6.2.2013

like diamonds in the sky

Mä alan olla hetki hetkeltä varmempi, että elämä on päättänyt potkia mua päähän ihan megalomaanisen suurilla saappailla, koska edelleenkin musta tuntuu, että aina yhden esteen voitettuani tulee uusi ja erilainen vastaan. Kyllä, ajattelin taas avautua siitä, että ei ole kivaa, mutta omapahan on blogini. Toivon, että joskus tulevaisuudessa näitä lukiessani jaksan jo nauraa siihen miten koomisiin mittakaavoihin tää homma menee. Tai sitten olen vaan niin mustavalkoinen luonne, että otan asiat vähän raskaasti...

Mun karhunpoika sairastaa -alamäkeni alkoi tosiaan torstaina salama kirkkaalta taivaalta -vatsakipuna käytännössä sillä sekunnilla kun astuttiin autotallin ovesta sisään. Parempi siinä vaiheessa kuin että koulumatkalla, koska sen jälkeen tämä ihminen ei sitten liikkunutkaan senttiäkään ellei ollut pakko. Vatsakivun nyt vielä olisi sulattanut, mutta sen muututtua full on jääkaudeksi koko vartaloon reilussa tunnissa, tiesin, että joku on pielessä. Kirsikkana kakun päälle se, että jouduin ruokkimaan nuorimmat lapset äidin jouduttua ylitöihin. Syötiin vähän kärtsänneitä paistettuja munia, koska en yksinkertaisesti pystynyt nousemaan tuolilta tarpeeksi usein seisomaan hellan eteen. Kiipesin töistä päästyäni omalle sängylle sikiöasentoon nostattamaan kuumettani ja jossain siinä samalla kun olen tehnyt kuolemaa sängylläni, olen ilmeisesti sammunut ja herännyt parin tunnin päästä siihen, että olen niin tulikuuma, että en kärsi koskea kädellä rintakehääni. Ehkä parempi, ettei mulla ollut kuumemittaria käsillä, kun tiesin itsekin kuumeen lentelevän yli 40 asteessa ja olo oli niin kuuma, että harkitsin hetken pystynkö kävelemään vai joudunko soittamaan alakertaan, että mut on vietävä tutkittavaksi, kun olen niin huonossa kunnossa. Ehdin kuitenkin ilmeisesti nukahtaa ennen kuin päätin, miten toimia.

Perjantaina mun olo ei ollut vieläkään hyvä, mutta koko päivän nukuttuani ajattelin, että jaksan kyllä sen pari tuntia lasten kanssa iltapäivästä. Screw it, olin jo tunnissa ihan ruumiina valmiina kuolemaan ja vaikka edellisen illan kuume olikin pysynyt koko päivän poissa, alkoi se tottakai taas iltaa kohti nousemaan. Host maman tullessa kotiin tämä olisi ollut valmis kuskaamaan mut heti lääkärin vastaanotolle, mutta totesin, että mulla ei ole energiaa liikkua yhtään mihinkään ja pyysin, että mennään aamulla, jos olo on vielä yhtä kamala. Empä muista koska olisin viimeksi ollut ennen kahdeksaa illalla sängyssä valmiina kuolemaan nukahtamaan, kuumeen taas kiriessä ihaniin lukemiin.

Silloin kun on kipeänä, kaikkein kurjinta on, jos joutuu yksin sairastamaan. Suomessa tykkään sairastaa äitin sohvalla aina, koska silloin on aina vähintään koira tunkemassa auttavaa kuonoaan sun naamaasi ja tuhisemassa parantavia henkäyksiä. Onneksi mua täällä myös lohdutti puhelimesta keskellä yötä löytyneet tekstiviestit, jossa kyseltiin vointia. Kello 4:38 on tosiaan hyvä aika herätä yöllä sellaiseen "nyt on aamu" -fiilikseen (normaalisti tämän maailman pahimman aamu-unisen ihmisen aamu, ei alkaisi ennen puolta päivää vapaaehtoisesti) ja mietinkin siinä, että pitäisikö tässä jäädä pystyyn vai tehdä mitä. Olo kun vihdoin oli takaisin elävien kirjoihin luettavissa, mitä nyt aloin olla joka puolelta jäykkä kaikesta nukkumisen määrästä ja olin hikoillut kuumeissani sänkyni ihan kosteaksi. Onneksi kuitenkin uni tuli vielä muutamaksi tunniksi ja musta tuntuu, että itse ihmettelin yhtä paljon kuin koko muu perhe, miten uni ja särkylääkkeet oli saaneet mun taudin nujerrettua käytännössä kokonaan.

