19.2.2013

that's what makes you beautiful


Musta tuntuu, että voisin kirjoittaa tänne vain sata kertaa kevätkevätkevät ja siinä olisi ehkä ihan tarpeeksi sisältöä tälle merkinnälle. Oikeasti, se tunne kun aurinko paistaa ja jopa lämmittää, on jotain, mikä omasta mielestäni tässä maailmassa on parasta. ( I know, pari kuukautta sitten ensilumi oli maailman paras juttu...) Olen tänään vain hymyillyt aurinkolasieni takaa ja nauttinut siitä, että ihan oikeasti vihdoin kevät alkaa tulemaan kunnolla. (Juu, reality check, on helmikuun puoliväli nainen!). En jaksa edes välittää, että aamulla lukemat löytyy nollasta ja maassa on vähän jäätä, kun iltapäivään mennessä aurinko on löytänyt itsensä taivaalle ja nahkatakki riittää aivan loistavasti. Edes se, että olen flunssan takia aivan tukossa, ei tunnu haittaavan tällä hetkellä liiemmin. 


Viimeisen viikon aikana: 

Torstaina: makasin sängyssä puolikuolleena suurimman osan päivästä, koska olin nukkunut niin mielettömän huonosti koko edellisen yön. Päiväunet ei aina selvästi sovi mulle, mutta sillon kun väsymys on sitä luokkaa, että sammun vahingossa, olen näköjään pakotettu sekoittamaan unirytmini. Karu kohtalo.

Lasten isä oli illan kotona sairastamassa vähän sekin ja ilta oli oikeastaan positiivisen helppo, koska mulla oli itseäni suurempi auktoriteetti, joka pisti kyllä lapset kuunteleen mua, jos mun kehoitukset eivät saaneet actionia turhan nopeasti. Varsinkin nuorin huvitti mua suuresti, joka yleensä saa kamalan kohtauksen, kun ilmoitan sille, että nyt mennään suihkuun, mutta tuolloin se hyppäsi tyytyväisenä syliin ja sain kannettua sen pesulle ilman minkäänmoisia vasta-argumentteja.


Perjantaina: ainoa ajatus, joka sai mut sängystä pystyyn, oli tieto siitä, että mun ei tarvi herätä seuraavana aamuna ennen seitsämää. Sain lapset kouluun ja vietin hetken peiton alla katsoen uusimmat The Big Bang Theoryn ja Two and a Half Menin. Perjantai on aina paras koska jenkeissä on torstaina tullut Big Bang Theory, Two and A Half Men, Grey's Anatomy ja pahasti näyttää siltä, että olen taas saamassa itseäni kiinni sekä Gleehin, että Vampire Diariesiin (Damon <3), eli viikonlopuksi riittää aina paljon katseltavaa. 

Hyppäsin ennen puoltapäivää junaan ja ollessani ihan liian ajoissa sovitusta tapaamisesta, harhailin ympäri Pariisia hetken aikaa ennen kun treffasin Pauliinaa sushin merkeissä. (Miksi musta tuntuu, että oon viime aikoina käynyt syömässä sushia varmaan kerran viikossa? Mutta kun se on niiiiin hyvää!)

Illalla yllätin varmaan itseni yhtä pahasti kuin muutkin sillä, että jäin vain kotiin nukkumaan kerrankin pitkät yöunet ja lauantaihin oli kiva herätä kerrankin hyvin levänneenä. 


Lauantaina: olin sopinut lähteväni ulos illalla, mutta keksin haluta lähteä myös päiväksi Pariisiin vähän shoppailemaan. Aurinko paistoi kerrankin lämmittäen ja villapaita + nahkatakki tuntui vähän liian paksulta varustukselta päivään. Bussikuski vinkkasi silmää bussin ikkunasta mun hymyillessä maailmalle aurinkolasien takaa ja oma olo oli hyvä.

Vaikka mulla oli aikaa vaikka kaikille jakaa, meinasin silti saada kiireen ennen iltaa. Työhakemuksen lähettämistä kesäksi, hiusten kihartamista, Frendejä ja vähän viiniä kotona. Pieni junaseikkailu taas Pariisiin ja skotti-tytön luokse aloittelemaan. Uusia tuttavuuksia ja paljon englantia ympärillä, vaikka välillä oli liian helppo pudota keskustelujen väliin natiivien englanninpuhujien keskustellessa aksenteista, jotka kyllä kuulen, mutta joihin mulla ei ole paljon sanottavaa. 

Yöllä viiniä, tanssimista, pieniä baareja ja baarissa Journeyn Don't Stop Believing, joka antoi mulle taas voimaa jaksaa läpi seuraavat kuukaudet. Mä en kuule sitä biisiä liian usein, mutta sillon kun sen kuulen, se merkkaa mulle paljon. Valomerkin tullessa baarissa olin yrittänyt selvittää marokkolaiselle(?) pojalle varmaan vartin miksi se ei halua muuttaa Suomeen, vaikka se oli selvästi ihan korviaanmyöten rakastunut johonkin jyväskyläläiseen tyttöön. En voinut muuta kuin toivottaa onnea, kun se lähtiessään ilmoitti vain "I'm gonna do it" ja mikäs siinä. Ei Suomi paha vaihtoehto ole, olen vain seurannut useamman kaverin ulkomaalaisten poikaystävien sopeutumista suomeen ja se ei ole ihan ruusuinen tie. 

Mun iltani päättyi siihen, että kävelin ympäri Pariisia baarin baarimikon ja sen kaverin kanssa keskustellen siitä, jos seurustelu/deittailukumppani olisi ollut uskoton, haluaisinko tietää mitä on tapahtunut ja kenen kanssa. Mun piti taas olla ihan periaatteesta eri mieltä kun jätkien. Otettiin sama juna toisen pojan kanssa kotiin, joka olisi väkisin halunnut ottaa junan mun kanssa Massyyn saakka, missä mun pitää vaihtaa junaa, jotta en nukahda - vaikka mua ei edes nukuttanut - mutta pakotin sen kuudelta aamulla kotiinsa nukkumaan. 


Sunnuntaina: neiti en-koskaan-kehitä-krapulaa heräsi maailman herttaisimpaan pääkipuun puolen päivän aikaan nukuttuaan ehkä viisi tuntia. Yhdeltä yritin nousta ylös, mutta ilotulitusten räjähtäessä pään sisällä päätin, että jäädään sitten päiväksi makaamaan sängylle parantelemaan päätä. 

Neljän aikaan elämä alkoi jo voittamaan sen verran, että pään sai nostettua sängyltä ja onneksi suihkun jälkeen olo oli jo hiukan enemmän kuin ihmisellä. Meillä oli perhe onneksi melkein koko päivän poissa kotoa, että sain koomailla ilman, että täytyy miettiä mitä ne musta ajattelee. En saanut koko päivänä mitään oikein aikaiseksi, mikä on aika saavutus jopa itseltäni.

Mä olen tullut siihen tulokseen, että viini ei vain sovi mun päälleni enää, mikä sinällään on sääli, koska mä ihan oikeasti tykkään viinistä. Vanhuus ei tule yksin... 


Maanantaina: aloitin viikon edelleen vähän väsyneellä ja flunssaisilla fiiliksillä. Nukahdin päiväunille nopeasti lapset kouluun saatuani ja heräsin myöhemmin alhaalta kuuluviin ääniin ja ruoan tuoksuun. Onneksi mun väsyneet aivot rekisteröi edes sen verran, että lasten mummu on tulossa kylään viikoksi meidän luokse, vaikka mulle oltiin sanottu, että tämä tulee vasta alkuillasta. Kivaa mennä esittäytymään toiselle alakertaan tämän kuviteltua, etten edes ole kotona, kun olin vain nukkunut.

Oma onneni oli toinen aikuinen kotona lasten ollessan normaalia ärtyneemmällä tuulella ja tuntuu, että mun kiellot kantautui välillä ihan kuuroille korville. Gotta love this job sometimes <3 Varsinkin nuorin oli sitä vertaa ärtyneellä ja väsyneellä fiiliksellä, että oma usko elämään ja kärsivällisyyteen alkoi olla lopussa. Mä en tiedä mikä helvetin tutka miespuolisilla olennoilla kuitenkin näyttää olevan iästä riippumatta, kun sillon kun haluaisit vaan vihata niitä kaikkein eniten, jotenkin ne osaa sanoa kuitenkin just ne oikeat sanat. Meillä nuorin istu sylissä suihkun jälkeen ja antoi mulle pari pusua poskelle ja totesi vain "salla, t'es trés belle et je t'aime beaucoup" (yleensä olen vain kaunis ja haisen hyvältä...) ja vaikeahan siinä on muistaa, että toinen on ollut hirveällä tuulella koko illan. Illalla valvoin taas ihan liian pitkään sängyssä katsomassa Gleetä ja mietin, miten laadukasta tv-dramaan jaksankaan tuijottaa. 


Tänään: olen herännyt uuteen aamuun taas kerran puolikuolleena. Vienyt lapset kouluun kävellen, koska perheen isä on kanadassa työmatkalla (mäkin haluan kanadaan!), fiilistellyt aurinkoa ja käynyt kielikurssilla kerrankin kokien onnistumisentunteita ja osaamista. 

