9.4.2013

Phoenix

Kuukauden radiohiljaisuus. 

Hups. 

Tässä samalla kun taannun 15-vuotiaan tasolle kuunnellen uusinta Fall Out Boy albumia (kyllä, kuulostaa muuten helvetin hyvältä, joka nostaa esiin kysymyksen kuuntelinko jo teininä tosi hyvää musiikkia, vai onko mun musiikkimaku edelleen aika nolo...) voisin ehkä jotain yrittää raapustaakin. Kuvituksena jotain räpsyjä puhelimesta, lomaviikoilta, joiden teemana kyllä oli lähinnä oman maksansa tuhoaminen ja yleinen koomailu, mutta oli ihan mielettömän hauskaa, joten mitäs pienistä. 


Viimeiset viikot voisi varmaan tiivistää siihen, että olen lähinnä ollut onnellinen ja nauttinut elämästä, kavereista, pariisista ja siitä, että saa tehdä juuri niin kuin tykkää, eikä tarvitse miettiä mitään.

Olen käynyt ihan liikaa baareissa ja tuhonnut niin monta viinipulloa, etten varmasti enää edes itse tiedä. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja hengaillut vanhojen tuttujen kanssa. Tehnyt tyhmiä juttuja ja toisia vielä vähän enemmän tyhmempiä. Kuitenkin aina muistanut seuraavana päivänä vain nauraa niille päätöksille, jotka jossain vaiheessa ajatuksenjuoksua on olleet niitä maailman parhaimpia. Välillä on hyvä vain olla hemmetin tyhmä ihminen. 


Sillon joskus kuukausi takaperin kun alkoi loma, Pariisissa myös ihanat kevätsäät hemmotteli meitä muutaman päivän. Istuttiin niin Luxembourgin puistossa kuin Eiffelinkin vieressä vain nauttimassa, pikniköimässä ja olemassa pariisilaisiaturisteja. Eiffelillä vältettiin sakot kun poliisit tuli jututtamaan, että teillä ei muuten saisi olla kuin yksi pullo viiniä piknikillä, ei neljää. Onneksi näille kelpasi selitykseksi "ei puhuta ranskaa, käykö jos laitetaan nää kolme muuta laukkuun". 


Seuraavana viikkona sitten talvi päättikin yllättää meidät taas, ja lumisade sai aikaan kaksi vittumaista asiaa: ensiksi mun 5:14 lähtenyt juna kotiin päätti jäädä jumiin keskelle ei mitään venyttäen mun kotimatkan nelituntiseksi ja toisekseen, ei se mun kuuden vuoden toive vieläkään toteutunut, vaan Killersin keikka piti perua, koska instrumentteja ei saatu Pariisiin. Onneksi olin osannut varautua siihen heti aamulla ulos katsoessani tietäen hyvin, millainen yhdistelmä Pariisi + lumi on. Vitutuskännit onnistuikin sitten poikkeuksellisen hyvin ja ylempi kuva on baarista, jonne kaveri kutsui juomaan ilmaiseksi. Kaksi rommikolaa, jotka vahvuudellaan olisi varmaan vienyt kokeneemmankin juopon pöydän alle. Ainakin sai ajatukset muualle. 


Loman jälkeen jaksoin poikkeuksellisen hyvin jopa lapsia muutaman päivän. Seuraava viikonloppu kului turistia leikkiessä äidin ja siskon kanssa, tosin taisin olla huono opas, koska Eiffelin huipulta äiti osoitteli vähän jokaista kirkkoa ja kukkulaa kysellen mitä ne on ja itse osasin nimetä vain ne perinteisimmät nähtävyydet. Voin yrittää lohduttautua sillä, että en tunnista niiden rakennusten kattoja, mutta kyllä mä ne katutasolta tunnistaisin. Ehkä. 


Kerrankin edes heippojen sanominen perheelle ei tuottanut koviakaan vaikeuksia, koska kuukauden päästä nähdään. Tai siis tällä hetkellä alle kahden viikon. Pari viikkoa sitten nimittäin sain käydä maailman vaikeimman keskustelun tämän perheen äidin kanssa ja todeta, että mulle on tarjottu töitä suomesta, olisiko mun mahdollista lähteä aiemmin kun sovittiin. (Meillä on vain suullinen sopimus, ei mitään kirjallista.) 

Tosiaan Suomen puolella olisi työpaikka odottamassa itseäni ja fiilikset siitä kaikesta on kyllä enemmän kuin täydellisen ristiriitaiset. Olen yrittänyt miettiä hyviä puolia suomeen paluusta: saan halailla ja pussailla meidän koiraa, saan syödä paljon lakuja, pääsen saunaan, näen ystäviä, saan takaisin rakennekynnet... Tällaisia tosi isoja, suuria ja painavia syitä, jotka painaa vaakakupissa. Vastapainona: mä edelleen rakastan Pariisia, koen kuuluvani tänne ja mulla on täällä elämä ja ystävät. Jälkimmäisistä osa, jotka tuntee mut varmaan paremmin kuin moni suomessa. 