Koska mä olen ihminen, jolle kaikkein rankinta on joutua istumaan paikoillaan tekemättä mitään, ajattelin uhmata kohtaloani ja käydä ainakin Pariisissa Venlaa katsomassa lauantaina illalla. Söin ensimmäistä kertaa oikeasti ihan kunnolla mcdonaldsissa, kun edelliset 3 päivää oltiin menty niin pienillä ruokamäärillä, että itsekin ihmettelen, etten ole pyörtynyt kesken kaiken.

Mun tervehtymistriumphi ei ollut liian kestävää sorttia kun sunnuntaina taas kaikkialle kolotti ja edelleenkin olo on hyvä, muttei täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Yksi ongelma mulla tosin edelleen on: se että ruoka ei maistu. Mä olen normaalisti aika hyvä syömään sopivia annoskokoja ja sopivin väliajoin, mutta nyt ei onnistu, vaikka yritän. Vaikka mulla olisi nälkä ja ajatus ruoasta houkuttelee, saan väkisin suustani alas ehkä 1/3 siitä määrästä, minkä tiedän, että mun kuuluisi syödä. Mikä sitten taas johtaa siihen, että mun energiatasot on ihan olemattomat ja sitä kautta myös siihen, että kärsivällisyys lasten kanssa on vähän enemmän kortilla kuin normaalisti. Ja vielä päälle se, että kun en tosiaan saa syödyksi ja pienet vatsakivut jatkuvat edelleen, en uskalla juoda kahvia, mikä tänäänkin 10 tunnin yöunista huolimatta sitten väsyttää. Onneksi tässä kuitenkin mennään hitaasti koko ajan parempaan suuntaan. Ilolla vaan odotan kadotanko seuraavaksi metropassini, vai mikä olisi se tämän viikon uusi vastoinkäyminen...

Tai noh, vaikka itse en kyllä normaalisti ole missään suhteessa glass half full -ihminen, niin ajattelin, että tämä tauti kaikkine kuvioineen voisi olla se mun aallonpohja ja nyt lähdettäisiin taas surffaamaan sinne vaahtopäille, eikä enää tarvis käydä pinnan alla. Mun viikostani on nimittäin tehnyt mahtavan se, että eilisen ja tän päivän aikana mun tilille on palautunut se 600e, joka on roikkunut katevarauksina siellä nyt muutaman viikon jonkun väärinkäytettyä mun korttia. Kyllä, olen vuosisadan onnekkain ihminen, että loppuviimein niitä ostoja ei koskaan lunastettu, enkä joutunut käymään läpi koko korvausreklamaatio -rumbaa, joka olisi vaatinut rikosilmoitukset sekä suomeen, että ranskaan. (Sen perusteella mitä ranskan poliisin toiminnasta olen kuullut ja niiden parin tuntemani ranskalaisen poliisin perusteella, mun luotto tämän maan sinivuokkoihin on aika olematon, enkä todellakaan olisi halunnut alkaa selvittelemään mun "pankkikortin tiedot on ryöstetty, vaikka se helvetin kortti on ollut koko ajan mun lompakossa turvassa" -kriisiäni niiden kanssa). On mulla oma teoriani sille miksi varaukset ei koskaan menneet läpi, vaikka pankin tyyppi lohduttavasti sanoikin "ei ole mitään syytä, miksi niitä ei lunastettaisi, vaikka siinä menisin vähän normaalia kauemmin". Parempi näin, ja helpompi mulle. Uusi pankkikorttikin on asteen verran kivempi kuin vanha rumilus.

Nyt siis päätettyäni, että elämä hymyilee taas - kun se on aina niin helppoa vaan päättä - voin lähteä optimistina loppuviikkoon ja katsoa mitä se tuo tullessaan. Jos hyvä tuuri käy, raahaan huomenna itseni ruokakauppaan ja kävelen ympäriinsä niin kauan kunnes keksin mitä pystyn suustani alas tunkemaan edes kohtuullisen annoksen (eilen se oli nuudeleita, joista kyllä ihan tykkään, mutta joita normaalisti en ikinä syö), joten katsoo mitä huomenna syödään. Olettaen siis, että en saa olla koko päivää kotona yhden lapsen kanssa, jolla pieni flunssa yrittää sitkeästi puskea päälle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti