13.9.2013

Closure.


Neljä kuukautta sitten: "ps. kirjoitan sitten kun asioiden ajatteleminen ei enää aiheuta paniikinsekaista itkukohtausta"...

Ainoa vaan, että sitä hetkeä ei tainnut koskaan tulla. Asioiden ajatteleminen sattuu edelleen: ahdistaa, itkettää, pelottaa ja ikävöin, ikävöin ihan joka päivä, ihan hirveästi. 


Tulin kotiin melkein 5 kuukautta sitten. Muistan edelleen miten viimeisenä aamuna istuin sängyllä kun multa pyydettiin etten lähtisi, ja kuinka lentokentälle itseni saattaneen ystävän kanssa istuttiin vain Starbucksissa hiljaa, koska siihen tilanteeseen ei ollut sanoja, jotka olisivat muuttaneet mitään. Ostin kentältä Chanelin Coco Mademoiselle tuoksun, joka on ainoa oikea pariisituoksu, vaikken sitä aiemmin ollut omistanut. Nykyään joka päivä sitä iholle suihkiessa en tiedä itkeäkö vai hymyillä. Bittersweet moments.

Itkin koko lentomatkan suomeen ja mietin, miten elämä näyttää taas ironisia puoliaan. 31.8.2011 olin itkenyt koko lentomatkan suomesta pariisiin kuvitellen tekeväni elämäni suurimman virheen yhtäkkisen "haluan pariisiin" päähänpiston vuoksi. 21.4.2013 itkin kolme tuntia lentokoneessa ollen taas varma tehneeni elämäni suurimman virheen palaamalla takaisin suomeen. Ja olen edelleen samaa mieltä. 


Suomessa mä putosin hirveän pian rutiineihin takaisin. Töitä, pääsykokeisiin lukemista ja liian vähän ystäviä ennen kuin nämä palasivat takaisin kotikaupunkiin kesäksi. Yritin kerrankin olla rationalisti ja toimia niin kuin kuuluu: lukea pääsykokeisiin, käydä töissä, säästää rahaa ja työskennellä sen eteen, että jossain vaiheessa itselläni olisi tutkintopaperit kädessä seisottuani aloillani edes tarpeeksi kauan kerätäkseni enemmän kuin 65 opintopistettä, mikä taisi olla saldoni AMKin puolelta.

Menin ranskan pääsykokeisiin lukematta edes koko aineistoa läpi - 34 sivuista PDF:ää, miten vaativaa sen kertaalleen läpilukeminen olisikaan ollut - ja olen nyt istunut reilut kaksi viikkoa yliopiston penkillä kuuntelemassa luentoja ranskaksi. Oho, hups, miten tässä näin kävi.


Kesällä tajusin olleen ensimmäistä kertaa aidosti onnellinen siitä, että olen suomessa, juhannuksena. Kaksi kuukautta sen kotiinpaluun jälkeen. Kivat juhannussuunnitelmat, kaverit, juhlat, vanhempien juhannusgrillaukset ja mökkisauna mahtuivat kaikki mun juhannukseen ja silloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani 100% onnellinen siitä, että olen suomessa.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla ostin lennot Pariisiin ja kun alkoi laskea 55 alaspäin jäljellä olevia päiviä, alkoi elämä taas helpottaa ja sen tunnelin päässä oli valoa.


Pitkälle kesään kaverit kyselivät multa, mitkä mun suunnitelmat on, jos en pääse yliopsitoon. Yleensä tervehdin niitä kysymyksiä vain olankohautuksella ja sanoilla "en mä tiedä, mutta aina mä jotain keksin". Nii-in, mulla ei ollut suunnitelmaa, paitsi se ääni pään sisällä, joka hoki itsepäisesti "jos et pääse kouluun, lähdet takas pariisiin! tekemään mitä? olemaan onnellinen". 

Kun sain tiedon, että pääsin kouluun, kaikki olivat äärimmäisen iloisia puolestani. Ja olin itsekin iloinen, vihdoin osaisin hypätä sen oravanpyörän kyytiin, johon kaikkien jossain vaiheessa kuuluu mennä. Elämän kuuluisi olla seuraavat vuoden kurssivalintoja, opintopisteitä, luentoja, muistiinpanoja, esseitä ja kaikkea aikuismaiseen opiskeluun liittyvää täynnä. Tottakai maustettuna uusilla tutuilla, kavereilla ja ystävillä, erinäisillä opiskelijabileillä ja illanistujaisilla ja muulla sellaisella, mutta päämäärä olisi, että ennen vuotta 2020 omissa kätösissäni majailisi maisterin paperit. 

Yhden hyvän ystäväni onnitteluviestiä seurasi mahtavaa, että nyt olet täällä meidän luona seuraavat muutamat vuodet -lause, ja oman päänsisäiset Niagaran putoukset aukesivat jälleen. Vaikka kuinka kielien opiskeluun kuuluu kieliharjoittelut ja voi/saa lähteä vaihtoon ja niin edelleen, mutta silti, tämä olisi mun kotini seuraavat x vuotta. Eihän mikään tietenkään ikinä olen mustavalkoistaja lopullista, mutta siltä se tuntui. 


Kävin sitten ennen koulun alkua rikkomassa sydämmeni vielä kerran Pariisissa. Silloin tiesin, että minun kotini ei enää olen täällä, vaikka milloinkaan ennen en ole tuntenut samanlaista honey, i'm home -oloa kuin sillon kun lentokone kaarsi Pariisin yllä, ja korkeuksista tunnisti niin monta tuttua ja tärkeää, ja ah niin turistimaista, aluetta. 

Vietin viikon Pariisissa Emilian kanssa, joka esiintyy varmaan jokaisessa tekstissä tämänkin blogin puolella ensimmäisen Pariisivuoden ajalta. Tottakai viikkoon mahtui ihan hirveästi vanhoja ja muutamia uusiakin tuttavuuksia, mutta pääasiassa nautin kaupungista sen ihmisen kanssa, jonka kanssa yhdessä me rakastuttiin elämään tuossa kaupungissa. Ensimmäisen vuoden aikana me ehdittiin jakaa kaikki tyhmät päätökset, koti-ikävät, ahdistukset ja rakkaudet elämää kohtaan ympäri Pariisia. Mä en edes muista kaikkia niitä kertoja, jolloin sanat "jos me nyt kuollaan, ainakin me kuollaan onnellisina", on olleet meidän huulilla, mutta se on aina ollut totta.

Viikossa me ei saatu paljoa aikaan, mutta tehtiin juuri niitä juttuja, mitä haluttiin. Kierreltiin ympäri meidän suosikkipaikkoja, syötiin paljon sushia, juotiin ihan liian monta rommikolaa, ostettiin ihan liian monta kynsilakkaa, poltettiin ihan liian paljon tupakka ja naurettiin ihan liikaa tyhmille asioille. Oltiin ihan vaan onnellisia, jos sen haluaa tiivistää.

Niin onnellinen kuin viikon ajan olinkin, enää en tiedä oliko hyvä vai huono idea lähteä. Tuskin olisin kestänyt lähtemättä, mutta samalla tällä hetkellä itseeni sattuu enemmän kuin pitkään aikaan aiemmin on sattunut. Sain ehkä pisteen monen avoinna olleen asian perään, mutta se ei tarkoita sitä, ettäkö asiat olisivat hyvin. Musta tuntuu, että tämän koko parivuotisen jättämiä jälkiä saan parannella vielä pitkään.


Melkein kaksi vuotta Ranskaa on ihan liian pitkä aika, että sitä voisi millään tavoin koota yhteen yhdeksi, tai edes kymmenksi tekstiksi. 

Aikoinaan Ranskaan lähteminen oli eittämättä paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Se oli oikein ja mun oli silloin pakko päästä pois omasta elämästäni ja oman pääni sisältä. En tiedä missä olisin ja olisinko onnellinen, jos olisin jäänyt silloin pari vuotta sitten suomeen, mutta hei, nyt makaan sängyllä parkumassa kaikkien niiden muistojen perään, joita viimeisen kahden vuoden ajalta mulla on. 

Kun aikanaan lähdin, mä olin rikki ja hukassa. En tiennyt mitä mä elämältäni haluan ja mihin suuntaan enää lähteä. Mulla oli monta tienhaaraa avoinna, mutta päätinkin hypätä ylöspäin ja antaa tuulen kuljettaa. Kaukana kotoa, kaukana kaikesta turvallisesta, mä sain vähitellen kasattua itseni taas kasaan, ja yhtäkkiä, muutaman kuukauden päästä muutoksesta, tajusin, että mä olen onnellisempi kuin ikinä ennen olen elämässäni ollut. Pystyin sanomaan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen, että olin aidosti onnellinen juuri siinä hetkessä. Koko elämäni olen aina työskennellyt saavuttaakseni seuraavan ja sitä seuraavan päämäärän, silloin taas olisin halunnut pysäyttää ajan juuri siihen hetkeen ja elisin varmasti onnellisena edelleenkin, jos saisin elää samassa hetkessä vielä. 

Tiivistettynä ehkä: mulla on ikävä. Löysin ensimmäisen paikan maailmasta, jossa mun on hyvä olla. Jossa olen selvinnyt kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja jossa olo on kuin kotona. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että oikeasti kuulun jonnekin. 


Tällä hetkellä mä sitten opiskelen. Taidan olla ensimmäistä kertaa elämässäni päättänyt jotain järjelläni, enkä sydämelläni. Olen maailman paras ajattelemaan kaikki asiat pitkälle läpi, analysoimaan, pohtimaan ja tarkkailemaan asioita monelta kannalta. Tiedän pääni sisällä, että ratkaisu A on paras ongelmaani, koska niin kuuluu tehdä. Silti yleensä aina valitsen vaihtoehdon n, koska päätöksen tullessa eteen tajuan, että ainoa tapa, jolla voin olla onnellinen, on silloin kun valitsen sydämelläni. 

Ilmeisesti 23-vuotiaana pitäisi olla niin fiksu, että valitsee asiat järjellä, eikä enää poukkoile ympäri maapalloa kuin päätön kana ja mietin, että eiköhän se päämäärä sieltä jostain löydy. Tällä hetkellä mä yritän parhaani, vaikka motivaatiota ei ole ja tuntuu, että keräilen särkyneen sydämen sirpaleita edelleen matkalaukusta, joka makaa melkein koskemattomana tuossa lattialla edelleen, vaikka kotiuduin kolme viikkoa sitten.


Kyllä tää tästä, vakuutan itselleni, vaikka en aina usko siihen itsekään. Ainakin jonain päivänä toivottavasti. Yritän kaivaa sen sängyn alle piiloutuneen opiskelumotivaation jostain esiin, koska motivaatiota tai ei, mä kyllä tykkään istua kaikilla noilla luennoilla, joilla tällä hetkellä olen. Ehkä tää on vain alkukankautta tai jotain, yritän ainakin saada elämäni takaisin raiteille täällä. Samalla kun yritän parannella niitä haavoja, joita sekä pariisi, että takaisin kotiin palaaminen on mulle aiheuttaneet. Ja työskennellä hitosti sen eteen, että lähitulevaisuudessa löydän itseni vaihdosta ranskasta ja kauempana tulevaisuudessa mun oma kotinikin on siellä. Jos on päämääriä, pitää niiden takia myös jaksaa taistella ja taka-alalla taistella sitä ajatusta vastaan, joka sanoo päästä irti vaan ja lähde sinne missä olet onnellinen, hyvin se aiemminkin meni. Nyt mun kotini on pakko olla täällä, ja mun on pakko löytää se onni myös täältä.

Voin rehellisesti sanoa, että ne vuodet, jotka vietin Pariisissa, on olleet mun tähänastisen elämäni onnellisimpia. Ja voin sanoa olevani onnellinen, kun ainakin uskon tietäväni minne oma tieni tulevaisuudessa johtaa, ja minne kuulun. Siksi haluan myös ajatella, että nämä tulevat vuoden koulun penkillä, ei ole vain pakonomaista pullaa, joka pitää kestää ja jolloin mun oma onneni on tauolla, vaan haluan ajatella, että opin olemaan myös täällä onnellinen: en ehkä yhtä kokonaisvaltaisesti kuin jossain muualla, mutta kuitenkin onnellinen. Ja aina on mahdollista, että elämä ottaa jossain vaiheessa uuden suunnan jonnekin muualle, mutta sen voi vasta tulevaisuus näyttää. 

En oikeasti tiedä vastaako tämä ihmisille yhtään niihin kysymyksiin, mihin vastausta on toivottu, mutta tällä hetkellä en pysty vain parempaan. 

Au revoir!

2 kommenttia:

  1. Rehellisesti sanottuna mä itkin vaikka kuinka kauan luettuani tän tekstin. Mulla on ite menossa ihan kamala vaihe, ja oon ihan varma etten tuu ikinä olee onnellinen - kaikki on muuttumaisillaan ja jokainen muutos huonompaan suuntaan. Sanon aiemmin väärin - mä voisin olla tällä hetkellä jumalattoman onnellinen mutta mä pelkään liikaa, ihan liikaa olla täysin varmasti onnellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän sua siitä, että kommentoit tähän, koska se sai itsenikin lukemaan oman tekstini uudelleen pitkän ajan jälkeen. Vaikka edelleen käsittelen samoja tunteita kuin tuota tekstiä kirjoittaessani, voin sanoa, että aika oikeasti auttaa parantumaan. Siksi toivonkin, että ajan kanssa myös oma olosi helpottuisi. Ja jos sulla on mahdollisuus siihen onneen, unohda se pelko ja anna itsellesi lupa olla onnellinen. Koska vaikka kuinka tällä hetkellä itseeni sattuu ajatus siitä, että olin onnellinen, mutten ole enään, en vaihtaisi sitä onnea mihinkään maailmassa, en mihinkään.

      Poista