ja vähän selkeyttä miten tässä nyt toimia. Ikinä en ole vihannut sanoja "no katso sitten maanantaina kun voit soittaa asiakaspalveluun" niin paljoa. Siinä vaiheessa kun olin 12 aikaan viettänyt melkein 2 tuntia puhelimessa pankkiin, vanhemmille ja lopulta Venlan kanssa, kun oli vaan pakko päästä puhumaan jollekin, nukkuminen ei ollut kovin helppoa. Ja mainittakoon siis, että olen pitänyt ihan naurettavan hyvää huolta kortistani, että en todellakaan käsitä, missä vaiheessa sen numeroihin on päästy käsiin. Ja kortti oli siis omassa lompakossani turvassa, kun huomasin tämän kaiken.

Sunnuntai-aamuun herättiin sitten sillä, että lunta vaan sataa, sataa ja sataa, eikä toivoakaan lopusta. Kun lounaalla sanoin, että ajattelin yrittää Pariisiin, koska netin mukaan junat kulkee, host isä vain nauroi mulle, mutta sanoi, että mene vain, jos siltä tuntuu. Olisin varmaan seonnut yksin päivän vain omia asioita miettiessäni. Keskustaan mennessä juna jätti ihan väärälle pysäkille, mitä seurasi 1,5km kävely metrolle, ikuisuus metrossa ja taas treffipaikalta ihan väärään suuntaan käveleminen. Vitutuskerroin aika korkealla ja lopulta viiden minuutin näkemisen jälkeen katosin leffaan toisten kavereiden kanssa. Oltiin teatterilla kun leffan jo piti alkaa, jonotettiin ikuisuus lippuja ja kuitenkin ehdittiin saliin vielä mainosten kuluessa. Ranska! Life of Pi oli juuri niin loistava kuin miksi sen oletin, vaikka leffakokemus 3D:nä olisi ollut ehkä kivempi jostain muualta kuin toisesta rivistä. Leffan jälkeen vielä subiin syömään ja kahdeksan aikaan jo juna-asemalla, että varmasti pystyy ottamaan junan kotiin. Noh, reilu 2 tuntia sen jälkeen olinkin kotona. Ensiksi reilu puoli tuntia junan odottelua asemalla ja sitten spontaani 25 minuutin stoppi keskelle miniasemaa Pariisin ulkopuollela. Oli todella kivaa. 


En varmaan ikinä ole ollut niin onnellinen päästessäni tähän taloon takaisin kuin mitä eilen illalla olin kun juna mut vihdoin jätti asemalle. Tänä aamuna reilujen 4 tunnin yöunien jälkeen sain kyllä itseni liikkeellä ja koululta 15 sentin loskassa kotiin tarpoessani mietin, että kyllä tässä nyt pitää olla tarpeeksi vastoinkämisiä jo parille päivälle: toi käsittämätön pankkijuttu, kaikki ongelmat junien kanssa ja se, että on läpimärkä koko ajan. Eikä mitään, jotta meille pääsee sisälle, pitää avata kaksi ovea: yksi lasinen tuulikaappiin ja toinen iso ja raskas sisälle. Ensimmäinen aukeaa kyllä, mutta toinen ei sitten millään.

Siinä vaiheessa mun piti kerätä kaikki viimeisetkin rippeet itsestäni, etten olisi hajonnut ihan palasiin siihen paikkaan. Kun sisällä odottaisi tärkeä puhelu pankkiin ja minut suljetaan pakkaseen ilman, että ovi aukeaa, ei ole mahdollista, että viikko alkaisi huonommin. Yritin avata lukkoa varmaan vartin ilman tuloksia, joten ei kun puhelin kouraan ja host mamalle soittamaan, että mitä tehdään. Se neuvo mua hakemaan kiehuvaa vettä naapureilta joille soitti, olettaen, että lukko olisi jäässä. Eikä mitään, avain ei edelleen kääntynyt mihinkään vaikka lukko oli tulikuuma. Soitin sitten mamalle takaisin, että ei toimi, olisiko muita ideoita. Tämä lupasi, että miehensä tulee kotiin, mutta joutuisin kuitenkin odottamaan ulkona reilun tunnin vielä. Telkesin siis itseni tuulkaappiin, missä ulkona olevien -2 asteen sijasta lämpöä onneksi oli varmaan +5 astetta ja yritin siinä pitää itseni kasassa ja odotella.

Mun sankariksi nousi meidän naapuri, joka tuli katsomaan mitä mulle kuuluu ja totesin, että ei se lukko jäässä ole, se on vaan rikki ja en saa sitä millään auki. Viiden minuutin taistelun jälkeen ovi avautui maagisesti ja pappa nauroi mulle, kun yhtäkkiä multa kyllä löytyi aika paljon ylistyssanoja ranskaksi sille ja sen lukonavaustaidoille. Pääsin onneksi sisään ennen kuin host isä ehti lähteä ajamaan kotiin, mutta on kyllä todella kiva olla isossa talossa ihan pienen lasioven lukun takana. Ehkä tämä tästä kuitenkin vähitellen. 

Pankinkin kanssa asiat näyttää edes ministi valoisammilta tällä hetkellä ja vaikka lapset olivat taas ihan täysiä terroristeja iltapäivän, ja kastuin läpimäräksi tuolla räntäsateessa, nyt voi ainakin sanoa, että huominen tuskin voi olla enää yhtään huonompi kuin mitä nämä pari päivää ovat olleet, joten suunta toivottavasti on ainakin ylöspäin? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti