28.2.2013

this is our lives in holiday

Viimeaikainen sätiedotus: vihaan lunta. Mä olin jo niin valmis siihen kevääseen ja mitä vielä, mutta ei kun villasukat jalkaan ja laskemaan päiviä siihen, kun puhelimen sääennuste suostuu lupaamaan enemmän kuin paria plusastetta päivälle (lauantaille).

Muutenkin mulla alkaa olla energiat aika lopussa tällä hetkellä taas ja loma tulee kyllä niin hyvään kohtaan taas, ettei tosikaan. Tai miltä kuulostaa omalle sängylle tiistai-iltana sammuminen ennen yhtätoista ja sitä huolimatta melkein nukuin pommiin kun kello soitti 9:30. Ihan normaalia, että melkein 11 tunnin unet ei tunnu tarpeeksi pitkiltä. Tai sitten...

Takana on onneksi hyviä päiviä paljon ja oma fiilis on aurinkoinen kaikesta huolimatta. Ihmettelen vähän itsekin mistä tämä optimismi löytyy.

Viime viikon "jee, mummu on täällä" alun jälkeen aloin olla aika valmis hoitamaan omat työni taas yksin parin päivän jälkeen. Torstaina tämä sitten lähti kotiinsa ja minä sain aluksi aamun vapaata ja juuri kun olin lähdössä ovesta ulos, host mama tulee sanomaan, että hän voi itseasiassa hakea lapset koulusta, voit viettää vapaapäivää kokonaan. Hyppäsin sitten kielikurssin jälkeen junaan Pariisiin ja vietin pienen ikuisuuden ensiksi Tarun kanssa mäkkärissä ja sen perästä Venlan kanssa Starbucksissa kahvilla. Ajattelin lähteä käymään Pére Lachaisen hautausmaalla, mutta tottakai se oli menossa kiinni juuri kun sinne pääsin. Suuntavaiston sitten vähän petettyä päädyin kävelemään sieltä Bastilleen saakka, missä yksi deliverymies piristi mun päivää tuhannesti "anteeksi, mutta ootko tästä kaupunginosasta" -kysymyksellä. Illalla yllätin jopa itseni sillä, kuinka mielellään menin lukemaan lapsille iltasatua kun perheen äidin piti lähteä hakemaan yksi mukuloista rugbysta. Luettiin italialaista kuvakirjaa ja koska osataan 4-vuotiaan kanssa tasan yhtä hyvin italiaa kummatkin - ei sanaakaan - ei kirjan kanssa ollut varsinaisesti mitään ongelmia. Kaikkein hölmöintä oli huomata, miten mielelläni aloin puhua ranskaa lasten kanssa kun koko päivänä en ollut paljoa sitä käyttänyt.

Viikonloppu meni aika perinteisesti johon sisältyi baareja, tanssimista, kylmiä öitä, lumihiutaleita, rommia, hauskanpitoa, Pariisia ja väsymystä. Sopii minulle. Uudesta alkaneesta viikosta taas voi huomata sen, että olen todellakin lomafiiliksillä ja odotan tota kahden viikon vapautta, joka mulle koittaa perjantaista alkaen. Ainoa vaan, että mua alkaa vähitellen kyllä hirvittämään tässä isossa talossa yksin asuminen sen toisen viikon ajan... Heräsin mm. eilen aamulla iltasanomien push ilmoitukseen puhelimessa "Turun hiipparimies ja vessakourija ovatkin sama mies?" ja seuraavaksi olinkin varma, että joku käy mun kimppuuni ensimmäisen varjon takaa omasta huoneestani. Ja vielä jos tuon voisi pistää väsymyksen aiheuttamaksi harhaluuloksi, mutta kun olen kyllä täysin valveillakin yhtä tappavan looginen ihminen, joten mulla voi olla kivat oltavat täällä viikon yksin kotona...

Tänään musta tuntuu, että homma on kulkenut lasten kanssa melkein pelottavan mutkattomasti. Mitä nyt aamulla host isä kuuli ensimmäistä kertaa kun kunnolla jouduin korottamaan ääntäni lapsille, että sain ne uskomaan ja saivatkin perään kunnon läksytyksen isältään myös. Kaikki muu onkin sitten mennyt käytännössä täysin ongelmitta ja lapset ovat totelleet mun käskyjä melkein aina jopa ensimmäisestä tai toisesta kehoituksesta sen normaalin kuudennetoista sijaan. Mitä nyt suihkussa nuorimman kanssa pestiin samalla mun farkut vahingossa, kun lapsen tähtäys ei ehkä ollut ihan maailman tarkoin, mutta mitä pienistä. Nyt vain toivon kovasti, että huominen olisi yhtä helppo ja rento lasten kanssa ja sen jälkeen saisin pestä käteni tästä hommasta ainakin hetkeksi. Tietysti tarvitaessa autan ja olen lasten kanssa silloin kun olen kotona loman aikana, mutta koko tämän sirkuksen pyörittäminen ei ole missään vaiheessa mun vastuulla, mikä kuulostaa äärimmäisen hyvältä.

Hyvää lomaa kaikille muillekin siitä (ainakin melkein) nauttiville!

19.2.2013

that's what makes you beautiful


Musta tuntuu, että voisin kirjoittaa tänne vain sata kertaa kevätkevätkevät ja siinä olisi ehkä ihan tarpeeksi sisältöä tälle merkinnälle. Oikeasti, se tunne kun aurinko paistaa ja jopa lämmittää, on jotain, mikä omasta mielestäni tässä maailmassa on parasta. ( I know, pari kuukautta sitten ensilumi oli maailman paras juttu...) Olen tänään vain hymyillyt aurinkolasieni takaa ja nauttinut siitä, että ihan oikeasti vihdoin kevät alkaa tulemaan kunnolla. (Juu, reality check, on helmikuun puoliväli nainen!). En jaksa edes välittää, että aamulla lukemat löytyy nollasta ja maassa on vähän jäätä, kun iltapäivään mennessä aurinko on löytänyt itsensä taivaalle ja nahkatakki riittää aivan loistavasti. Edes se, että olen flunssan takia aivan tukossa, ei tunnu haittaavan tällä hetkellä liiemmin. 


Viimeisen viikon aikana: 

Torstaina: makasin sängyssä puolikuolleena suurimman osan päivästä, koska olin nukkunut niin mielettömän huonosti koko edellisen yön. Päiväunet ei aina selvästi sovi mulle, mutta sillon kun väsymys on sitä luokkaa, että sammun vahingossa, olen näköjään pakotettu sekoittamaan unirytmini. Karu kohtalo.

Lasten isä oli illan kotona sairastamassa vähän sekin ja ilta oli oikeastaan positiivisen helppo, koska mulla oli itseäni suurempi auktoriteetti, joka pisti kyllä lapset kuunteleen mua, jos mun kehoitukset eivät saaneet actionia turhan nopeasti. Varsinkin nuorin huvitti mua suuresti, joka yleensä saa kamalan kohtauksen, kun ilmoitan sille, että nyt mennään suihkuun, mutta tuolloin se hyppäsi tyytyväisenä syliin ja sain kannettua sen pesulle ilman minkäänmoisia vasta-argumentteja.


Perjantaina: ainoa ajatus, joka sai mut sängystä pystyyn, oli tieto siitä, että mun ei tarvi herätä seuraavana aamuna ennen seitsämää. Sain lapset kouluun ja vietin hetken peiton alla katsoen uusimmat The Big Bang Theoryn ja Two and a Half Menin. Perjantai on aina paras koska jenkeissä on torstaina tullut Big Bang Theory, Two and A Half Men, Grey's Anatomy ja pahasti näyttää siltä, että olen taas saamassa itseäni kiinni sekä Gleehin, että Vampire Diariesiin (Damon <3), eli viikonlopuksi riittää aina paljon katseltavaa. 

Hyppäsin ennen puoltapäivää junaan ja ollessani ihan liian ajoissa sovitusta tapaamisesta, harhailin ympäri Pariisia hetken aikaa ennen kun treffasin Pauliinaa sushin merkeissä. (Miksi musta tuntuu, että oon viime aikoina käynyt syömässä sushia varmaan kerran viikossa? Mutta kun se on niiiiin hyvää!)

Illalla yllätin varmaan itseni yhtä pahasti kuin muutkin sillä, että jäin vain kotiin nukkumaan kerrankin pitkät yöunet ja lauantaihin oli kiva herätä kerrankin hyvin levänneenä. 


Lauantaina: olin sopinut lähteväni ulos illalla, mutta keksin haluta lähteä myös päiväksi Pariisiin vähän shoppailemaan. Aurinko paistoi kerrankin lämmittäen ja villapaita + nahkatakki tuntui vähän liian paksulta varustukselta päivään. Bussikuski vinkkasi silmää bussin ikkunasta mun hymyillessä maailmalle aurinkolasien takaa ja oma olo oli hyvä.

Vaikka mulla oli aikaa vaikka kaikille jakaa, meinasin silti saada kiireen ennen iltaa. Työhakemuksen lähettämistä kesäksi, hiusten kihartamista, Frendejä ja vähän viiniä kotona. Pieni junaseikkailu taas Pariisiin ja skotti-tytön luokse aloittelemaan. Uusia tuttavuuksia ja paljon englantia ympärillä, vaikka välillä oli liian helppo pudota keskustelujen väliin natiivien englanninpuhujien keskustellessa aksenteista, jotka kyllä kuulen, mutta joihin mulla ei ole paljon sanottavaa. 

Yöllä viiniä, tanssimista, pieniä baareja ja baarissa Journeyn Don't Stop Believing, joka antoi mulle taas voimaa jaksaa läpi seuraavat kuukaudet. Mä en kuule sitä biisiä liian usein, mutta sillon kun sen kuulen, se merkkaa mulle paljon. Valomerkin tullessa baarissa olin yrittänyt selvittää marokkolaiselle(?) pojalle varmaan vartin miksi se ei halua muuttaa Suomeen, vaikka se oli selvästi ihan korviaanmyöten rakastunut johonkin jyväskyläläiseen tyttöön. En voinut muuta kuin toivottaa onnea, kun se lähtiessään ilmoitti vain "I'm gonna do it" ja mikäs siinä. Ei Suomi paha vaihtoehto ole, olen vain seurannut useamman kaverin ulkomaalaisten poikaystävien sopeutumista suomeen ja se ei ole ihan ruusuinen tie. 

Mun iltani päättyi siihen, että kävelin ympäri Pariisia baarin baarimikon ja sen kaverin kanssa keskustellen siitä, jos seurustelu/deittailukumppani olisi ollut uskoton, haluaisinko tietää mitä on tapahtunut ja kenen kanssa. Mun piti taas olla ihan periaatteesta eri mieltä kun jätkien. Otettiin sama juna toisen pojan kanssa kotiin, joka olisi väkisin halunnut ottaa junan mun kanssa Massyyn saakka, missä mun pitää vaihtaa junaa, jotta en nukahda - vaikka mua ei edes nukuttanut - mutta pakotin sen kuudelta aamulla kotiinsa nukkumaan. 


Sunnuntaina: neiti en-koskaan-kehitä-krapulaa heräsi maailman herttaisimpaan pääkipuun puolen päivän aikaan nukuttuaan ehkä viisi tuntia. Yhdeltä yritin nousta ylös, mutta ilotulitusten räjähtäessä pään sisällä päätin, että jäädään sitten päiväksi makaamaan sängylle parantelemaan päätä. 

Neljän aikaan elämä alkoi jo voittamaan sen verran, että pään sai nostettua sängyltä ja onneksi suihkun jälkeen olo oli jo hiukan enemmän kuin ihmisellä. Meillä oli perhe onneksi melkein koko päivän poissa kotoa, että sain koomailla ilman, että täytyy miettiä mitä ne musta ajattelee. En saanut koko päivänä mitään oikein aikaiseksi, mikä on aika saavutus jopa itseltäni.

Mä olen tullut siihen tulokseen, että viini ei vain sovi mun päälleni enää, mikä sinällään on sääli, koska mä ihan oikeasti tykkään viinistä. Vanhuus ei tule yksin... 


Maanantaina: aloitin viikon edelleen vähän väsyneellä ja flunssaisilla fiiliksillä. Nukahdin päiväunille nopeasti lapset kouluun saatuani ja heräsin myöhemmin alhaalta kuuluviin ääniin ja ruoan tuoksuun. Onneksi mun väsyneet aivot rekisteröi edes sen verran, että lasten mummu on tulossa kylään viikoksi meidän luokse, vaikka mulle oltiin sanottu, että tämä tulee vasta alkuillasta. Kivaa mennä esittäytymään toiselle alakertaan tämän kuviteltua, etten edes ole kotona, kun olin vain nukkunut.

Oma onneni oli toinen aikuinen kotona lasten ollessan normaalia ärtyneemmällä tuulella ja tuntuu, että mun kiellot kantautui välillä ihan kuuroille korville. Gotta love this job sometimes <3 Varsinkin nuorin oli sitä vertaa ärtyneellä ja väsyneellä fiiliksellä, että oma usko elämään ja kärsivällisyyteen alkoi olla lopussa. Mä en tiedä mikä helvetin tutka miespuolisilla olennoilla kuitenkin näyttää olevan iästä riippumatta, kun sillon kun haluaisit vaan vihata niitä kaikkein eniten, jotenkin ne osaa sanoa kuitenkin just ne oikeat sanat. Meillä nuorin istu sylissä suihkun jälkeen ja antoi mulle pari pusua poskelle ja totesi vain "salla, t'es trés belle et je t'aime beaucoup" (yleensä olen vain kaunis ja haisen hyvältä...) ja vaikeahan siinä on muistaa, että toinen on ollut hirveällä tuulella koko illan. Illalla valvoin taas ihan liian pitkään sängyssä katsomassa Gleetä ja mietin, miten laadukasta tv-dramaan jaksankaan tuijottaa. 


Tänään: olen herännyt uuteen aamuun taas kerran puolikuolleena. Vienyt lapset kouluun kävellen, koska perheen isä on kanadassa työmatkalla (mäkin haluan kanadaan!), fiilistellyt aurinkoa ja käynyt kielikurssilla kerrankin kokien onnistumisentunteita ja osaamista. 

Mä luulen, että tämän viikon jälkeen en hetkeen halua nähdä ruokaa, kun tuo mummo passaa mua ihan yhtälailla kuin lapsiakin ja yrittää ruokkia joka välissä. Tänäänkin sanoin sille, että olen varmaan yhden aikaan kotona kurssilta, ja kun ehdinkin napata aiemman junan kotiin ja olin varttia vaille yksi täällä, kauhisteli tuo yksi miten se ei ollut ehtinyt vielä laittaa lounasta valmiiksi meille. Yritin kovasti selittää, ettei mua tarvitse niin passata ja ruokkia, mielelläni autan ruoanlaitossa ja kaikessa, mutta ei mennyt ihan läpi. Mun normaalit pari paistettua kananmunaa -lounaat on ehkä vähän onnettomia tuohon tämänpäiväiseen verrattuna, mutta en osaa olla muuta kuin todella kiitollinen siitä, että joku on täällä joka auttaa ja joka tekee ruokaa. 

Nyt voin hyvällä omallatunnolla katsoa vielä uusimman 2 Broke Girlsin ja nauttia vähän pidemmästä iltapäivästä mummon hakiessa lapset koululta mun puolesta. Nämä isovanhemmat kylässä -viikot on aivan ihania rentouttajia normaalin arjen keskellä, kun olen kyllä töissä, mutta arkeen tuodaan myös sitä pientä luksusta, joka usein on maailman paras juttu. 

13.2.2013

let's forget the world



Vaikka kuvat ehkä yrittävätkin kertoa jotain muuta tarinaa, en tällä hetkellä ole toivottoman rakastunut, ihastunut, lemmenkipeä, toivoton tai kärsi sydänsuruista. (Okei, tällä hetkellä mua ei kyllä haittaisi, jos joku tulisi ja halaisi oikein pitkään). Olen taas vain ollut maailman laiskin valokuvaaja, tai lähinnä tuntuu, että ne miljoonat shotit ympäri kaupunkia ei enää ole mulle muuta kuin arkipäivää, ja unohdan, että joku ehkä jopa tykkäisi katsella niitä kuvia, joissa on vain joku random kadunkulma Pariisista. Joten sukelsin taas mun Inspiration -kansioon koneella ja päätin, että valkopohjaiset kuvat saavat kuvittaa tätä tekstiä. Elämän suuria kysymyksiä.

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että elämä (=ihmissuhteet) potkii päähän, ja olo on vähän kurja joka suhteessa, olen päättänyt, että nyt yritetään keskittyä niihin elämän positiivisiin puoliin, joita kuitenkin aina jostain löytyy. 



 ❤ Eilinen on ohi ja toista opettajien lakkopäivää tuskin ihan heti tulee. Ranskalaiset on tyhmiä, kun ne lakkoilevat usein ja vähän joka asiasta. Myönnettäköön, että päivän kestävä opettajien lakko, josta ilmoitetaan hyvissä ajoin etukäteen, voi voittaa suomen viikkoja kestävät lakot, mutta silloin kun lakko tarkoittaa +12 tunnin työpäivää yhdelle lapsenvahdille, alkoi nopeasti usko elämään loppua aamupäivästä. Onneksi yksi lapsista oli koulussa ja kahden kanssa nyt vielä selvisi ihan hyvin. Ei kiitos uutta lakkoa tosin ihan heti mulle.

❤ Eiliseen verraten tämä päivä onkin ollut ihanan helppo. Vaikka jouduinkin heräämään poikkeuksellisesti ennen kahdeksaa ja istumaan hetken lapsia vahtimassa, olen myös saanut nukkua päiväunet - tai noh, oikeastaan sammuin vahingossa sängylleni tietäessäni äidin olevan kotona ja kukaan ei tullut herättämään mua, että nyt sua tarvitaan - ja muutenkin lasten kanssa saan tänään taiteilla ehkä puoli tuntia enää. Luksusta!

(❤ Kuulin just, että alakertaan tuli vihdoin lukkoseppä korjaamaan meidän neljättä viikkoaoa rikki ollutta oven lukkoa ja mun olo tässä talossa voi taas olla turvallinen!)
 ❤ Olen onnekas, ja mulla on kahden viikon loma silloin kun lapsilla ei ole koulua. Vaikken vielä edes tiedä mitä tulen tekemään, ihana ajatus on tietää, että saan kerrankin olla ja nukkua ja levätä. Ja siihen lomaan on enää vajaa kolme viikkoa. 

❤ Vaikka täällä ilmat sahaa pakkasen ja +10 välillä - samoin kuin räntäsateen ja vesisateen välillä - istuttiin perjantai-iltana Bastillen kanaalin varrella juomassa kuohuviiniä ja siinä missä ilma ehkä vähän kylmetti, alkoholi lämmitti ja haaveilin vain siitä, että ilmat lämpiäisivät oikein kunnolla ja voisi hengailla ulkona kunnolla. Mukava ilta, vaikka se päättyikin omaan "haluan vain omaan sänkyyn" -fiilikseen, jolloin pitkä kotimatka on kaikkea muuta kuin miellyttävä.

❤ Jos sopii lauantaina, että nähdään viideltä keskustassa, se tarkoittaa sitä, että mun pitäs lähteä neljän aikaan kotoa. Missä universumissa se on liian aikaisin? Näköjään omassani. Onneksi Starbucksissa on helppo vain istua, hengata ja jutella epäloogisia juttuja epäloogisista asioista. 

❤ Ja samana iltana on hyvä ignorettaa puhelintaan sen soidessa ja kaivautua vain oman peiton alle nukkumaan pitkät yöunet. 



❤ Ja sunnuntai on täysin oikeutettua viettää Subissa syöden, metrolla paikasta toiseen jumittaen, M&M'sejä ostaen ja Venlan sohvalla Gilmoren tyttöjä katsellen. Välillä itsekin miettii, että eikö Pariisin kokoisessa kaupungissa voisi muuta tehdä kuin jumittaa aina välillä, mutta jumituspäivät on täysin sallittuja. 

❤ Jumittaminen on etenkin sallittua silloin kun on muuten vaan häntä maassa -fiilis. Onneksi on ihania ihmisiä elämässä, vaikka ne kaukana ovatkin, jotka näköjään osaavat lähettää juuri oikeita viestejä juuri oikealla hetkellä. Vielä kun sais ne samat ihmiset vähän pienemmän välimatkan päähän, olisi ehkä vielä vähän helpompaa. 


❤ Mä olen edelleen ihan toivottomassa Harry Potter -koukussa, mikä alkaa huvittamaan mua itseänikin jo aika pahasti ollessani suurimman osan vapaa-ajastani nenä kiinni puhelimessa tai tabletissa uskollisesti. Mä en oikein tiedä, mitä tulee tapahtumaan sitten joskus kun saan noi kirjat taas luettua läpi, mutta onneksi mulla varmaan on vielä ainakin kuukaudeksi lukemista edessä ja sen jälkeen pääsykoekirjat voisivat alkaa olla harvinaisen pop juttu tulevaisuuden kannalta. 


❤ Nyt haluan vain ajatella, että ylihuomenna alkaa taas viikonloppu. Toivon, että se on kiva viikonloppu, mutta lähinnä toivon, että saisin karistettua nämä möksmöks -fiilikset jonnekin menneisyyteen ja oppisin taas nauttimaan tästä kaupungista ja kaikista sen mahdollisuuksista. Huomisesta ystävänpäivästä ei onneksi tarvi liiemmin huolia töiden takia, vaikka olisi sitä ollut kiva ehtiä myös viettää. 

❤ Musta tuntuu, että olen unohtanut kirjoittaa puolet niistä oikeasti positiivisista asioista, joita mun mielessä on ollut viimeisen viikon aikana, mutta niin mulle aina käy. Kirjoitan aina mielessäni pitkiä fiksuja entryjä, mutta sitten kun saan tekstikentän auki, unohdan aina käytännössä kaiken mitä haluaisin sanoa. Fuck my life!

6.2.2013

like diamonds in the sky

Mä alan olla hetki hetkeltä varmempi, että elämä on päättänyt potkia mua päähän ihan megalomaanisen suurilla saappailla, koska edelleenkin musta tuntuu, että aina yhden esteen voitettuani tulee uusi ja erilainen vastaan. Kyllä, ajattelin taas avautua siitä, että ei ole kivaa, mutta omapahan on blogini. Toivon, että joskus tulevaisuudessa näitä lukiessani jaksan jo nauraa siihen miten koomisiin mittakaavoihin tää homma menee. Tai sitten olen vaan niin mustavalkoinen luonne, että otan asiat vähän raskaasti...

Mun karhunpoika sairastaa -alamäkeni alkoi tosiaan torstaina salama kirkkaalta taivaalta -vatsakipuna käytännössä sillä sekunnilla kun astuttiin autotallin ovesta sisään. Parempi siinä vaiheessa kuin että koulumatkalla, koska sen jälkeen tämä ihminen ei sitten liikkunutkaan senttiäkään ellei ollut pakko. Vatsakivun nyt vielä olisi sulattanut, mutta sen muututtua full on jääkaudeksi koko vartaloon reilussa tunnissa, tiesin, että joku on pielessä. Kirsikkana kakun päälle se, että jouduin ruokkimaan nuorimmat lapset äidin jouduttua ylitöihin. Syötiin vähän kärtsänneitä paistettuja munia, koska en yksinkertaisesti pystynyt nousemaan tuolilta tarpeeksi usein seisomaan hellan eteen. Kiipesin töistä päästyäni omalle sängylle sikiöasentoon nostattamaan kuumettani ja jossain siinä samalla kun olen tehnyt kuolemaa sängylläni, olen ilmeisesti sammunut ja herännyt parin tunnin päästä siihen, että olen niin tulikuuma, että en kärsi koskea kädellä rintakehääni. Ehkä parempi, ettei mulla ollut kuumemittaria käsillä, kun tiesin itsekin kuumeen lentelevän yli 40 asteessa ja olo oli niin kuuma, että harkitsin hetken pystynkö kävelemään vai joudunko soittamaan alakertaan, että mut on vietävä tutkittavaksi, kun olen niin huonossa kunnossa. Ehdin kuitenkin ilmeisesti nukahtaa ennen kuin päätin, miten toimia.

Perjantaina mun olo ei ollut vieläkään hyvä, mutta koko päivän nukuttuani ajattelin, että jaksan kyllä sen pari tuntia lasten kanssa iltapäivästä. Screw it, olin jo tunnissa ihan ruumiina valmiina kuolemaan ja vaikka edellisen illan kuume olikin pysynyt koko päivän poissa, alkoi se tottakai taas iltaa kohti nousemaan. Host maman tullessa kotiin tämä olisi ollut valmis kuskaamaan mut heti lääkärin vastaanotolle, mutta totesin, että mulla ei ole energiaa liikkua yhtään mihinkään ja pyysin, että mennään aamulla, jos olo on vielä yhtä kamala. Empä muista koska olisin viimeksi ollut ennen kahdeksaa illalla sängyssä valmiina kuolemaan nukahtamaan, kuumeen taas kiriessä ihaniin lukemiin.

Silloin kun on kipeänä, kaikkein kurjinta on, jos joutuu yksin sairastamaan. Suomessa tykkään sairastaa äitin sohvalla aina, koska silloin on aina vähintään koira tunkemassa auttavaa kuonoaan sun naamaasi ja tuhisemassa parantavia henkäyksiä. Onneksi mua täällä myös lohdutti puhelimesta keskellä yötä löytyneet tekstiviestit, jossa kyseltiin vointia. Kello 4:38 on tosiaan hyvä aika herätä yöllä sellaiseen "nyt on aamu" -fiilikseen (normaalisti tämän maailman pahimman aamu-unisen ihmisen aamu, ei alkaisi ennen puolta päivää vapaaehtoisesti) ja mietinkin siinä, että pitäisikö tässä jäädä pystyyn vai tehdä mitä. Olo kun vihdoin oli takaisin elävien kirjoihin luettavissa, mitä nyt aloin olla joka puolelta jäykkä kaikesta nukkumisen määrästä ja olin hikoillut kuumeissani sänkyni ihan kosteaksi. Onneksi kuitenkin uni tuli vielä muutamaksi tunniksi ja musta tuntuu, että itse ihmettelin yhtä paljon kuin koko muu perhe, miten uni ja särkylääkkeet oli saaneet mun taudin nujerrettua käytännössä kokonaan.

Koska mä olen ihminen, jolle kaikkein rankinta on joutua istumaan paikoillaan tekemättä mitään, ajattelin uhmata kohtaloani ja käydä ainakin Pariisissa Venlaa katsomassa lauantaina illalla. Söin ensimmäistä kertaa oikeasti ihan kunnolla mcdonaldsissa, kun edelliset 3 päivää oltiin menty niin pienillä ruokamäärillä, että itsekin ihmettelen, etten ole pyörtynyt kesken kaiken.

Mun tervehtymistriumphi ei ollut liian kestävää sorttia kun sunnuntaina taas kaikkialle kolotti ja edelleenkin olo on hyvä, muttei täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Yksi ongelma mulla tosin edelleen on: se että ruoka ei maistu. Mä olen normaalisti aika hyvä syömään sopivia annoskokoja ja sopivin väliajoin, mutta nyt ei onnistu, vaikka yritän. Vaikka mulla olisi nälkä ja ajatus ruoasta houkuttelee, saan väkisin suustani alas ehkä 1/3 siitä määrästä, minkä tiedän, että mun kuuluisi syödä. Mikä sitten taas johtaa siihen, että mun energiatasot on ihan olemattomat ja sitä kautta myös siihen, että kärsivällisyys lasten kanssa on vähän enemmän kortilla kuin normaalisti. Ja vielä päälle se, että kun en tosiaan saa syödyksi ja pienet vatsakivut jatkuvat edelleen, en uskalla juoda kahvia, mikä tänäänkin 10 tunnin yöunista huolimatta sitten väsyttää. Onneksi tässä kuitenkin mennään hitaasti koko ajan parempaan suuntaan. Ilolla vaan odotan kadotanko seuraavaksi metropassini, vai mikä olisi se tämän viikon uusi vastoinkäyminen...

Tai noh, vaikka itse en kyllä normaalisti ole missään suhteessa glass half full -ihminen, niin ajattelin, että tämä tauti kaikkine kuvioineen voisi olla se mun aallonpohja ja nyt lähdettäisiin taas surffaamaan sinne vaahtopäille, eikä enää tarvis käydä pinnan alla. Mun viikostani on nimittäin tehnyt mahtavan se, että eilisen ja tän päivän aikana mun tilille on palautunut se 600e, joka on roikkunut katevarauksina siellä nyt muutaman viikon jonkun väärinkäytettyä mun korttia. Kyllä, olen vuosisadan onnekkain ihminen, että loppuviimein niitä ostoja ei koskaan lunastettu, enkä joutunut käymään läpi koko korvausreklamaatio -rumbaa, joka olisi vaatinut rikosilmoitukset sekä suomeen, että ranskaan. (Sen perusteella mitä ranskan poliisin toiminnasta olen kuullut ja niiden parin tuntemani ranskalaisen poliisin perusteella, mun luotto tämän maan sinivuokkoihin on aika olematon, enkä todellakaan olisi halunnut alkaa selvittelemään mun "pankkikortin tiedot on ryöstetty, vaikka se helvetin kortti on ollut koko ajan mun lompakossa turvassa" -kriisiäni niiden kanssa). On mulla oma teoriani sille miksi varaukset ei koskaan menneet läpi, vaikka pankin tyyppi lohduttavasti sanoikin "ei ole mitään syytä, miksi niitä ei lunastettaisi, vaikka siinä menisin vähän normaalia kauemmin". Parempi näin, ja helpompi mulle. Uusi pankkikorttikin on asteen verran kivempi kuin vanha rumilus.

Nyt siis päätettyäni, että elämä hymyilee taas - kun se on aina niin helppoa vaan päättä - voin lähteä optimistina loppuviikkoon ja katsoa mitä se tuo tullessaan. Jos hyvä tuuri käy, raahaan huomenna itseni ruokakauppaan ja kävelen ympäriinsä niin kauan kunnes keksin mitä pystyn suustani alas tunkemaan edes kohtuullisen annoksen (eilen se oli nuudeleita, joista kyllä ihan tykkään, mutta joita normaalisti en ikinä syö), joten katsoo mitä huomenna syödään. Olettaen siis, että en saa olla koko päivää kotona yhden lapsen kanssa, jolla pieni flunssa yrittää sitkeästi puskea päälle.