Mä luulen, että tämän viikon jälkeen en hetkeen halua nähdä ruokaa, kun tuo mummo passaa mua ihan yhtälailla kuin lapsiakin ja yrittää ruokkia joka välissä. Tänäänkin sanoin sille, että olen varmaan yhden aikaan kotona kurssilta, ja kun ehdinkin napata aiemman junan kotiin ja olin varttia vaille yksi täällä, kauhisteli tuo yksi miten se ei ollut ehtinyt vielä laittaa lounasta valmiiksi meille. Yritin kovasti selittää, ettei mua tarvitse niin passata ja ruokkia, mielelläni autan ruoanlaitossa ja kaikessa, mutta ei mennyt ihan läpi. Mun normaalit pari paistettua kananmunaa -lounaat on ehkä vähän onnettomia tuohon tämänpäiväiseen verrattuna, mutta en osaa olla muuta kuin todella kiitollinen siitä, että joku on täällä joka auttaa ja joka tekee ruokaa. 

Nyt voin hyvällä omallatunnolla katsoa vielä uusimman 2 Broke Girlsin ja nauttia vähän pidemmästä iltapäivästä mummon hakiessa lapset koululta mun puolesta. Nämä isovanhemmat kylässä -viikot on aivan ihania rentouttajia normaalin arjen keskellä, kun olen kyllä töissä, mutta arkeen tuodaan myös sitä pientä luksusta, joka usein on maailman paras juttu. 

6 kommenttia:

  1. Ihana postaus jälleen kerran (:
    On vaan niin mukava lukee sun aupair-juttuja kun itse oon luultavasti vähäks aikaa tulossa Ranskaan kesällä au pairiks! Ja se miten pääset kulkemaan Pariisiin niin helpottamasti juhlimaan viikonloppuna.. aa <3 minäki haluun! harmi vaan että mun mahdollinen tuleva perhe asuu 250 km Pariisista eikä mulla edes olis siellä kavereita kenen kaa lähtee viettämään iltaa. Mitä ehdotat ratkasuks tähän ? Suomalaisella rohkeudellako lyöttäydytään johonki seuraan vaan??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tervetuloa vaan tänne patonkivaltakuntaan :D mä pääsen liikkumaan pariisiin yleensä ihan ongelmitta tosiaan kun asutaan ihan tässä lähiöissä niin junia liikkuu nyt melkein koko ajan joka suuntaan. kauempana jos asuu, eiköhän siinäkin lähellä joku vähän suurempi kaupunki ole, mistä yöelämää löytyy ja aina kannattaa tehdä viikonloppureissu pariisiin (: ja eihän mullakaan kavereita täällä ollut kun ensimmäisen kerran matkaan lähdin, joten olemalla sosiaalinen ja esm erilaisten au pair yhteisöjen kautta facebookissa löytää varmasti seuraa kyllä. onnea matkaan!

      Poista
  2. Vampyyripäiväkirjat ja Glee ja Frendit <3 Ja Damon on sitten mun mies ettäs tiedät! Sun työ kuulostaa tosi kivalta, paitsi että vihaan pahalla tuulella olevia lapsia. :D Ja nykyjään jotenkin muutenkin... Saattaa johtua siitä että veljen muksut ensin söi mun kinder-joulukalenterin ja sunnuntaina toinen niistä puras mua sormesta ja haukku läskiksi.

    Mun serkku on kans töissä lapsenvahtina, sillä on itellä samanikäinen lapsi kun siinä perheessä, niin se tulee aina niille yöksi jos vanhemmat antaa luvan :3 Ja se on kuulemma kunnon porvariperhe, serkku aina saa katsastaa niiden auton (joku sikakallis ja hieno) ja muutenkin se niiden talo kuulostaa aika kivalle :D Onko tuo kaksi kielinen tuo perhe missä sää oot? Meinaan serkulla on isä ranskalainen ja äiti suomalainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä maku tv-sarjoissa :D Ja saat pitää Damonin, mut saatan viedä sen silmät... Mun työ on tosiaan vähän vouropäivin aivan ihanaa ja aivan mega rasittavaa, mutta kyllä tätä ihan hyvin jaksaa. Kun tuntuu, että elämässä muuten on palikat aika hyvin kohdallaan, jopa ne lapset on ihan mukavia tapauksia :D ja tää perhe, jossa oon, on ihan ranskalainen. mun viime vuoden perhe oli kakskielinen ja sillon jäin puhumaan koko vuodeksi vain enkkua, joten nyt oli pakko sit iskeä itsensä kunnon kielikylpyyn ja kyllä tää päivä päivältä onneksi helpottuu ja saan rohkeutta puhua lisää ranskaa!

      Poista
  3. Ihanan pitkii postauksii :o
    Jaksoin lukeekki!
    kurkkaathan? > http://twostars-inthesky.blogspot.fi/ <

    VastaaPoista