Tiedän kyllä, että Suomessa on monta hyvää juttua, ja tiedän, että mulla tulee varmasti olemaan taas todella ihana kesä Suomessa, mutta mitäs sitten syksyllä?

Olen kovasti yrittänyt tapella pääsykoekirjojen kanssa tässä, mutta tarpeeksi vai liian vähän. Pelkään, että jälkimmäistä. Vaikea sanoa, kun en oikein itsekää tiedä. 


Vaikea kuvitella, että siitä on 20 kuukautta kun ensimmäistä kertaa tulin pariisiin asuakseni täällä, varmana siitä, että se on yksi elämäni suurimmista virheistä, ja makaan nyt sängyllä ahdistumassa siitä ajatuksesta, että täältä pitäisi ihan oikeasti olla nyt lähdössä ja luultavasti tällä kertaa ihan vaan for good. Aikuistua, ottaa itseään niskasta kiinni ja keksiä mitä elämällään haluaa tehdä. Mä tuskin koskaan tulen kyllä keksimään sitä ja elän jatkossakin sitä pienempää tavoitetta kohti joka on: mitä ikinä teenkään, haluan olla onnellinen. Ehkä se elämä jonnekin kaiken tän sumun ympärille muotoutuu. 


Pitää ainakin yrittää ottaa täällä vielä viimeisistä päivistä kaikki mahdollinen ilo irti. Laskea, että mun pitää enää kuusi kertaa jaksaa herätä klo 6:37, enää 7 kertaa pitää tapella 4 vuotiaalta vaatteet pois ja saada se ottamaan suihkunsa ja muuta tällaista pientä. 

Päiviä voi viettää samalla tavalla kun viime sunnuntain, joka oli kaikessa tyhmyydessään niin huvittava, että kahdelta yöllä nukkumaan mennessäni en osannut kuin nauraa laskuhumalalleni, vaikka tiesin herätyskellon soittavan neljän tunnin päästä. Neljän aikaan iltapäivällä Seinen rannassa istuessa ajatus siitä, että voisi ostaa pienen pullon viiniä ja mennä St. Martinin kanaalin rannalle istumaan aurinkoon ja nauttimaan. Jostain syystä sen pienen 0,375 pullon lisäksi piti ostaa vielä pullo pirun hyvää rosekuoharia (hintaa 2,54, kiitos Ranska) ja lopputuloksena viimeisellä junalla kotiin ennen puolta yötä. Ehdin jo tapaamaan Massyn juna-asemalla miehen, joka vaikutti tosi mukavalta, ja jolle sitten ehdin antaa numeroni. (Tiedän, että sillon olen humalassa, jos numeroni annan, koska muuten en sitä ikinä jakele.) Käytin sitten puoli yötä tekstaillen tyhmiä tyypin kanssa, lupasin nähdä tätä maanantaina ja maanantai-iltaan mennessä olin ehtinyt jo kyllästyä koko tyyppiin, joka ei ollut ihan yhtä iloinen "josko sittenkään ei nähtäis" -viestistä kuin mitä itse olin. Vaikka harvemmin jaksan olla kiinnostunut samasta ihmisestä kovinkaan pitkään, tää ale 24 tunnin attention span alkaa olla jo aika hyvin. Nyt voin sitten toivoa seuraavat pari viikkoa, etten törmää samaan ihmiseen junaa vaihtaessa enää.. 


Nyt pitäisi lähteä lyhentämään työiltojen countdownia taas yhdellä päivällä ja hakea lapset koulusta, vaikka mielummin jättäisin ne sinne: tuolla nimittäin tulee vettä vähän turhankin antaumuksella ja varsinaisesti ei huvittaisi kastua yhtään. Perkeleen pariisin kevät ja vesisateet! Noh, ainakin blogia on päivitetty ja toivottavasti realistinen mahdollisuus tälle olisi päivittyä seuraavan kerran jopa alle kuukauden päästä.

3 kommenttia:

  1. Hei, kiva blogi sulla oon vasta alottanu lukee. Oon tod.näk. menossa Ranskaan kesävaihtoon nyt kesällä, niin osaisit varmaan vastata että miten hyvin ne siellä Ranskassa puhuu enkkua? (Belgiassa puhutaan aika hyvin)
    Ite osaan ranskaa just jonkun verran, eli perus fraasit en juuri sen enempää.
    Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No toi enkun puhuminen riippuu hirveen pitkälle ihmisestä, niin kuin vähän joka maassa varmasti. Yleinen käsitys on, että ranskalaisten kielitaito ei ole kovin hyvää (ja että ne ei hirveästi tykkää puhua enkkua), mutta itse tosiaan tänne tulin sillon aikanaan muistan ehkä numerot sataan ja sen pidemmällä kielitaito ei kamalasti venynyt :D että ihmisiä löytyy joka junaan ja kyllä täällä paljon sellaisia ihmisiä on, joiden kielitaito ei kovin kummoinen ole. ihan varmasti tulet kuitenkin pärjäämään hyvin, varsinkin, jos vaan uskaltaa yrittää kieltään vääntää myös ranskaksi, eikä vain turvautua pelkkään englantiin (:

      Poista
    2. kiitos tosi paljon, pitää vähän kerrata ranskaa siis. :)

      Poista